Ronjan ja Anssin hoitokirja

Täällä Ronjan ja Anssin yhteisiä hetkiä 2.3.2011 alkaen (:

Ensihetkiä

Litistin kasvoni auton viileää ikkunaa vasten. Ulkona maisemat vaihtuivat kerta kerralta vieraammiksi, ja jännityksen kasvava paakku riehui vatsassani. Tämä ei ollut lainkaan ensimmäinen kerta kun olin jonkun hevosen onnellinen hoitaja, mutta jokainen kerta oli aina jännittävä. Edellisen hoitohevoseni myynnistä oli jo kulunut aikaa, ja taukoni hevosista oli venynyt puolella vuodella.

Tällä kertaa hoitohevoseni oli norjanvuonohevosori Anssi. Olin kuullut sen olevan mukava, erittäin hieno kouluratsu. Olinkin painottanut viimevuosina ratsastukseni täysin koulupuolelle, vaikka joskus kilpailinkin esteitä hyvällä menestyksellä. En ollut hankkinut hoitohevosta vain siksi, että saisin ratsastaa, mutta odotin kyllä innolla kun saisin nousta tämän herran selkään. Ehkä innostus taas palautuisi, ja pääsisin kisakenttiä valloittamaan.

Havahduin äitini kyllästyneen ääneen:
"Ja tästäkö käännyttiin?"
Katsahdin ympärilleni risteyksessä, ja vilkaisin kylttiä.
"Siitä vaan", murahdin ja käänsin katseeni takaisin ikkunasta ulos.

Ulkona paistoi aamupäivän kirkas aurinko, joka sai lumihangen kimaltelemaan sinisen sävyissä.
Tiellä kulki vain muutamia autonrenkaiden painamia jälkiä yön lumisateen jäljiltä. Kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus joka sai möykyn vatsassani kasvamaan entistä suuremmaksi.
Auton eteen hiljalleen avautui maisema aitauksista monenlaisine rakennuksineen.
Vilkaisin puhelintani, ja katsoin viimeisen kerran näytön yläreunassa hohtavaa kelloa hermostuneena.
11:30
Kaikkialla näkyi vallitsevan hiljaisuus. Elämää näkyi vain tarhojen suunnalla, missä käyskenteli muutamia hevosia paksuissa toppaloimissaan. Eikä se ihme ollutkaan, talviaamu ei ollut kovinkaan lämmin. Astuin ulos autosta hermostuneena, nostin laukkuni olalleni ja paukautin auton oven kiinni tavallista lujempaa. Ehkä kiinnitin ihmisten huomion ja sain tutustua nopeasti uusiin ihmisiin.

Olin pukeutunut tylsänharmaaseen huppariin, mustaan toppaliiviin ja harmaansinisiin ratsastushousuihin, joissa näkyi vaaleat pystyraidat. Jalassani minulla oli kiiltävät ratsastuskengät, ja mustat nahkachapsit. Tiesin että olisin hyvin voinut pukeutua vain viittä kokoa minua suurentavan vihreään toppatakkiin, ja vetää jalkaani paksut villahousut. Kuitenkaan se ei olisi sopinut ollenkaan tyyliini. Vaikka oli monesti sanottu kuinka miesmäinen olin, en voinut sietää huolimatonta pukeutumista edes tallilla. Valitettavasti myös vaatteisiin sopiva meikki kuului tämänpäiväiseen tyyliini. Tiesin antavani ehkä hieman huonon kuvan itsestäni, mutta sama se miltä näytin hevosen edessä?
Ei niitä haittaisi vaikka olisin merkkivaatteissa.

Astuin sisälle talliin, ja selvitin kurkkuani äänekkäästi. Sisällä oli ihanan lämmin, ja kaikkialla tuoksui hevonen. Kävelin käytävän poikki, ja astuin toiseen tallinosaan. Paikka tuntui yhä epätodellisen hiljaiselta. Kuulin ääntä vasemmalta puoleltani, satulahuoneeksi tunnistamastani huoneesta. Astelin ovelle, ja olin heti törmätä tummatukkaiseen nuoreen naiseen.

"Kas! Sä lienet olla Anssin hoitaja?" nainen kysyi ja ojensi kättään puristettavaksi.
"Juu... Mä oon Ronja", esittäydyin.
"Mä olen Nica. Multa voit tulla kysymään aina jos joku mietityttää, mutta nyt on vähän kiire... löydät mut tuolta päärakennuksesta," nainen huikkasi mennessään.
Nica oli juuri ehtinyt ovesta ulos, kun vielä palasi ovelle ja huusi:
"Ai niin, Anssi on pihatossa! Tutustukaa rauhassa!"
Hymyilin, vilkutin Nicalle ja pujahdin satulahuoneeseen. Olin kerran ennenkin käynyt kaverini kanssa täällä, ja tiesin missä oli hoitajienhuone.

Työnsin raollaan olevan oven auki, ja kävelin sisälle kodikkaaseen pikkuhuoneeseen. Tällä tulisin sitten viettämään vapaa-aikaani. Täällä tulisi kulumaan ne illat, jotka ennen vietin kavereilla. Olinko oikeastaan valmistautunut siihen?
"Äh, ei hoitohevonen nyt minulta koko elämää vie!" ajattelin naurahtaen.
Katseeni kiinnittyi seinälle kiinnitettyyn lappuun, johon oltiin koukeroisin kirjaimin kirjoitettu:
"Pitäkää paikka siistinä!"
"Varmasti", kuiskasin vastauksen itsekseni, ja aloin etsiä repulleni säilytyspaikkaa.

Tajuttuani, ettei pieneen huoneeseen mahtunut säilytyslokeroita tai robottia joka säilyttäisi kasseja, työnsin reppuni odottamaan nurkkaan lattialle.
"Siinä se ei ole tiellä. Mutta nyt Anssin luo!" hymyilin, ja lähdin kiireesti etsimään hoitohevostani.

Lopulta löysin pihattorakennuksen, jonka aitauksessa näytti seisoskelevan norjanvuonohevonen, sekä muutama muu hevonen. Pujahdin sisään aitojen välistä, ja kutsuin Anssia nimeltä.
Kaikki pihaton asukin lopettivat touhunsa, ja kääntyivät korvat höröllä katsomaan minua.
Anssi tapitti myös minua ihmeissään, ja otti askeleen lähemmäksi. Se kurotti kaulaansa lähemmäksi ja nuuski ilmaa kuumeisesti.
"Onko sillä leipää kädessä?"
"Onko sillä jotain hyvää mukana?"
"Ei kai sillä ole satulaa selän takana piilossa?" tuntuivat hevoset ajattelevan.
Kaksi muuta hevosta lähtivät kävelemään luokseni, ja nuuhkivat taskuni läpikotaisin. Koska herkkuja ei löytynyt, ne palasivat omiin puuhiinsa.

Kävelin Anssin luo, joka yhä tapitti minua vähän kummissaan.
"Hei poika!" tervehdin ja rapsutin Anssin päätä.
Anssi nuuski housujani innokkaasti, ja kutitti sitten kämmeniäni turpakarvoillaan.
"Mennäänkö pistämään sut puhtaaksi?" kysyin ja sen pehmeää kaulaa.
Tajusin etten ollut ottanut mukaani narua, mutta tuskin Anssi minulta karkaisi jos riimusta taluttaisin.
Olihan se niin rauhallinen ja kiltti.
Tartuin riimuun, ja lähdin taluttamaan Anssia portille. Yksi hevonen lähti peräämme, mutta kääntyi tajutessaan myöhemmin, että sitä oltu otettu mukaan.

Talutin Anssin talliin, ja mietin hetken mihin sen olisin laittanut. Tietääkseni pihattohevoset eivät omistaneet omaa karsinaa.
"Voit harjata sen vaikka pesupaikalla", kuulin äänen takaani.
Käännyin ympäri, ja näin tumman miehen hymyilevän sivummalla.
"Sami, tän paikan tallimestari", mies esitteli itsensä hieman ylpeänä nimikkeestään.
"Mä oon Ronja. Tänään ensimmäistä kertaa Anssia hoitelemassa", sanoin ja lähdin taluttamaan Anssia pesupaikalle.
"Joo, se onkin oikein mukava hoidettava. Niin kilttikin", Sami sanoi ja seurasi pesupaikalle.
Nyökkäsin, ja peruutin Anssin pesukarsinaan. Sami tuli kiinnittämään narut kiinni, ja jäi rapsuttelemaan Anssia kun hain sen harjat.

"Ratsastatko sillä tänään?" Sami kysyi.
"En. Tulin tänään vaan tutustuun siihen", vastasin, ja aloin harjailla Anssia huolellisesti.
"Niin, aina on hyvä tutustua ennen kuin hyppää selkään", Sami myönteli.
Mies oli hetken hiljaa, nauroi sitten itsekseen ja nojasi seinään.
"Tulikin mieleen yksi tapaus. Kerran kun meillä..."

Sain kuulla koko harjaamiseni ajan tarinaa Mêl Serenin hevosista, hauskoista tapahtumista ja sen historiasta. Kaiken kukkulaksi paikalle sattui Suvi, joka täydensi Samin tarinaa tuon tuosta. Välillä heidän välilleen syntyi pienimuotoista kiistaa siitä kumpi oli oikeassa. Eikä juttuseura oikeastaan minua haitannutkaan, sain tutustua uusiin ihmisiin ja kuulla lisää tallista jossa aloin nyt käymään vakituisesti.
Anssin silmät olivat alkaneet painua jo heti alussa kiinni, eikä se juuri jaksanut reagoida naurunpyrähdyksiin, Suvin kimeisiin väitöksiin, tai laulunpätkiin - jotka siis kuuluivat Samin kertomuksien kommelluksiin.

Nostin vielä viimeisen kavion, ja kopautin lumipaakun irti puristuksista. Lumipaakku vei mennessään muutkin liat kaviosta, joten olin valmis. Nousin, suoristin selkäni ja kuuntelin vielä Samin jutun loppuun joka kaikui tallissa taukoamatta.
Katsahdin puhelimeni kelloa, joka näytti melkein jo yhtä.
"Ruoka jaetaan pian, paras viedä se ulos", Sami opasti.
Irrotin narut Samin riimuista, ja lähdin taluttamaan sitä ulos.

Ulkona kaikki näytti taas epätodellisen kirkkaalta, ja ilmassa leijui pirteä talven tuoksu. Päästin Anssin tarhaan, ja jäin katselemaan sitä vielä. Uskomatonta, kuinka paljon linnun lauloivat talvellakin. Ei niitten ääniä jäänyt koskaan kuuntelemaan. Kuulin oven sulkeutuvan päärakennuksesta, ja näin Nican kävelevän tallia kohden. Päätin mennä tarjoamaan apuani ruokien jaossa.

Autettuani ruokien jakamisessa, syötyäni eväitäni hoitajienhuoneessa, tarkasteltuani ilmoitustaulua ja puhdistettuani Anssin harjat karvoista - paikalle alkoi ilmaantua muutama muu hoitaja.
"Moi mä olen Kitu", esittäytyi toinen.
Esiteltyäni myös itseni ja kerrottuani hoitohevoseni, myös toinen hoitaja innostui esittelemään itsensä.
"Mä oon Sophie, hoitelen tota Tuittua."

Katsoessani jälleen kelloa, kauhisteltuani kuinka paljon se oli, ja vastattuani äitini kiukkuiseen puheluun, päätin vielä mennä hyvästelemään Anssin.
Vaikka havaitsin äitini hopeisen auton seisovan parkkipaikalla, kävelin aivan toiseen suuntaan. Tunkeuduin aitojen välistä, ja kävelin Anssin luo. Se oli syönyt jo kaiken ruokansa, ja yrittikin nyt etsiä maasta vielä heinänkorsia.
"Hei Anssi", sanoin äänekkäästi herättäen sen huomion.
Eläin nosti päänsä, ja katseli minua ilmeikkäillä silmillään.
"Minä se oon, sun hoitajas", jatkoin hymyillen ja menin silittelemään Anssia.
Se näytti tyytyväiseltä kohteluunsa.
Haroessani sormin Anssin harjaa, se sulki silmänsä tyytyväisenä, ja päästi alahuulensa roikkumaan kohti maata.

"Hieno poika, nyt täytyy mennä. Mä tuun mahdollisimman pian taas", sanoin ja irrotin otteeni hevosesta. Käännyin ja kävelin nopein askelin portille, ja sujahdin ulos aitojen välistä. Katsahdin vielä Anssia, ja näin sen tuijottavan perääni hämillään.
Heilutin sille, vaikka tiesin ettei se asiasta mitään ymmärtänytkään.

Kohta istuin taas autosta, ja tallirakennukset loittonivat takanani.
"Tännehän voisi muuttaa", kuiskasin itselleni.

______________
Joo vähän tylsä tuli (: Rakentava kommentti olis jees, mutta en niinkään pisteistä välitä.

Eikä ole mikään tylsä! Eikä ensimmäisten tai jokaisen tarinan tarvitsekaan olla mikään toimintaelokuvan käsikirjoitus ^^

Krhmmm.. hieno kouluhevonen? Anssi? No sanotaanko oli ja voisi olla, sillä tällähetkellä tämä möhömahainen norjanvuonohevonen saa liikuntaa lähinnä Reitan taholta, joka käy köpöttelemässä Anssilla maastossa.
Tottakai Anssista saisi tehdä vähän sporttisemman, mutta siihen tarvitaan roppakaupalla työtä.

Ihanan pitkä tarina Mukavaa lueskeltavaa, enkä minä todellakaan kyllästynyt lukemaan tätä kertaakaan, vaan tarina kulki koko ajan eteenpäin sujuvasti

Pihattohevoset on varsinaisia ihmettelijöitä. Varsinkin meidän ponikolmikko Anssi, Tahvo ja Grim. Aina pitäis olla herkkuja mukana, vaikka maha osuu kohta jo maahan asti. Voi kauhistus..

Eikun vaan sitten ratsastelemaan Anssia kunhan kerkeät. Sillä voi mennä maastossa tai kentällä. Saa hypätäkin.

1hm