Fawn & Jonna ~ hoitokirja .

nimi - Hypocrite & Killjoy aka Jonna
rotu/skp - ratsuponitammahan se.
syntynyt/ikä - 09.06.2007, 7 v
omistaja - Fawn Miles [ eli jewell, alteregot <3 ]

No, Jonnasta saa tarkan käsityksen vasta sen tavattuaan. Tosin sana sekopää on jo aika kuvaava.

RUOKINTA
Kaura 1-1-1
Melassi 1-0-0
Illaksi heitän valmiin mössön ponin karsinan eteen [kivennäistä, mysliä ja vaihtelevasti valkosipuli], kaurat sekoitan valmiiksi mössöön.
Heinää ei mieluiten verkkoon, jos haluaa pitää verkon ehjänä. Ahne poni.

HOITO-OHJEET
Riimu pidetään tarhassa päässä, talutus niinkuin taluttaja haluaa - ketjulla tai ilman, ketjun saa suuhunki tunkea jos tykkää ettei poni muuten suostu ollenkaan yhteistyöhön. Loimi ei pakollinen kurakelilläkään, mutta saa vihreän sadeloimen päälle heittää. Kun pakkasta alkaa kertyä enemmän saa myös vihreän toppaloimen heittää ylle tai jos toppatakkia ei löydy syystä jos toisesta, myös fleece + sadeloimi - yhdistelmä on hyväksyttävä.

Aamu oli muuttunu aikoja sitten porottavaksi kesäpäiväksi, sellaiseksi joita ei anarktisessa Suomessa olisi pitänyt edes olla. Heikki Korsinen ei voinut olla pudistelematta päätään, laskiessaan kännykkänsä viereensä auton pelkääjänpaikalle, katse edessäpäin, nauliintuneena tallipihaan, jonka parkkipaikalle juuri kaarsi. Iso maasturi veti takanaan traileria, jonka kuljetettava ei tosiaan ollut tilanteeseen tyytyväinen. Nyt varsinkin, kun auto pysähtyi, koko koppi heilui, kolahteli potkujen voimasta ja sieltä kuului hyvin tuohtunutta hirnuntaa.
Ja seuraavaksi, kun Heikki oli hypännyt ulos kuljettajan paikalta, paikalle porhalsi musta hiuksinen nainen. Esitteli itsensä nicaksi ja oli kovin ystävällinen, kunnes kysyi, mitä hittoa tää mies teki täällä mölyävä apinalauma kopissaan.
”Mää oon tuomassa tota Jonnaa tänne ku Fawn ei voi sitä Asconallaan vetää. Ja ei se voinu mun kyydissä tulla ku mä otan hatkat ku poni on ulkona, joten sen piti tulla omalla autolla, jotta pääsee pois itekkin täältä”, mies puhui, venytellen sanojaan vähän väliä kunnon suomalaisen malliin. Ei häntä ainakaan puheen nopeudesta voinut syyttää. Nica oli jo avannut suunsakkin, kun Heikki päätti jatkaa: ” Ai niin, ja se flikka käski kans venaamaan, että ottaa ite ponin ulos.”
Ja juttu jatku, paikalle ilmesty heiluvaa koppia ihmettelemään myös Samiksi itsensä esitellyt mies kuten ruskea tukkainen Suvikin. Kaikkien rakastama Nokia tune kuitenkin keskeytti leppoisan jutustelun, kun Heikin kännykkä autonpenkillä heräsi eloon ja mies meni tietenkin vastaamaan.
”Vaikee päättää, kumpi on vihasempi, poni vai omistaja”, nauroi Heikki sitten, lyhyen puhelun loputtua. Sinänsä aika uhkaavaa, koska Jonna ei ollut lopettanut riehumistaan vieläkään. Juuri kun nica oli ilmoittamassa, että perkele, nyt otetaan poni pois sanoisi omistaja mitä sanoisi, pihaan kirmasi punainen Ascona hippulat vinkuen, tehden varsinaisen Fast and the Furious – pysähdyksen. Ulos kapusi hiukan äkäisen näköinen naisenalku.

Mä kirosin raskaasti. Saamarin autonrahjus oli päättäny ottaa loparit just ku meitsin piti lähtee tänne Mêl Sereniin ja mulla oli menny parikytä minuuttia sen rassaamiseen. Luojan kiitos mä olin toissä autohuoltomossa, joten mä tiesin mitä tein. Mutta nyt piti kaiketi keskittyy olennaiseen, eli siihen että mun poni tuntui olevan aivan pimahtanut kopissaan ja neljä silmäparia katto mua uteliaasti. Nainen, jolla oli musta tukka, ja jonka tiesin nicaksi, lähti sitte tulee kohti. Tosin se sit pysähty, ku mäkin lähdin tulemaan sitä kohti.
”Hei vaan ja tervetuloa”, nica sanoi, hymyillen pirteämmin kuin Hangon keksi.
”No terppa ja kiitos vaa ”, mä vastasin, hymyillenkin pikasesti ja vasten mun tapojani kättelinkin, ”meitsi on Fawn.”
”Nica. Ja tässä on Sami ja Suvi”, mulle esiteltiin, ja mä nyökkäsin tervehdyksen molemmille, kunnes käänsi katseeni pizan huojuvaan torniin eli siihen koppiin. Nyrpistin sille nenääni, irvistävällä tavalla. Herrajumala koni, olisit nyt hiljaa. Mä kävelin siihen viereen, avaamaan sitä edessä olevaa luukkua, jotta poni sais kurkistella ulos, mutta mua alettiinkiin pommittamaan informaatiolla. Sain tietää että tossa oli maneesitalli ja Jonna menis siihen karsinaan ja että oli sen ja sen nimistä porukkaa ja kaikenlaista.
Mä olin just vastaamassa siihen tietohyökyaaltoon, kun Jonna ilmotti että nyt riitti ja potkas oikee kunnolla takaseinään, ramppiin, ihan varmaan se olis menny läpi jos olis ollu hiukanki enemmän voimaa. Aikasemmin olin pyytäny pari kertaa nätisti, että Jonna lopetappas, mutta nyt mäpäs leikkisinki kunnon ninjaa. Mun hieno kierrepotku osu sen trailerin seinään, hiukan sitä heilutellen. Samalla mä melkein huusin sille että helvetti soikoon, lopeta nyt toi riehuminen. Muiden ilmeet oli näkemisen arvoisia, mutta hei, Jonna oli hiljaa. Hiukan se kopisteli, mutta muuten. Mä käytin hetkellisen hiljaisuuden hyväkseni ja avasin sen pienen luukun, josta mua kurkkas sitten yksi ponin pää.
”Hello sunshine”, mä sanoin sille, melkein jo äidillisellä äänellä, hymyillen hiukan. Se puhisi, mutta ei näyttänyt ollenkaan hikiseltä, tuohtuneelta sitäkin enemmän. Kuka vaan olis voinu olla varma, että se yritti kertoa kaikille että ottais se nyt pois siitä kidutuskammiosta. Sen enempää mitään sanomatta mä suunnistinkin kopin taakse, vilkaisten sitten muita siinä olevia. Heikki lähtikin sitte auttaa mua laskemaan sitä ramppia alas. Vähän mä sain huimassa melkein satakuudenkymmenen sentin pituudessani [ täysin tarkka mitta oli 158.8 cm ] kurotella, että yletyin, mutta en lannistunut ~ oli se sentään sen verran tuttua, että multa loppus pituus kesken..
Mutta neiti osotti taas ettei tosiaan pitänyt tästä tilanteesta, kun ramppi oli alhaalla. Sen jalka viuhahti taaksepäin, vaikka hiukan sentään esti takapuomi lataamasta kaikkea voimaa, mitä pepustakin olisi saanut. Pitäiskö hankkii semmoset ihme potkuremmit.. Vai miksi niitä kutsuttiin? Mun mietteet kuitenki keskeyttettiin, kun poni alko taas hirnahdella ja kiljua aika vaativasti. Huokaisten mä kiersin toiselle puolelle koppia ja siitä pikkusesta luukusta sisälle. Ennenkuin irrotin sen tavallisen salmiakkinarkin kokonaan riimusta, ujutin sen suuhun ketjuriimunnarun. Ja se tuli tarpeeseen, kun Jonna taas oikee hyppäs ulos kopista, riuhto joka suuntaan mun seisoessa tiukasti paikallaan. Kun se oli lähössä taas jonnekkin, mä vähän tiuskaisin sille ja kiskaisin riimunnarusta ~ se pysähty, kaula ku kiraffilla ja sieraimet lautasten kokoisina. Tummat silmät hiuka muljahteli.
Mä kohotin sille kulmaani. Herranjestas kakara, ei tä nyt iha eka kerta ollu ku me matkustettiin! Ja silti se käyttäytyi kuin ensikertalainen..
”No, vienkö mä tän nyt mihin?” kysäisin, katsoen nicaa. Se sanos että vie karsinaan vaan. Karsinassa Jonna kuitenkin oli niin pirun rauhaton [= pelkäsin, että se pistää paikan remonttiin jo ekanan päivänä], että mä otin sen uudestaan kiinni ja lähdin taluttelemaan ympääriinsä, tutustuen samalla tallipihaan. Se leikki ku pikkuvarsa riimunnarun päässä, mutta hiukan rauhottu loppupäässä. Mä sain tavata nican, sen Suvin ja Samin lisäks vaikka ketä [onneks mulla on hyvä nimimuisti], tallin henkilökuntaa, joitain hoitajia ja yksityisten omistajia. Ei me ainakaan Jonnan kanssa oltu huomaamattomia..

Ja pian mä taas istuin siinä Asconassa, Jonna oli aikansa ollut karsinassa ja mä sitä tarkaillut, se oli ollu ku kotonaan. Sitten nica oli sanonut, että vie vaan tarhaan, jossa se oli riehunu ku hullu.
Me sitten osattiin nämä ensivaikutelmat.

/ mä en oo oikee vielä päässy perille, minkälaiset teillä on täällä tavat, mutta sanon nyt silti että mun tarinoita saa tosissaan kommentoida jos haluaa ! ja toki virheiden korjaaminen olisi unelma .. : )

Mä olin suoraan töistä karauttanut kohti tallia ~ nyt se Ascona rymisteli tallin parkkipaikalle, vaikka tosin paljon rauhallisemmin kuin ensimmäisellä kerralla kun olin paikalle saapunut. Mulla oli mustat farkut, jotka ei ollu iha parhaassa kunnossa, kuluneet sieltä täältä sekä öljytahra tuolla ja toinen täällä. No ehkei mun tarvinnu ollakkaa niin hienona tallilla, vaikka emmä tosin siltäkään näyttänyt että olisin kovin tallityttö ollut.
Poni oli tarhassa. Mä poikkesin maneesitallin kautta hakemassa riimunnarun, ihan tavallisen, ja lähdin kohti tamman tarhaa. Kun se näki mut, se kirmas mieletöntä vauhtia kauimmaiseen nurkaan. Mä tuhahdin, ei sitten kertaakaan voinut tulla vaan nätisti mun luokseni. Mutta ei siinä suurempaa ongelmaa ollut – Jonnan tarhakaveri ei ollut tarhassa, joten mä aloin viuhuttelemaan riimunnarua kädessäni. Poni oli joutunut tämän tekemään ennenkin, joten se tiesi kyllä jujun. Jalat lähtivät laukkaan yhdestä rysäyksestä ja jonkin aikaa mä sitä siellä juoksutin ympäri tarhaa, kunnes se vihdoin, laski päätään alas, alistui ja anto ottaa kiinni. Olin tän niksin saanu edelliseltä omistajalta, joka oli saanu sen joltai sen hevosgurulta tai jotain. Mutta se toimi.

Kyllähän se talutusmatka vähän oli sitä mitä se oli, Jonna ryysäs takaa päälle, mä napautin parikin kertaa riimunnarun päällä sitä ryntäille. Karsinassa se seisoi ylväästi, korvat hörössä ja silmät suurina kun mä laitoin riimun ja narkin roikkumaan karsinan edessä olevaan naulaan. Sitten mä nappasin harjan ja painuin harjaamaan ponia. Hiukan oli vaikeuksia pysyä paikoillaan [ okei okei, hiukan enemmänkin .. ], mutta tuli se kuitenkin kiiltävän puhtaaksi. Lähiaikoina oli kuitenkin satanut ja Jonna oli löytänyt parhaat paikat piehtaroida joten .. Harjaamista riitti. Mä taisin tehdä sitä lähemmäs varttitunnin, ihan yksin koko tallissa, kun kuulin kavioiden kopisevan tallin lattiaan. Kurkkasin karsinan yli kuka sieltä tuli ja näin ruskeetukkaisen tytön tulevan sisälle ruunikon ponin kanssa. Jos mä en ihan väärässä ollu, se poni oli nimeltään Dome ja tytön identiteetistä mulla ei ollu harmainta aavistustakaan. Ei sillä, ei se mua edes huomannut – vaikka Dome olisi mieluusti jäänyt pärisemään meille [tai no Jonnalle] hetkeksi. Toki mä sitten sanoin tosi fawnmaiseen sävyyn moi, joka kuulosti vähän siltä että haloo mä olen tässä.
”Ai moi!” tyttö tai nainen, mikä lie, sano ja loi hymyn, joka oli heittää mut pehvalleni sinne karsinaan pelkästään siitä säteilystä. Me jotai kyseltii kuulumisia, mutta sitten Domelta alkoi loppua kärsivällisyys niin molemmat lähtivät.

Kun mä sitten vihdoin olin saanut Jonnan päälle sen varusteet, mä lähdin taluttamaan sitä ulos. Täytyy myöntää, että jo siinä mulle tuli sellainen fiilis, että tonne selkäänkö mä aijon.. Poni leikki jotai duracel – pupua pomppiessaan ohjien päässä. Mä vaan kirskuttelin hampaitani ja hyppäsin tallipihalla steppaavan ponin selkään. Me lähdettiin käpyttelemään [tai hyppimään..] kohti kenttää.
Ulkona tuuli. Se ei ollut hyvä juttu, koska Jonna otti aina kauheat kimmokkeet tuulesta. Mutta silti mä vältin maneesia. Tyhmä mikä tyhmä. Mutta tosiaan, me todellakin selvittiin kentälle saakka hengissä, vaikka Jonna kyllä yritti kaikkensa tehdäkseen sen vaikeaksi. Onneksi se kuitenkin hiukan rauhoittui, mutta ei sitä silti voinu hetkeksikään jättää ilman keskittymistä. Mitäköhän mäkin olin loppupeleissä ajatellut, kun oli tämmösen ponin hankkinut..
Ravissa poni muuttui kuitenkin kummallisen yhteistyöhakuiseksi, mitäs nyt pomppi vähän suuntaan jos toiseen välillä, mutta kyllä mun piti sille nostaa hattua. Jos mulla olisi sellainen ollut. Mutta se oikeasti yritti jonkinlaista yhteistyötä, ihan tosissaan. Mä jopa rohkaistuin ja mentiin pohkeenväistöjäkin jos vähä lihakset venyis. Ne suju oikein hyvin! Välillä se ravi oli vähän lähteä liian kovaan tahtiin, mutta nopsastihan se poni kokosi taas itsensä. Mä olin aika järkyttynyt.
Juuri kun mä suunnittelin laukkaa nostavani, ihan vaan yksinkertaisesti pääty-ympyrälle, kentälle kirmasi ruunivoikko puoliverinen. Kyllä oli pidetty huolta, että mä tän hevosen tuntisin kun se vastaan tulisi, Verttihän se oli. Mä olin aika varma, että selässä oli Jesse, en mä varmaksi sitä sanonut, mutta se nyt yleensä ton hevosen selässä keikkui.
Samalla Jonna oli huomannut mun keskittymisen karkaamisen ja potkaisi takajalallaan protestoivasti korkealle ilmaan. Jos sen piti keskittyä, niin piti munkin, se tuntui ajattelevan. Mä hymyilin sille, samalla kun kokosin sen taas kasaan, valmistelin ja annoin todella, todella kevyet laukka-avut. Silti se poni räjähti kuin dynamiitti mun allani, heitti hiukan takajalkojaankin korkeammalle ilmaan. Mä iskin sille pohkeet kylkiin ja peräpää palasi takaisin maanpinnalle.
Hetken me mentiin viellä turhan päätöntä vauhtia, kunnes se alkoi kuunnella vähän muakin ja alkoi kasata itseään. Kun se sitten oli saanut itsensä koottua, mä kiitin sitä ja siirsin käyntiin. Sivusilmällä mä olin seurannut toista ratsukkoa ja omassa, hieman vahingoniloisessa persoonassani mun täytyi virnistää kun Vertti katseli mun ja Jonnan menoa pää ja korvat pystyssä.
Seuraava laukannosto oli hiukan rauhallisempi ja mun avut meni huomattavasti nopeammin läpi. Kolmannen kerran oli kuitenkin paras, vaikka itse noston jälkeen yhden ympyrän jälkeen tuli ongelmia. Jonna vain kyllästyi koko hommaan, hyppäsi tavanomaisella tavallaan varsinaisen varsahypyn sivuun ja heti sen perään heitti takapäätänsäkkin, parikin kertaa. Sen jälkeen se pörisi kuin ampiainen ja steppasi paikoillaan, koetti pomppia ja olla taas aivan kahjo. Mun silmät painuivat vaaralliseen sirriin ja lopulta mä nappasin sen hevosen suusta kiinni niin paljon, että olin varma sen menevän pian istumaan. Kun mä sitten päästin irti, tamma heilautti hiukan päätään ja lähti kävelemään kuin ei mitään olisi tehnytkään. Hemmetti, että oli hassu heppa.

Loppu sujui ihan hyvin taas, mitäs nyt loppuraveissa tamma alkoi leikkiä omiaan. Kuitenkin hengissä me oltiin kun karsinaan Jonnan takaisin talutin, otin varusteet pois ja heitin fleecetakin hikiseen selkään, kun kelit alkoivat viiletä. Vilkaisin kelloa, joka näytti kuutta illalla. En siis enää lähtenyt ponia kärräämään pihalle, vaan jätin omaan karsinaansa. Lähdin sekoittelemaan Jonnan iltamössöjä ja kun palasin tallin puolelle, niin kaikki hevoset olivat yht’ äkkiä sisällä. Hymähdin huvittuneesti ja heitin Jonnan karsinaan eteen ne mössöt.
Hetken mä vielä jotain säädin Jonnan varusteita, pistin niitä oikeille paikoilleen, kunnes kello olikin seitsemän. Silloin mä liukenin paikalta ihan kokonaan.

/ haaaaai : D tämmöne vähä köyhä tarina, mut minkäs sille voi .. mut kommentti olis iha super !

Kommenttia siis ja muuta höpinää Jonnasta.

Onhan tuo Jonna antanut meidän vähän juosta perässä, kun sisälle haetaan illalla. Yleensä joku sitten lopulta hermostuu siihen ja jättää sen pihalle. Viimeisenä Jonna tulee kyllä portille odottamaan, kun haluaa talliin muiden kanssa ruokiaan syömään
Kyllä se siis jollain ilveellä sieltä kalastetaan sisälle.

Ampiasponi ^^ Jesse kyllä kerkesi tovin ihmetellä, että minkä ihmeen ampiaisponin minä olen talliin kelpuuttanut. Poni-ihmisiä tuo meidän Jesse ei ole, hevoset sitä vain kiinnostaa.
Maneesikin on siis käytössä, eikun sinnekin kokeilemaan joskus Tilaa siellä on ja sadekelillä ruuhkaa. Ja se on lähempänä kuin kentät jos haluaa olla laiska, eikä jaksa kävellä kentälle asti.

Kiva toi oli toi saapumistarinakin Ja kirjotat siististi, suht virheittä. Jännä lukea, kun koko teksti on tavallaan 'murteella' kirjoitettua. Antaa heti vähän erilaisen säväyksen tekstiin. (itse kirjoitan lähinnä puheet vaan murteella, niin se on ihan erilaista tekstiä ulkonäöltään)
Mutta siis lisää näitä! Luen mielelläni! Ja hyvä, että olette kotiutuneet ML:llään!

nica, onhan mulla tää tapa kirjottaa murteella .. : D itseasiassa mä kirjotan nykyään lähes kaiken murteella, äidinkielen opettaja repii hiuksiaan päästään sen takia, kun ei tunnu tykkäävän kovin paljoa siitä : d

26. marraskuuta 2011 – se päivä ei ollutkaan niin kuin muut

Mun suustani karkasi kirosana jos toinenkin (okei, niitä tuli parisataa), kun kävelin sitä samperin pikkutietä kohti tallia. Rakas biili oli sitte menny ja hajonnu, ja ammatinvalinnasta huolimatta mä en ollut saanut sitä kuntoon. Vielä. Ja sitten nää saamarin bussit! Tietysti niiden piti ruveta lakkoilemaan juuri nyt.. Joten ei tässä muukaan auttanut, kaveri oli mut heittänyt hiekkatien päähän, josta tosin sai silti tarpoa aimo matkan.
Kuka keksi, että tallien piti olla aina jossain kuusessa?
Ja sitten oli vielä tämä sade. Olin kävellyt noin kilometrin, kun se oli alkanut. Ja näin siinä kävi. Mä tarvoin hitto soikoon keskellä metsää kaatosateessa ja mietin, miksi mä olin edes päättänyt raahautua tallille. Ihme ettei sadevesi mun kasvoilla haihtunut ilmaan, sen verran mä kiehuin.
En mä aina ollut näin ärtynyt, vaikka se vähän siltä saatto vaikuttaakkin. Yleisesti ottaen mä olin kovin pirteä ihminen, jolla oli hyvin totinen perusilme. Nyt mua vaan masensi hyvin pahasti se, että mä olin totaalisen läpimärkä, eikä mulla ollut edes mitään, mihin vaatteet vaihtaa. Mä mietin juuri, kuinka vuorautuisin loppupäiväksi satulahuoneeseen kaikkiin loimiin, mitä löytäisin, kun mä meinasin hypätä ojaan säikähdyksestä, kun torvi soi. Onneksi mä en sentään sitä tehnyt (eiköhän tässä ollut kestämistä muutenkin), koska seuraavaksi mä näin auton ajovalot ja tuulilasin takaa huitovan nican. Se oli selvästi päättänyt töötätä mulle ja säikyttää mut henkihieveriin.
”No heipä hei”, mä sanoin sitten naiselle, kun se oli päässyt mun kohdalle ja avannut viereisen auton ikkunan.
”Hei! Mitä sä täällä oikeen sateessa rämmit?” nica kysyi, mä sille tuhahtaen.
”Noku oma kaara päättii alottaa lakon, tällee samaanaikaan ku bussikuskitkin”, hymähdin, saaden nican päästämään ahaa –äänähdyksen.
”No hyppää nyt sit autoon, sä oot varmaa tallille tulossa”, mustahiuksinen nainen sanoi, todella käskevään sävyyn. Ai näin se sai kaikki tallin henkilökunnasta tekemään mitä käski.. Mä kiersin ripeesti auton toiselle puolelle ja avattuani oven mä näin nican levittävän loimea penkin suojaksi. Kaikki ihmiset autojensa kanssa samanlaisia, mahdollisimman suojelivia. Uskokaa pois, kuului mun työhöni tietää se asia.
”Kiitti. Mä en tiedä mitä mä olisin vielä mennyt tekemään, hypännyt jokeen tai jotain..” mä mutisin, saaden vastaukseksi naurahduksen.
”Ei mitään, nuorten naisten pelastaminen on iloni”, nica vastasi pirteästi ja mäkin virnistin.
”No sitten.”

Kohtalotar oli suunnitellut mulle enemmänkin aktiviteettia sinä päivänä. Mä olin aivan liian tottunut niihin tuun tallille – liikutan ponin – pistän ruuat – teen ehkä vähän jotain muuta – lähden tallilta – päiviin. Nica oli kadonnut heti sisälle taloonsa ja hitto soikoon, vetänyt mut mukanaan. Se oli vaatinut, että mä vaihtaisin vaatteeni, vaikka olin mä aika hanakasti vastaan pistänyt. Nican vaatteet isot mulle (mitäs olin lyhyt..). Olihan mulla tapana käyttää liian isoja vaatteita muutenkin, mutta en mä kovin vakuuttunut ollut siitä, kuinka sininen neulepusero toimi liian isokokoisena.. Onneksi mulla ei ollut tapana nipottaa turhan paljoa, ajattelin survoessani ihan liian pitkien collareiden lahkeita sisälle sukkiini (ihan kuin yläasteen fruittaripojat, huh), muuten ne olisivat koko ajan valuneet kantapään alle.
Kiitin nicaa monta kertaa ja lähdin vaappumaan tallille. Poni ei taaskaan antanut kiltisti kiinni (milloin se olisi?), mutta sentään oli suht kiltisti narun päässä, kun me käveltiin talliin. Mitä nyt hiukan koko ajan yritti tunkea ohi. Narkin pää heilahti ponin nokan edessä, ja juttu oli ratkaistu.
Tallin ovella mun kännykkä alkoi täristä mun taskussani. Nopeesti heitin ponin sen karsinaan.
”Heomro”, vastasin puhelimeen, tavallista pirteämmin, ihan vaan tavan vuoksi. Se oli mun serkku, joka kyseli ensin jotain turhanpäiväistä ja sen jälkeen kutsui synttärikahveilleen huomiseksi. Vastasin tietty myöntävästi, vaikka en varsinaisesti odottanut sukuloimista, tungettelevia kysymyksiä ja ahdistuneita hiljaisuuksia. Onneksi sinne ei tulisi ainakaan paljoa porukkaa – eihän mun suku edes ollut Suomesta, joten ei täällä turhan paljoa pitäisi porukkaa olla. Mutta mä saisin kuulla tuhansia kysymyksiä, miltä oli tuntunut asua Saksassa ja miksi mä olin tullut Suomeen takaisin.
Kun mä astelin sisälle satulahuoneeseen, mä pysähdyin oven suuhun. Kaksi ihmisistä. Olin oppinut tuntemaan nimillä Rosie ja Tyler. Enempää ei sitten tarvinnutkaan sanoa.
”Hei mä palaan asiaan myöhemmin”, tokaisin ja suljin oven. Käännyin ja mun oli pakko hieman tyrskähtää naurusta. Mitä ne kaksi edes teki maneesitallin satulahuoneessa? Elämän suuria kysymyksiä, muuta en osannut sanoa.

Mä olin vihdoin ruvennut järkeväksi ihmiseksi ja suuntasin maneesiin. Mä olin ajatellut, että jos ottaisin päivän ihan rennosti, likastaisin nican housut ja menisin ilman satulaa. Viime hetkellä mä kuitenkin armahdin collarit ja heitin Jonnalle selkään vihreän satulahuovan ja loimivyön pitämään sitä paikoillaan.
Me otettiin siis tosi rauhallisesti, vaikka mä kerran pääsinkin tekemään tuttavuutta maneesin pohjan kanssa. Onneksi kukaan ei tullut sisään Jonnan riehuessa ja leikkiessä ympäri maneesia, sillä taas vähän kesti tajuta, että nyt jatketaan, huvi on ohi. Mä olin vain piristynyt päivän aika sen verran, etten edes välittänyt mun poskessa ja hiuksissa olevasta liasta.
Luojan kiitos, kun mä lähdin taas pois tallinpihasta, mulle ei ollut enää tapahtunut enää mitään hullumpia, eikä satanutkaan.

Repikää siitä oon viimeks kirjottanu tänne vuosi ja kaksi päivää sitten..!

Oltiin maneesissa (Puista päätellen kesällä.. Tajusin vuodenajan vähän myöhässä), laiskistuin taustan kanssa kun takaseinän ikkunan puut olin värittänyt. Eikä näytä sitten ollenkaan ponilta, mutta pikkuvikoja!

Päätön ratsunainen : D En vaan osannut piirtää tota päätä sitten millään niin taustakin on vielä tekemättä. Kyllä se joskus pään saa takaisin!

Ihania kuvia! Kiiltäväkarvainen esteponi