Solinan ja Veijon toilailuja

Veijo, muhkea tupsujalka. Omistajansa Solina, kaikkea muuta kuin muhkea (saati tupsujalka). Korkeutta molemmilla suunnilleen saman verran, jouhien ja silmien väri eri. Ja mitäkö yhteistä meillä on? No, oikeastaan ei mitään. Veijo on lehmänhermoilla varustettu, aina niin harkitsevainen ja lempeä, omistajansa hiukan äkkipikaisempi "kaikki mulle heti nyt!" tyyppiä. Ori taitaa olla kaikkien suosiossa, kun taas omistajansa... Kylläkait minua siedetään...

Ferdinand Robust, tuttujen kesken ihan Veijo vaan, on se minun The elämänkumppani. Ensimmäinen oma hevoseni, kaikista hienoin, komein upein ja rakkain. Ei tupsujalkaisin kuitenkaan, Veijon jälkeen muutama muukin vastaavilla tai tuuheammilla jalkakarvoilla varustettu hevonen lompsutti sydämeeni sekä omistukseeni.
Veijo on nyt kuusivuotias monitoimihevonen, jonka tasaisen rauhallisista tempauksista ja tappavan tylsistä tekemisistä kirjoittelen tästä lähtien tänne.

Sikamaisesti postaan tänne säilöön kaikki vanhemmatkin hoitotarinat. Koittakaa kestää...

9.9.2009
Suuri karvajalka rantautui Suomeen. Ferdinand Robust sai uuden kutsumanimen, Ferdinand ei oikein suomalaisen suussa taivu. Orista tuli siis Veijo, "Veijo Vankka" kelvannee suomennokseksi nimestäkin.
Veijo muutti uuteen kotitalliinsa, Mêl Sereniin. Tutustuttiin orin kanssa talliin ja lähiympäristöön. Veijo käyttäytyi hienosti, vaikka oli tietenkin ihmeissään ympäristön muutoksesta. Kävelytin Veijoa suitsilla ja liinassa, vaikka selkeästi pelkällä riimulla olisi pärjätty, ori on juuri sitä mitä oli luvattu; rauhallinen, kiltti ja erittäin hyvä käsitellä. Yhdessä ihmeteltiin uusia maisemia, tallin muita hevosia & ihmisiä. Veijo oli vähän hionnut kuljetuksessa, vaan kaikki valmiiksi ostamani loimet olivatkin orin päällä kuin patalappuja, joten paremman puutteessa herra sai selkäänsä villaviltin.
Huomena olisi tarkoitus tutustua maastoihin ja hevoseen paremmin. Onneksi Veijon mukana tuli lännensatula, sopivan satula löytämiseen tähän tynnyriselkään saattaa kestää turhauttavan kauan. Myös kattava valjaspaketti saatiin mukaan, päästään kokeilemaan ajohommiakin, kunhan vielä kärryt saan ostettua (ihan ei tavan koppakärryjen aisoihin mahdu tämä ukko).

Veijo pääsi yöksi omaan karsinaan rouskuttelemaan iltaheiniä (jotka kelpasivatkin erittäin hyvin). Harjailin vielä oriin kiiltävät kyljet, ja koitin muutenkin tutustua tapaukseen, vaan Veijolla kiinnosti syöminen huomattavasti enemmän. Tuntuuhan se mahdottoman suurelta, ainakin jos vertaa Viljamiin, piskuiseen poniini, vaan niin mahdottoman rauhalliselta ja mukavalta orilta. Veijo on kuin se unelmieni hevonen, ei häntä tötteröllä keveästi kirmaava Uljas Musta, vaan rento ja rauhallisen Suuri Ruskea.

10.9.2009
Tänään käytiinkin tutustumassa tallin maastoihin, ihan kuten olin suunnitellut.
Hoidin Veijon käytävällä. Suuri ori nuokkui ja nautiskeli silminnähden huolellisesta harjauksesta. Ainakin helposti pääsee tutuiksi tämän herran kanssa. Kavioiden putsaus meinasi tuottaa hankaluuksia, kun ori oli sitä mieltä, että ompa mukava kun joku muu kannattelee jalkoja. Ei ihan kevyttä hommaa siis... Selvittelin myös jouhet, kerralla hulahti puolisen pulloa selvityssuihketta. Veijoa vähän ihmetytti kaikki se höseltäminen, eikö ne jouhet muka ole ihan komeat ilman puleeraamistakin. Ja kaikenlisäksi kun tarkoituksena on pestä Veijo vielä lenkin jälkeen, hukkaan heitettyä näpertelyä siis, ainakin oriin itsensä mielestä.

Harjailun jälkeen sovittein Veijolle uusia suitsia, piti ostaa kahdet uudet, kun löytyi ihan "Veijon väriset". Juuri samaa sävyä westernsatulan kanssa olevat suitset, komeilla niiteillä, jopa sopivatkin olivat. Kyllä noilla kelpaa maastoilla. Toiset suitset olivatkin sitten liian pienet, pitänee tilailla netistä suurempaa kokoa olevat. Veijo seisoskeli malttavaisesti riimu kaulalla kun emäntänsä räpelsi suitsia paikoilleen ja pois, pidenteli remmejä ja kirosi liian pieniä suitsia. Satuloinnistakaan ori ei välittänyt, eikä edes vyön kiristämisestä. Kiukutteleviin tammoihin tottuneelle omistajalle tämä oli jokseenkin suuri yllätys.

Talutin orin pihalle, ja sovitin jalkaa jalustimeen. Tai lähinnä koitin sovittaa, eihän jalka yltänyt lähellekkään jalustinta. Joku naurahti takanani, ja varmasti lehahdin punaiseksi.
"Sä oot varmaan se Solina... Tarviitko apua, jakkaran tai jotakin?" mies kysyi edelleen tyrskähdellen. Olihan se varmasti hupaisa näky, valtamerilaivan kokoinen muhkea ori ja hoikka, joskin pitkä omistajansa.
"Kiitos vain, enköhän mä selviä", sanoin edelleen nolostellen. Kietaisin tukon jouhia sormiini, ja liu'utin kättä pitkin orin jouhia.
"Niin, mä oon muuten Sami", hän sanoi, ja astui lähemmäksi käsi ojossa valmiina kättelemään. "Joo, ja mä Solina".
Sami rutisti kättäni ehkä turhan voimakkaasti, ja katseli arvioivasti Veijoa.
"Onpa siinä muuten valtavat kaviot... Mitähän kokoa mahtaa kenkä olla..." mies kumartui nostamaan oriin jalkaa. Kulmiaan rutistaen hän katseli kaviota arvioivasti.
"Ja kengityksen tarpeessa. Jos mä kengitän sen vaikka ratsastuslenkkisi jälkeen? Siis olettaen, että pääset edes selkään asti..." hän sanoi ilkikurisesti hymyillen.
"No kyllähän se sopii", totesin katse orin korvissa. Hevonen nuokkui välillä laiskasti katsahdellen tarhoissa olevia hevosia.
"Kyllä sä muuten varmasti saat jonkun mukaan, jos haluat maastoihin tutustua tarkemminkin... Nicakin taitaa olla kotona", Sami sanoi, samalla taputtaen Veijoa lautasille suurieleisesti.
"Ja jos maltat hetken odottaa, niin haen sen jakkaran sulle".
"Tai jos punttaat mut heti kyytiin, niin pääset jatkamaan sitä, mitä ikinä olitkaan tekemässä. Taidan kokeilla heti alkuun, josko pärjäisin orin kanssa ihan kahdestaankin".
Sami auttoi minut Veijon selkään, ja tarjosi vielä vyönkiristysapua, mutisten samalla jotakin langanlaihoista käsivarsista, ja liian isosta hevosesta "heiveröiselle naiselle", sitten Sami hävisi talliin jatkamaan hommiaan.

Siinä sitä sitten istuttiin. Ihkaoman mahtavan muhkuoriin kyydissä. Veijo seisoskeli edelleen rauhallisena, katsellen ja kuunnellen pihan tapahtumia. Keräsin ohjia vähän lyhyemmiksi, pyysin varovasti oria liikkeelle, ja suureksi ihmetyksekseni Veijo lähti reippaasti kävelemään. Suuri ja rauhallinen, mutta herkkä ja reipas. Mahtava hevonen!

Ohjasin orin pihan poikki, tarhojen välistä kohti Nican eilen kertomia maastolenkkejä. Tarkoituksena käydä ihan vaikka vain kävelyllä, tutustumassa niin hevoseen, kuin maastoihinkin. Tarhailevat hevoset tulivat ihmeissään aidalle kyttäämään tallin uusinta asukasta. Veijo ei juuri korvansa kääntänyt muita kohden, saati että olisi pörhistellyt mitenkään, tai riehaantunut muiden juostessa vierellä. Todellakin rauhallinen tapaus. Alkuun käveltiin, Veijo venytti kaulaansa ja nuuhki alkusyksyn tuoksua metsässä. Taisi se välillä maistella jo kellastuneita lehtiä puistakin. Minä keskityin vain nauttimaan. Kerrankin saa ratsastaa hevosella, jonka mielestä jokainen pusikossa rapisteleva pikkueläin, saati lentävä lintu, ei ole kuolemaksi. Veijon tasainen käynti, rauhallinen metsä, vielä lämmin syksyinen iltapäivä, vaivuin aivan ajatuksiini.

Käveltiin pitkän matkaa tietä pitkin, kunnes havahduin Veijon hirnahdukseen. Ori katseli korvat hörössä sänkipellon reunalle, ja askel tuntui reipastuvan entisestään. Sitten minäkin huomasin, pellolla laukkasi ratsukko, poispäin meistä, aivan suuren pellon reunalla. Veijo ehdotti varovasti, josko vähän vielä kiihdytettäisiin vauhtia, ja käytäisiin katsomassa, että ketkä sielä pellolla oikein hurjastelevat. Tie oli sopivan pehmeä ja edessä pitkä suora, mikäs siinä, jos vaikka muutaman askeleen ravailisi. Painoin kevyesti oriin kylkiä, ja se suorastaan lennähti raviin. Korvat hörössä ori ravasi eteenpäin, ravi tuntui ponin raviin verrattuna valtavalta, vaikka askel tuskin huiman pitkä olikaan. Kevennelläkin sai ihan rauhallisessa tahdissa, tuulen hyväillessä kevyesti kasvoja. Laaja sänkipelto päättyi metsän reunaan, ja ratsukko ravaili isolla ympyrällä metsän puoleisessa päädyssä. Vähitellen mutkaan, kohtaan jossa tie kurvasi metsään. Veijo hirnahti uudelleen, saaden tälläkertaa vastauksenkin.

Ratsastaja taisi vihdoin huomata meidät, siirsi hevosensa käyntiin, ja käänsi meitä kohden.
"Heippa!" kuului huuto pellolta.
"Moi! Lähdettiin vähän katsastamaan näitä maastoja... Sänkkärilläkin saa ilmeisesti ratsastaa?"
"Saa toki, eikä tämä ole ainoa käytössä oleva pelto, paras vain", nuori mies sanoi ja mittaili hevostani silmillään.
"Mä oon Reita ja tämä tässä on Anssi. Tultiin Nican ohjeesta vähän rennommin ratsastelemaan tänne."
"Hauska tutustua Reita, Nica onkin kertonut sinusta jo melko paljon", sanoin hymyillen.
"Minä olen Solina, uljas ratsuni on Veijo, vaikka senhän taisit tietääkkin jo."
"Joo... Mun pitää varmaan jatkaa tän kanssa. Saat säkin toki liittyä seuraan, jos haluut", Reita sanoi, ja käänsi Anssin suunnaten kohti pellon toista laitaa.
"Kyllä mä taidan jatkaa vielä lenkkiä!" huusin ratsukon perään, ja siirsin Veijon käyntiin.

Jatkettiin matkaa vielä kävellen, metsästä löytyi mukavia polkuja, pari kiipeilymäkeä, ja yksi erittäin varteenotettava laukkasuora. En vain voinut vastustaa kiusausta, vaan kannustin Veijoa nostamaan laukan. Ori vähän hölmistyneenä tarjosi ravia, reipasta ravia. Pidätin, ja annoin liioitellun selvät laukka-avut. Nyt ori tajusi mitä koitin pyytää, ja nosti rauhallisen laukan. Laukattiin koko pitkä suora, välillä reippaammin, ja välillä vähän rauhallisemmin. Suoran päässä hidastin orin käyntiin, ja käännyttiin takaisin kohti tallia.

Kotimatka sujuikin yhtä tasaisen varmasti kuin menomatkakin, ori ei säikähtänyt edes pusikossa rymistelevää hirveä. Tosin oli se vähän jännittävä, kun taas tahti kiihtyi ja ori jopa tuntui vähän jännittyvän. Hirven hävitessä syvemmälle metsään Veijo kuitenkin rauhottui, ja matka jatkui ilman sen suurempia säikähtelyjä.
Tallilla Sami olikin vastassa, ja pyysi minut laittamaan Veijon käytävälle, hän tulisi kohta kengittämään. Riisuin orilta varusteet, ja harjailin taas nautiskellen nuokkuvaa hevosta. Siirryin pois häiritsemästä, kun Sami tuli kengityspakin kanssa paikalle. Järjestelin Veijon varusteet kaappiin ja pyyhkäisin käytössä olleet suitset,eivät ne likaiset olleet, mutta ihan vain tavan vuoksi. Sitten menin katselemaan, kun Sami taiteili uudet kengät Veijon suuriin kavioihin.

"Löytyikö niitä maastoreittejä?" kuului Nican ääni tallin ovelta.
"No vaikka ja minkälaisia, en vain viitsinyt tieltä poiketa, teis mihin sitä olisi tällä suuntavaistolla päädytty..."
Nica käveli Veijon luokse, ja silitti sen leveää otsaa.
"Ja mitenkä ori käyttäytyi?" hän kysyi. "Todella hyvin! Ei voi kuin olla tyytyväinen. En malta odottaa, että pääsen kokeilemaan suuren herran kykyjä kentänkin puolella. Se on aivan uskomattoman herkkä tuollaiseksi muhkulaksi" kuvailin hymyillen. Sami laski kavion maahan, oikaisi selkäänsä ja totesi:
"Nyt se olis valmis. Onneksi seuraavaan kengitykseen on reilusti aikaa, ei huvita jokapäivä kannatella tuollaisen lihavuoren painoa..."
"No sitten kahville, pieni tauko edes työnraskaan raatajalle", sanoi Nica taputtaen Samia selkään.

Itselläni alkoi ollajo kiire kohti seuraavaa tallia, poni pitäisi liikuttaa vielä tänään, ja ilta alkoi jo hämärtää. Kiitin Samia samalla siirtäen Veijon omaan karsinaansa.
"Olet sinä todella hieno poika", lepertelin rapsutellen oria niskasta.
"Huomena voidaan käydä vaikka sielä sänkkärillä, jos ei kouluratsastus oikein innosta."

Mukava lenkki kaikenkaikkiaan. Ja ihanat maastot! Ei hevosessakaan valittamista, ja tallin henkilökunta vaikuttaa oikein mukavalle.
"Kyllä me täälä viihdytään", totesin oriille vielä kaltereiden välistä, ennenkuin suuntasin kohti autoa.
"Huomena nähdään."

11.9.2009
Nyt on Veijo rekisteröitykin, rekisterinumero on VH-66855, ja tiedot löytyy täältä.

Veijo on kotiutunut uuteen talliin todella hyvin. Kävin tänään päivällä hoitamassa herran, ja tarkoitus oli käydä pienellä maastokävelyllä ilman satulaa. Nyt voin todellakin olla varma ja vakuuttunut oriin rauhallisuudesta, se tuskin pelkää yhtään mitään. Ennen ratsastuslenkkiä harjasin Veijon käytävällä, ja kavioita putsatessani huomasin pienen vekin oikeassa etujalassa. Mitälie iso ori riekkunut tarhassa. Haava oli tosiaan aivan pieni, pesin jalan kuitenkin pesuBetadinellä, ja suihkautin päälle haavasprayta.

Maastolenkille lähdettiin tänäänkin aivan kahdestaan, kun tallilla ei näkynyt ketään samaan aikaan. Veijoa se ei haitannut tänäänkään, ja tuttuun tapaan suunnistettiin tarhojen vierestä kohti maastoreittejä. Orin pyöreässä selässä oli todella mukava istuskella ja sääkin oli taas mitä ihanin. Syksyn viimeisiä lämpimiä päiviä, kevyt tuuli leijutti ruskaväreissä loistavia lehtiä. Yksinäinen varis raakkui vaahteran oksalla, lennähtäen aivan meidän yläpuolelta puiden välistä kauemmaksi. Veijon askeleiden tasainen töminä, välillä rento pärskähdys tai syvä huokaus. Orava rapisteli puussa, ihmetteli hetken suurta oria, ja katosi salamana korkeammalle oksistoon.

Nica kertoi jonkun maastoreitin vievän pienen lammen rantaan. Ei näin viileällä uida haluta, mutta kahlaamassa voisi käydä, olettaen, että Veijo ylipäänsä menee lähellekkään vettä. Metsän reunassa kulki pieni puro, ja tämän vieressä hiekkapohjainen polku. Jos oikein kuvittelee, niin se purohan voisi laskea siihen lampeen. Käänsin Veijon polulle, hevonen jatkoi tasaisen verkkaista vauhtia, ohimennen kiskaisten kuusesta oksan suuhunsa. Tyytyväinen maiskutus, havujen miellyttävä tuoksu ja puron hiljainen liplatus. Päätin kävellä itsekkin vähän matkaa, kun kohdille sattui riittävän suuri kivi - jos ei muuta paikkaa löytyisi, niin ainakin takaisin tultaessa pääsisin kiveltä takaisin ratsaille.

Aikamme käveltiin, ja vähitellen alkoi ilta hämärtää. Totesin, ettei täältä varmaan mitään lampea löydy, ja että paras kääntyä takaisin, kun vielä keretään valosan aikaan. Kiipesin takaisin Veijon kyytiin kannon päältä, tosin sekin oli jonkinlainen operaatio. Hevonen malttoi kiltisti odotella, kun hitaasti - ja epävarmasti - sain itseni punnerrettua matalalta kannolta Veijon selkään. Ori lähti kävelemään reippaasti ja ajattelin säästää aikaa, olisi hyvä päästä ainakin peltoaukealle ennenkuin paljoa enempää hämärtyy. Pieni kosketus pohkeella ja suuri ori nosti reippaan, rennon ravin. Ravi oli yllättävän pehmeää ja mukavaa istua, aivan toista kuin tikittävä poninravi. Ravattiin koko metsäpolku tielle asti, välillä polun yli kaartuvia oksia väistellen, välillä metsässä loikkivia jäniksiä ihmetellen. Tuoksui voimakkaasti syksylle, tuuli oli aavistuksen navakampi kuin lähtiessämme ja taivas synkempi.

Ennenkuin päästiin tallille asti, alkoi tihuttaa vettä. Ilta oli hämärtynyt jo huomattavasti, ja metsäkin hiljentynyt. Veijo lönkytteli pää riipuksissa renntoa käyntiä, ohjat roikkuivat löysinä ja minä koitin napittaa takin kaulusta ylös asti. Kohta oltiinkin jo tallin valaistulla pihalla, yhtä lukuunottamatta kaikki hevoset olivat jo sisällä, ja viimeistäkin tultiin juuri hakemaan. Tajutessani kuinka paljon kello oikein oli, huomasin, että "pikku maastokävely" oli venähtänyt vähän yli kahden tunnin ratsastuslenkiksi. Kiirehän siinä tuli, hoitaa hevonen, pyyhkäistä varusteet ja suunnata kohti kotia. Veijo jäi tyytyväisenä talliin syömään iltaruokiaan, tarkkailemaan tallihenkilökunnan iltatoimia, kunhan ensin sai piehtaroida puhtaissa alusissa.

11.12.2009
Se siitä joululomasta! Löysin PKK'n kalenterista kerrankin oikeaan aikaan sopivan luokan Veijolle, ja ori pääseekin ensimmäistä kertaa virallisen tuomarin arvosteltavaksi. Sitä ennen käydäänkin harjoitusnäyttelyssä, 13.12 järjestetään leikkimieliset mätsärit Haamulehdossa, Veijo kilpailee piirrettyjen oriiden kesken.
Muuten kyllä sitä hiljaiseloa, ainakin työhevoskilpailurintamalla. Todella vähän on kilpailuja tarjolla. Pitänee kokeilla Veijon kanssa kahlata jotkut koulukilpailut läpi, ihan vain mielenvirkeydeksi. Vaan nauttii ori vain olemisestakin, pitkät päivät lumisessa tarhassa, välillä nautinnollisesti piehtaroiden ja välillä heinänkorsia ja kuusenoksia maistellen. Täyttä hevosen elämää siis, lomaillenkin.


12.12.2009
Veijo pokkasi hienosti luokkavoiton PKK-näyttelyistä, ja KTK-sertin! Kyllä nyt kelpaa poseerata tallin tammoille. Josko sitten joskus tavoitteena olisi se kantakirjauskin.


14.12.2009
Mätsäreistä kertyi kiitettävä ruusukesaalis.

Eli Veijo oli parinsa paras, sai punaisen ruusukkeen, oli myös luokkansa paras punaisen saanut, pääsi punaisten kehään, punaisten kehässä ori oli toisiksi paras ja sai ison punaisen ruusukkeen, ja pääsi BIS-kehään. BIS- kehästä tuli vielä yksi ruusuke, Veijo oli BIS3!

Veijo käyttäytyi mätsäreissä todella hyvin, ei juuri kiinnittänyt huomiota muihin hevosiin. Yksi kanssakilpailija sai kuitenkin hetkellisesti Veijon täyden huomion: Kaunis kirjava issikkatamma Luka käänsi kyllä orin pään. No, ymmärtäähän sen, kaunis tamma katselee tummilla silmillään punaisen harjan alta, voiko sitä yksikään ori vastustaa... Paria hörähdystä pidempään ei tämä romanssi kestänyt, kun Luka jo hävisi näkyvistä. Ei Veijolla ollut aikomustakaan lähteä tammaan tutustumaan, herrasmiehen tavoin se hörisi vain hiljaa.

Veijo paineli kehässä sellaista ravia, että oli vaikea pysyä itsellä perässä! Ei uskoisi tuosta löntystäjästä, niin äijää se oli, pörhistellen kuljeksi hurmaamassa niin katsojat kuin tuomarinkin. Nyt palataankin siihen joululomaan, Veijo saa viettää leppoisia päiviä kotitallillaan, tarhaillen pitkää päivää ihastelemassa nican kauniita hevosia.

20.12.2009
Joulun alla vietetty Veijon kanssa hiljaiseloa. Ori on saanut tarhailla pitkää päivää pehmellä lumella kuorrutetussa tarhassaan. Tänään sitten päätin toteuttaa Joulumaaston, kun lähempänä aattoa on tuskin aikaa sen pidempää maastolenkkiä kiertää.

Huutelin oria tarhan portilta. Ori nosti päänsä heinäkasasta, kuin kysyen, että tuliko se tosissaan jo näin aikaisin aamulla minua katsomaan, ja syvään huokaisten lähti kömpimään portille päin hangessa. Viereisen tarhan hevonen oli selvästi vähän pirteämmällä tuulella, juoksi aidan viereen, heitti päätään ja vinkaisi, kuin innostaen Veijoakin. Ja Veijohan innostui, örähtäen se säntäsi laukalle, heitti onnettoman näköisen pukin, siirtyi raville ja hölkki korvat hörössä portille. Nappasin oriin naruun, ja talutin talliin. Portilla Viejo vielä vähän ilmaisi mielipidettään tarhanaapurille, ja otti jopa askeleen ravia. Taisi kirpeä pakkassää piristää tätäkin liimakaviota, kun noin riehaantui.

Tallissa Veijo rauhoittui omaksi itsekseen, pää nuokkuen se nautiskeli perusteellisesta harjauksesta. Vuohiskarvoihin oli kerääntynyt kiitettävästi lunta, eikä ori varsinaisesti nauttinut, kun niitä rapsin piikkisualla pois. Sitten vielä jouhet ojennukseen, varusteet niskaan, tässä tapauksessa vain suitset, ja pihalle. Etsiskelin hetken sopivaa jakkaraa, ihan kun en pääse kiipeämään Veijon kyytiin ilman apuvälinettä. Sopivan jakkaran puutteessa päätin sitten aloittaa lenkin reippaalla kävelyllä, pääsisihän sitä jonkun kiven tai kannon päältä orin kyytiinkin kapuamaan. Veijo ei laittanut pahakseen sitäkään, vaan korvat hörössä köpötteli nuuhkien samalla lumen pintaa, tai koitti napsia koivuista lumisia oksia. Lumi oli kasautunut nuoren koivun päälle niin, että se roikkui kaarella metsäpolun yli. Veijo tietenkin halusi maistella tätä koivua, ja nappasi oksasta kiinni juuri silloin, kun itse alitin kaartunutta runkoa. Humpsis vain kun kaikki koivun päälle kasaantunut lumi putosi minun niskaani, ja kirjaimellisesti valui pitkin niskaa paidan alle. Veijo katsoi ihmeissään, että mitä se emäntä nyt kiukkuaa, samalla maiskutellen koivun oksaa.

Löytyihän se sopiva kivikin, Veijon asentaminen kiven viereen vain oli hitusen haastavampaa. Ori nimittäin olisi halunnut vain jutustella, ja käännähti aina nuuhkimaan kengän kärkiä. Lopulta sain itseni oriin leveään selkään, ja kannustin pojan kohti maastopolkua. Samalla hetkellä jostakin pusikosta lennähti joku isompi metsälintu, ja Veijo, joka ei koskaan säikähdä mitään, pelästyi! No, pelästyi ja pelästyi, mutta hypähti sivulle ja käänsi turvan kohti niin pelottavaa lintusta. Ja arvaahan sen, että minä liu'uin kylkeä pitkin alas. Siinä sitten ärräpäitä päästellen oikaisin itseni, kapusin takaisin kyytiin vielä lumia puistellen. Vihdoin päästiin pellon reunaan. Veijo oli varsin pirteän oloinen, tarjosi jopa ravia oma-aloitteisesti. Hölkättin pari kierrosta ison pellon ympäri, on se vain tasaista kyytiä Veijon selässä. Jos ravi on pehmeää, niin laukka on kuin pilven päällä istuisi. Paljoa ei tarvinnut laukkaa edes ajatella, kun Veijo jo loikkasi laukalle, ja ampaisi vauhtiin. Pakkastuuli iski vasten kasvoja ja sai posket punertamaan ja huulet sinertämään. Veijo innostui välillä aivan tosissaan, otti muutaman reippaamman askeleen ja kerran koitti jotakin pukintapaistakin vääntää. Tietäähän sen, ettei noilla jaloilla ja tuolla massalla kovin kummoisia pukkeja lumihangessa väännetä, joten ilmoille saatu loikka oli vähän kuin suurempi laukka-askel.

Hankilaukan jälkeen oli aika siirtyä käyntiin. Veijo kyllä antoi laukan nätisti pois, mutta ei olisi millään malttanut kävellä. Aivan ennenkuulumatonta tältä hevoselta, mutta muutama kevyempi päivä tekee kyllä kummia tämänkin hevosen kanssa. Ravattiin vielä metsätietä pitkin vähän eteenpäin, lammen rantaan asti. Jäällä oli kävellyt muutama peura, ja kylmä tuuli puhalsi lunta mukanaan lammen rannoille. Molemmille oli tullut vähän hiki hangessa ratsastelusta, joten katsoin parhaaksi kääntyä kotia kohti. Ravattiin vielä lämpimiksemme pitkin metsätietä, ja illan jo hämärtyessä saavuimme pellolle vievän polun alkuun. Veijo olisi jäänyt vielä pellolle, ilmeisesti kaivamaan heinää lumen alta suurilla kavioillaan. Laskeuduin alas, ja keräsin muutaman kuusenoksan tuulen kaatamasta puusta. Vähän joulun tunnelmaa Veijollekin.

Tallille käveltiin verkkaiseen tahtiin. Katsahdin käytävän päässä olevaa kelloa, ja olin lentää selälleni. Miten maastolenkillä voi kuluttaa yli kolme tuntia? Ilmeisesti, jos alla on mukava hevonen, ulkona kaunis sää ja itsellä niin paljon päällä, ettei varpaitakaan paleltanut. Harjasin Veijon käytävällä, loimitin ja laitoin karsinaan maistelemaan metsästä tuomiani havuja. Pudotin ruokakippoon vielä kuivaamani ruislimpun, kiitin oria mukavasta lenkistä. "Hyvää Joulua Veijo."

24.12.2009
Kerkesimpäs aattonakin Veijon kanssa maastoilemaan. Tälläkertaa tietenkin teemaan sopivasti käytiin rekiajelulla.
Veijo ravaili tarhan portille vastaan, hengitys höyryten, partakarvat jäässä se tapitti pitkän otsatukan alta, kuin kysyen "Joko mennään?". Pakkaslumi narisi suuren orin kavioiden alla, kun se kiirehti kohti tallia.
"No jopas sinulla on virtaa!" naurahdin, ja koitin parhaani mukaan pysyä hangessa tarpovan orin vauhdissa. Laitoin veijon käytävälle kiinni, ja aloitin harjaamisen perinteiseen tapaan kumisuolla rapsutellen. Veijo rauhoittui omaksi lörppöhuuliseksi itsekseen, ja takajalkaa lepuuttaen ylähuuli törröllä ori nautiskeli harjaamisesta. Vähemmän nautinnollista oli, kun aloin selvittämään orin pitkiä jouhia. Muutama takku oli harjaankin tullut ja häntä oli paikoin rastoilla. Reilusti selvitysainetta ja sinnikästä kampaamista, niin jo oli orin jouhet ojennuksessa. Tosin Veijon mielestä homma vain paheni siinä vaiheessa, kun nappasin harjapakista pätkän iloisesti kiiltävää joulunauhaa. Pitihän se rekihevosen harja somistaa, ei muuta kuin jouhet letille ja joulunauha väliin. Veijoa taisia hävettää, niin luimuillen se katseli alta kulmain. Vielä otsatukka ja häntä letille, niin ori olivalmis valjastettavaksi.

Yksin ei tarvinnut rekeen istuutua, kun siskon lapset halusivat vängällä ajelulle mukaan. Kuusi vuotias tyttö on varsinainen hevoshullu itsekin, kahta vuotta nuorempi veljensä taas pitää enemmän vauhdista ja vaaratilanteista. Veijolla ei tosin ole tarjota kuin sitä vauhtia, ja sekin on rajallista noilla lyhyehköillä ja paksuilla jaloilla. Valjastin Veijoa vielä, kun pirteät lapset äitinsä kanssa pelmahtivat talliin.
"Moi Veijo!" huudahti tyttö, ja juoksi työntämään kättänsä orin suurten huulian alle. "Toin sulle sokerinpalan!" hän jatkoi, ja ori hamusi sokerin sievästi pienest kädestä.
Äitinsä tervehti minuakin, lasten pyöriessä orin ympärillä, välillä taputellen ja silitellen, välillä kavahtaen taaksepäin orin vaihtaessa lepuutettavaa jalkaa.

Vihdoin Veijo oli valjaissa ja reki perässä, päästiin lähtemään. Lasten äiti heilutti pihalla, selvästi huokaisten helpotuksesta tämän pienen rauhanhetken suoman ilon takia. Veijo kulki tarmokkaasti, lumi narisi jalaksien alla ja lapset nauroivat. Kauniisti lumiset puut taittuivat metsätien yli, ja putosipa muutamista lumet reessä matkustajien niskaan. Lapset kietoutuivat tiukemmin taljoihin, ja minä pyysin oria ravamaan. Veijo olikin yllättävän pirteällä tuulella, pienestä maiskautuksesta se suorastaan vinkaisi ja ampaisi laukalle niskojaan nakellen. Lapset kiljuivat riemusta, ori laukkasi riemukkaasti, ja minä ainoana ilonpilaajana (ja ilmeisesti aikuisena, Veijo käyttäytyi kuin mikäkin varsa) pidätin hevosen takaisin pyydettyyn askellajiin, raviin. Poika marisi jotakin, tyttö oli ihan tyytyväinen tähänkin. Aisakellon kilkattaessa matka jatkui lumista tietä pitkin. Saavuimme pellon reunaan, ja ajattelin, että pellollahan Veijo voisi vähän laukatakin. Ohjasin orin pellolle, sen askel vain keveni, vaikka hanki syveni. Kaula kaarella puhisten se esiintyi. Pidätin kevyesti ja maiskautin samalla myödäten ohjista. Veijo nosti sievästi pyörivän laukan, ja tuntui venyttävän askelettaan kokoajan.

Lumi pöllysi suuren orin laukatessa pitkin peltoa. Harjassa kimmelsi joulunauha, aisakellokilisi tahdikkaasti ja lumi narskui reen jalaksien alla. Lapset nauroivat ja kiljahtelivat, ori kiihdytti vauhtiaan.
"Pruuuu" rauhoittelin Veijoa. "Ei ihan niin kovaa...", mutta suuren orin vauhti tuntui vain kiihtyvän. Samassa pellon reunasta, metsän laitaan ilmestyi suuri ruskea hahmo. Veijo ei tuntunut edes hätkähtävän, mutta hidasti vauhtia, ja pyysin orin kävelemään.
"Kattokaa, hirviä!" huusi tyttö, ja osoitti sormellaan kohti pellon laitaa. Hirviemo kahden suuren vasansa kanssa seisoi pellon laidalla, emo katseli meihin päin arvioivasti, vasat olivat valmiina ampaisemaan takaisin metsään. Emohirvi kuitenkin päätti toisin, ja lähti hölkkäämään pitkin peltoa vasat kannoillaan. Veijo puhahti näylle, ja olisi lähtenyt mieluusti kirittämään metsän eläimiä. Pidin orin kuitenkin käynnissä, ja kohta hirvet katosivat metsään pellon toisella laidalla. Oli aika kääntyä takaisin kotiin.

Veijo hölkkäsi verkkaista vauhtia kotiinpäin, ohjat roikkuivat löysinä, ja ori venytti kaulaansa. Tyttö kyseli Veijosta ja tallin muista hevosista, uudesta ponistani ja muista hevosistani, pojan katsellessa lumisia maisemia. Matka taittui joutuin, ja kohta oltiinkin jo tallin pihassa. Lasten äiti nousi autosta, suurieleisesti kelloaan naputellen.
"Puhe oli alle tunnin lenkistä! Teillä meni melkein kaksi..." hän mutisi, kun kurvasimme ohitseen pihaan. Pysäytin orin, ja kysyin, että kävikö lapsilla aika pitkäksi. Reipas puheensorina alkoi välittömästi, äiti kuuli matkan varrella nähdyistä asioista kahdesta suusta yhtäaikaa, ja olkiaan kohauttanen muodosti huulillaan sanan "kiitos", pyysi lapsia heiluttamaan, ja he hävisivät autolleen.

Auton kaartaessa pihasta pois, oli reki irrotettu, ja talutin Veijon talliin. Ori höyrysi hieman, ja karva oli mennyt kaulalta ja silan alta kevyesti hikeen. Riisuin valjaat, harjain orin läpi piikkisualla, ja nakkasin päälle villaloimen. Availin letit ja selvitin jouhet vielä sormin. Veijo nuokkui käytävällä välillä vaihtaen lepuutettavaa jalkaa. Kaivoin taskustani porkkanan, ja pudotin sen orin karsinassa olevaan ruokakuppiin. Salaman nopea reaktio - korvat höröön, pää ylös, paino kaikille jaloille ja reipas hörähdys. Talutin Veijon karsinaan jatkamaan kuivatteluja, ja soitin nicalle, että orin saa laittaa ulos, jos jossakin välissä kerkiää. Toivotin vielä Hyvät Joulut Veijolle, tallin muille hevosille ja hevosten & tallin omistajille ja muille tukijoukoille. Annoin Veijolle vielä kotoa tuomani kuusen havut, ja karsinasta alkoi kuulua rauhallinen rouskutus, ihana havun tuoksu täytti ilman. "Hyvää Joulua..." kuiskasin samalla silittäen orin kaulaa. Vastaukseksi Veijo pärskähti, heilautti havua voimakkaasti, ja jatkoi oksan pureskelua.

26.12.2009
Tapaninpäivän rekiajelu vaidettiin ratsastukseen, kun kerkesin tallille vasta pimeän tultua.
Veijo käveleskeli tarhassa edestakaisin, naapuritarhan hevonen oli otettu jo sisälle. Ori hirnahti levottomasti katsellen tallin suuntaan. Kuljin narun kanssa pihan poikki orin tarhalle, ja Veijo jopa kuopi portilla odotellessaan. Tarhan ja tallin välin ori kuitenkin löntysti tavalliseen tapaansa, pää matalalla, rennon rauhallisesti. Harjailin orin käytävällä, varusteetkin olin hakenut jo valmiiksi karsinan eteen. Orille päähän suitset kolmipalalla ja selkään yleissatula. Tarkoituksena vähän "läpiratsastaa" suurta oria omilla ontuvilla taidoillani.

Heijastimiin ja otsalamppuun sonnustautuneina kuljimme Serenin kentälle. Veijo tuntui olevan vähän turhankin reipas, kun puhisten se kyttäsi milloin mitäkin. Kentällä ei onneksi ollut muita, mitenhän Veijo olisi sitten malttanut keskittyä sitäkään vähää. Käveltiin ensin kentän uran sisäpuolella pitkin ohjin. Se oli yllättävän hankalaa, Veijo kun koitti ohjautua uraa kuluttamaan tämän tästä. Sitten keräsin ohjat, ja aloitin Veijon jumppaamisen. Ensin isoja ympyröitä, jotka olivat orille aivan "piis of keik", sitten vähän pienempiä ympyröitä ja voltteja. Veijo olisi mieluusti kaatunut lapa edellä, ulos asettuen voltit läpi. Kyllä se siitä vähitellen vetristyi ja muuttui yhteistyöhaluisemmaksi. Tehtiin myös pysähdyksiä, Veijo toimi oikein hyvin.

Seuraavana vuorossa oli kevyttä ravailua ja niitä ympyröitä ravissa. Veijo oli yllättävän tahmea, reagoi hitaasti ja tuntui jopa vastustelevan. Selvästi liian harvoin käydään näitä asioita kentällä läpi, ymmärrettävästi Veijoa kiinnostaisi enemmän kirmata maastossa vailla sen suurempia tavoitteita. Vähitellen se ravissakin alkoi kuuntelemaan. Otin paljon siirtymisiä, käynti - ravi - käynti - seis - ravi. Veijo tuntui välillä jopa innostuvan. Ympyrät eivät sujuneet kuitenkaan mainittavan hyvin, joten ratsastelin kahdeksikkoa, alkoihan se jytkylä vähitellen taipumaan. Onnistuneen suorituksen jälkeen Veijo sai kävellä hetken kaulaansa venytellen, uran sisäpuolta taasen.

Veijo tuntui taas lösähtävän kasaan, kaikki kiinnostus taisi loppua kävelyn aikana. Kokeiltiin vielä muutamat ravisiirtymiset, sitten nostin käynnistä vasemmann laukan. Veijo tuntui jopa yllättyneen, vihdoinkin sitä toimintaa! Ori laukkasi kentällä suhteellisen holtittoman tuntoisesti, ei olisi millään malttanut kuunnella, saati mennä kulmiin tai taipua ympyrälle. Ratsastaja meinasi jo vallan väsähtää laukan nostoihin ja ympyrän yrityksiin, kun vihdoin orin laukkaankin pystyi vaikuttamaan. Ei Veijo kovin paljoa pysty laukkaansa kokoamaan, mutta sen verran, että ympyrän pitäisi onnistua sievästi. Ja niin se onnistuikin. Suunnan vaihto - ja sama toiseen suuntaan, oikea laukka on Veijolle helpompi ja kun sitä oli jo verrytelty toiseen suuntaan hyvänlaisesti, sujui oikea laukka alusta asti paljon paremmin. Vauhtia oli vähemmän, mutta laukka pyöri silti kivasti, ori taipui ja saatiin muutamat oikein kivat ympyrät ratsastettua. Taputin Veijoa kaulalle, annoin pitkät ohjat ja käänsin sen kentältä kohti maastoreittiä. "Käydään vielä vähän hölkkimässä metsässä, niin sinullekin jää hyvä mieli".

Ravailtiin pitkin lumista metsätietä pitkin ohjin. Veijo venytti kaulaansa alas pärskien. Välillä se huomasi jotakin "muka niin kamalan pelottavaa" metsässä, että jopa nosti päätään ja ravasi hetken reippaammin. Pellon reunalla siirsin orin käyntiin, käännyttiin kotiinpäin. Ori puhalteli lunta ja maistoi sillointällöin kuusen oksan tai pajun varren maasta lumen päältä. Yksinäinen kettu vilahti tien yli, Veijo tuskin huomasikaan sitä. Tallille päästyämme harjailin Veijon piikkisualla läpi ja laitoin ohuen villaloimen kuivattelua varten. Ei ori paljoa hionnut, mutta senverran, että loimen alla mukavampi kuivatella.

4.1.2010
Ehkä Veijon pahin painajainen.....
Vuodenvaihteen ori sai lähinnä lomailla. Eilen kävin maastossa köpsimässä, orissa riitti virtaa vähän turhankin paljon! Tänään sitten pakkaisin orin autoon ja ajettaisiin kouluvamennukseen.

Veijo seisoskeli tarhan portilla puolinukuksissa. Huutelin sitä, ori nosti päätään ja katsahti laiskasti minuun. Sitten se vaihtoi lepuutettavaa jalkaa ja alahuli lörpöllään jatkoi nuokkumista. Kiva, varsin innokkaan oloinen ratsu ainakin... Hain riimun ja narun tallista, samalla laitoin Veijon kuljetusvarustuksen käytävälle odottamaan ja ratsastusvarusteet jo koppiin. Mukana oli myös lämmintä vettä ja porkkanoita, sekä verkon täydeltä heinää.

Kävelin orin tarhalle, puin sille riimun sen edelleen nuokkuessa ja lähdin taluttamaan sitä kohti tallia. Veijo löntysti perässä huokaillen, silmäili ympärilleen pitkän otsatukan alta ja yllätti minut täysin lähtemällä kävelemään määrätietoisesti kohti kuljetusautoa. Olin lentää nurin, suuri ori kun vaihtoi suunnan. Korvat hörössä se asteli kopin luokse. Olin jotenkin niin yllättynyt, etten tajunnut edes komentaa sitä, siinäpä hetki tutustuttiin kuljetuskalustoon. Kyllä Veijo varmaan hoksasi kopin etupäähän jemmatut porkkanat, jotakin se niin nuuhki. Tuskin ainakaan lastauksessa ongelmia ilmenee, ajattelin. Ori lähti tallustamaan perään, kun kävelin tallia kohti. Laitoin orin käytävälle kiinni ja aloitin harjaamisen kumisualla. Veijo nautti ylähuuli pitkällä ja koitti näyttää mistä kutittaisi. Sitten karvat ojennukseen tiheällä harjalla ja vielä lopuksi sutaisi pehmeällä luonnonharjaksella, pölyt pois karvan päältä. Kavioiden puhdistus, jouhien pikainen selvitys, harjan ja otsatukan letitys ja nopea taputus kaulalle.

Veijolle oli muuten hankala löytää sopivia kuljetussuojia. Piti sitten ihan mittatilauksena teettää molemmille tupsukoiville omansa. Ori ihmetteli suojiaan, nosteli jalkoja ja puhisi. Heitin vielä selkään villaloimen, sitten olikin aika laittaa ori koppiin. Nica tuli avuksi, vaikka Veijon lastaus sujuukin aina erittäin hyvin. On se kuitenkin nopeampaa, jos on joku laittamassa takapuomin perästä kiinni, Veijo kun ei vielä osaa mennä koppiin "edeltä". Ori käveli korvat hörössä suoraan sisälle ja nappasi suun täydeltä heinää verkosta ja porkkanoita kupista. Nica sulki takapuomin ja menin avuksi sulkemaan lastaussillan. Veijo vähän tömisteli kopissa ja hirnahtikin kerran. Nica jutteli, että "Et sinä täältä kokonaan lähde, käytte vain ja illaksi tulet jo takaisin kotiin...". Sidoin orin kahdella narulla kiinni, suljin sivuoven ja hyppäsin autoon.

Veijo matkusti hyvin, koppi ei juuri heilahtanutkaan koko matkan aikana. Vajaan tunnin ajelun jälkeen saavuimme perille. Veijo vähän kuopsutti kopissa, kun kuskasin sen varusteet ensin meille varatulle valjastuspaikalle. Sitten laskin sillan, irrotin orin naruista ja kiinnitin liinan riimuun, kuljin orin taakse ja avasin takapuomit. Veijo peruutti sievästi pois, hirnahti omalla möreähköllä äänellään ja katseli uteliaana ympärilleen. Vaihdoin liinan nahkaiseen ketjunaruun ja talutin orin talliin. Joku hoitajatyttö ihmetteli mukavaluontoista suurta oria ääneen ja silitteli sen kaulaa. Veijo nuuhki ihmeissään uusia hajuja tallissa ja hörisi karsinassa seisovalle hevoselle. Riisuin suojat ja loimen, pyyhkäisin orin vielä läpi harjalla. Sitten satuloin ja laitoin suitset ja talutin orin ulos. Kiristin satulavyön ja kiipesin orin selkään. Veijo lähti reippaasti kävelemään.

Kävelimme tallin ympäristössä alkukävelyt, sitten valmentajamme edellinen tuntilainen tuli ulos maneesista. Samalla ovenavauksella ratsastin Veijon sisään. Ori nuuhki ilmaa ihmeissään, mutta käveli rennon letkeästi sisälle. Valmentajamme Matto seisoskeli maneesissa kahvikuppi käsissään. Hän katseli oria kävellessämme vielä muutaman kerran maneesia ympäri. Sitten hän laittoi kupin pois ja alkoi sanelemaan tehtävää meille. Keventelyä ympäri maneesia, pääty-ympyrät mukaan. Pyysin Veijon raville, se suorastaan pomppasi eteenpäin. Ympyröillä ori kuikuili vähän ulospäin ja sainkin tosissani ratsastaa saadakseni sen asettumaan saati taipumaan kyljistään. Vähitellen ori rentoutui ja alkoi työskentelemään kunnolla, kuunnellen, taipuen ja ravaten lennokkaasti eteenpäin. Tai no, ainakin niin lennokkaasti, kuin noilla karvajaloilla pääsee.

Seuraava tehtävä olikin vähän haastavampi (vaikka valmentaja sitä "simppeliksi" nimittikin). Ravissa keskihalkaisijalle, pysähdys, peruutus ja takaisin raviin. Veijo ravasi edelleen reippaasti, vähän jopa turhankin reippaasti. Ori ei meinannut alkuun huomatakkaan pysäytysyritystäni, ja peruutuskin meni vallan harakoille. Matto huuteli ohjeita ja niiden avulla yritin uudelleen. Tälläkertaa pysähdys onnistui just eikä melkein, mutta peruutuksen kanssa oli ongelma. Yritin liikaa, ori hermostui kun ei saanut selvää jännittyneistä avuistani. Matto neuvoi rauhoittumaan, vetämään syvään henkeä ja yrittämään selkein avuin uudestaan. Tälläkertaa ori ymmärsikin mitä pyysin, otti askeleen taaksepäin. Se riitti ensimmäiseki, nostin ravin ja ravattiin uusi kierros ja takaisin keskelle. Pysäytys, peruutus. Peruutus sujui ihan hyvin, Veijoa piti tosin pyytää erikseen ottamaan jokainen askel. Ymmärtäähän sen, työhevonen kun on, pitää osata mennä maltilla ja vähän kerrallaan. Se kelpasi valmentajallekin, vaihdoimme tehtävää.

Viimeisenä vuorossa olikin laukkatyöskentely ympyrällä. Ori nosti oikean laukan sievästi, suorastaan ampaisi matkaan. Sama homma kuin viimekerralla, ori laukkasi turhankin reippaasti, ulospäin asettuen se juoksi lapa edellä ympyrällä. Vähitellen sen sai kuitenkin keskittymään tehtävään, asettumaan ja taipumaankin. Ori kuunteli jo hienosti, teki töitä tosissaan ja sai kehuja sekä valmentajalta, että ratsastajalta. Suunnan vaihto, ja sama tehtävä toiseen suuntaan. Vähän jännitin, että mitenhän vasempaan, Veijon vaikeampaan suuntaan hommat onnistuisi. Vaan se jännitys oli täysin turhaa, ori todellakin yllätti minut, se toimi vasempaan jopa paremmin kuin oikeaan. Laukka oli hyväntuntuista ja pyörivää, ori asettui ja kuunteli jokaista apuani. Jokunen ympyrä ja se riittikin. Veijo ylitti kyllä kaikki odotukseni! Ehkä siitä vielä joskus tulisi sellainen "parempi harrasteratsu". Jos vaikka He Been saisi läpi kunnialla, niin voisi kyllä olla erittäin tyytyväinen... Matto kehaisi vielä Veijoa sympaattiseksi, taputti sitä kaulalle ja huikkasi moikat. Ulkona oli jo pimeää, joten loppuverkkailin Veijon maneesissa. Ori kuunteli hyvin, ravasi rentona askeltaan venytellen, pärski tyytyväisenä ja lopulta sai kävellä vapain ohjin. Juuri kun olimme lopettelemassa, tuli maneesiin toinen hevonen. Siitäpä Veijo innostuikin, hörisi ja höpisi hevoselle vähän väliä. Suuren ruunikon ratsastaja naurahti, että turha vaiva, tämä on ruuna...

Kävelyttelyjen jälkeen vein Veijon takaisin talliin. Riisuin varusteet ja avulias hoitotyttö kantoi ne autoon valmiiksi. Veijo vähän protestoi suojien laittamista, kuopimalla liioitellusti etusellaan. Suojat jalkoihin, loimi niskaan, juotto ja ori kohti koppia. Veijo löntysti tasaisen varmasti kuljetuskoppiin, ahmaisi aimo annoksen porkkanoita suuhunsa ja rouskutteli niitä tyytyväisenä. Tallinpitäjä sulki takapuomin ja lastaussilllan. Maksoin hänelle maneesin lainasta, kiitin vielä ja heilautin kättä. Kiipesin autoon, ja kotimatka alkoi. Ori matkusti kotiinpäinkin erittäin hyvin. Kotona Veijo hirnuikin jo malttamattomana kopissa. Laskin orin ulos taasen nican avustuksella, talutin sen talliin. Riisuin suojat ja vaihdoin loimen. Veijo oli vähän matkasta väsyksissä, päätään roikottaen jalkaa lepuuttaen se seisoskeli käytävällä. Nica pyysi antamaan sille iltaruuat, muut olikin jo ruokittu. Siirsin Veijon karsinaan syömään heiniään ja hetken päästä annoin sille vielä ilta-annoksensa väkirehuja. Purin vielä letit pois ja taputin oria kaulalle.
"Olet sinä kyllä hienoimmista hienoin, Veijo..." juttelin ennen karsinasta poistumista. Vielä piti laittaa varusteet paikoilleen, siivota koppi ja ajella kotiinpäin...

Tässä vielä valmentajan kommentit päivän reeneistä:
"Olin vaikuttunut Veijon saapuessa maneesiin: siinäpä näyttävä hevonen! Kertomasi mukaan Veijon luonne oli myös puhdasta kultaa, ja niinpä aloitin valmennuksen hyvillä mielin komeaa oria ihastellen. Alkukäyntien jälkeen aloititte raviverryttelyn, joka toteutettiin siten, että molempiin päätyihin tehtiin pääty-ympyrät. Veijo kuunteli sinua hienosti, vaikka saitkin hetken houkutella oripoikaa asettumaan oikeaan suuntaan. Molempiin suuntiin verryteltyänne aloitimme simppelin harjoituksen: ravissa keskihalkaisijalle, pysähdys, peruutus ja taas ravissa eteenpäin. Veijo pysähtyi hyvin, mutta venkoili vähän vastaan peruutuksessa. Jännityit hieman itsekin, ja neuvoinkin sinua rentoutumaan ja selventämään apujasi. Ymmärrettyään, mitä ajoit takaa Veijo totteli kyllä kivasti, mutta jokainen askel täytyi ottaa yksi kerrallaan. Muutaman kerran tultuanne homma sujui jo oikein mallikkaasti, ja siirryimme laukkaharjoitteluun - pyysin teidät suurelle keskiympyrälle laukkaamaan. Veijo toimi taas hienosti, vaikka saitkin jälleen houkutella sitä hetken asettumaan. Asetuttuaan Veijo meni hienosti ja yllätti meidät molemmat iloisesti myös erinomaisilla laukoillaan toiseen suuntaan. Oikein sympaattinen ori sinulla!"
Valmensi Matto.

8.1.2010 - Hankitreeniä
Jos sitä sillä nimellä voi kutsua... Käytiin siis hangessa hölkkäilemässä.

Veijo seisoskeli tarhan portilla roikottaen päätään aidan yli. Se tuskin huomasikaan, kun kurvasin autolla pihaan, tai sitten sitä ei kiinnostanut. Nica hääräili tallin pihalla komean orinsa kanssa, eikä Veijo tuntunut kiinnittävän heihinkään mitään huomion tapaista.

"Onko Veijo aina näin väsy aamuisin?" kysyin naurahtaen. Ori seisoi edelleen portilla, vaihtoi vain välillä lepuutettavaa takajalkaa. Korvat lörpöttäen ja silmät luppasten se näytti vallan hurjalta orilta...
"Se vain ottaa vähän rennommin kuin muut. Veijo ei turhia jaksa hätäillä" sanoi nica ja iski silmää. Oma orinsa kyllä hätäili, ei olisi enää malttanut paikoillaan seistä. Nica ohjasikin hevosen kohti maastoreittejä.

Veijo edelleen nuokkui aidalla. Naapuritarhan hevonen oli tullut sen viereen ihmettelemään, ori tuskin sitäkään huomasi. Huutelin tarhan suuntaan,Veijollakorva heilahti ääntä kohden,mutta huokaisten se antoi silmäluomien painua taas kiinni.

"No, sieläpähän nuokut! Minä käyn sitten kahvilla vielä..." totesin itsekseni ja kävelin sisään talliin. Veijon karsina oli vielä siivoamatta, joten ajattelin aamujumpaksi sen heitellä puhtaaksi. Hain talikon ja kottikärryt paikoiltaan ja suuntasin orin karsinalle. Veijo onneksi on hyvinkin siisti karsinakäytökseltään, lannat löytyy kaikki yhdestä nurkasta. Ei siinä kauaa nokka tuhissut, kun karsina oli siivottu. Tyhjensin kottarit lantalalla ja palautin ne oikealle paikalleen. Toimistolla laitoin kahvia tippumaan. Nythän olisi hyvää aikaa puhdistaa Veijon valjaat huomiseksi. Huomena nimittäin olisi työajoa tiedossa, kilpailujen verran. Ja jottei ori vallan leipiinny, sunnuntaille on sitten vuorossa kouluvalmennus.

Valjaiden puunailun jälkeen olikin vuorossa orin liikutus. Nappasin mukaani Veijon westernsuitset. Ne olivatkin päässeet hyvin vähällä käytöllä. Sipaisin pölyt suitsistakostealla sienellä ja kävelin ulos. Veijo olis iisrtynyt portilta heinäkasalle, ja söi tyytyväisenä heinää verkkaiseen tahtiin. Huutelin oria portilla ja rapistelin taskussani olevaa pussia. Veijo lähtikin tulemaan portille, ravaillen se lönkytti nuuhkimaan käsiäni, kuin kysyen "missä ne herkut on, kuulin rapinaa?". Pettymyksekseen ori saikin huomata, että herkkujen sijaan se sai suuhunsa kuolaimet. Pujotin suitset korvien yli, ohjat roikkuivat lumen seassa. Veijo oli kierinyt lumessa varsin antaumuksella, pyyhin kädellä ylimmät lumet karvan päältä. Heitin ohjat vielä kaulalle, avasin portin ja talutin Veijon tallin pihalle.

Ori lönkytti päätään riiputtaen vierelläni. Talutin sen jakkaran viereen, kiipesin jakkaralle ja ponnistin Viejon selkään. Keräsin ohjat käsiin ja pyysin oria kävelemään. Veijo huokaisi syvään, veti rauhallisesti ohjia pidemmäksi ja lähti kävelemään kohti maastoreittejä. Veijon leveässä selässä sitä tuntee olevansa kuin kotonaan... Orin tasaiset askeleet keinuttavat aina ratsastajan syvälle ajatuksiinsa, ainakin siihen asti, kunnes Veijo päättää ehdotella ravia.

Pehmeä pakkaslumi pöllysi orin tallustaessa polulla. Puiden oksat roikkuivat lumen painosta. Välillä oksilta humahti lumi tuulen voimasta, se pöllysi sekoittuen ilmaan ja lomulta hiutaleet leijuivat maahan kimaltaen. Yksinäinen jänis loikkasi polulta ojaan kun saavuimme pellon reunaan. Veijo ehdottikin ravia, peltojen välinen tie oli Veijon suosikki ravipätkä. Pidätin orin käynnille, ihan vain siksi aikaa, että sain itse pyydettyä sen ravaamaan. Veijo ponnahtikin raville, korvat hörössä se askelsi hangessa. Veijon yleensä niin tasainen ravi tuntui huomattavasti suuremmalta, kun ori joutui nostelemaan jalkojaan tosissaan. Peltojen päässä siirsin Veijon käyntiin ja ohjasin sen jonkun jo jättämälle kaviouralle pellon reunaan. Tallautunut lumi narskui orin suurten kavioiden alla.

Pyysin oria taas ravaamaan, se ponkaisikin innoissaan raville, nakkasi jopa päätään suurieleisesti. Ravasimme kierroksen pellon ympäri, sitten ohjasin orin pois uralta, hankeen. Veijo vähän vastusteli, ylimmät innot laantuivat äkkiä, kun ori hölkki lähes polvenkorkuisessa hangessa. Kävelimme väliin vähän, sitten oli laukkailujen vuoro. Veijo oli valmennuksen jäljiltä hyvän tuntuinen, laukat nousivat mallikkaasti molempiin suuntiin. Annoin orille pidempää ohjaa, se venytti kaulaansa ja askeltaan, kiihdytti vauhtiaan ja yllätti minut täysin - pukitti! Ei se kovin kummoinen pukki ollut, vähän kuin isompi laukka-askel. Veijo kuitenkin itse riehaantui ideastaan niin, että kiihdytti vauhtiaan entisestään. Kokosin ohjat uudelleen, pidättelin, mutta huomasin vain liukuvani eteenpäin ohjia kiristäessäni. Ohjasin reippaasti laukkaavan orin ympyrälle ja pienensin ympyrää vähä vähältä. Lopulta Veijo reuhoittui ja sain kuin sainkin sen siirrettyä käyntiin. Koko tilanne nauratti, Veijo, maailman rauhallisin hevonen villiintyi niin, etten meinannut saada sitä kävelemään. Kaikkea sitä voikin tapahtua, ja vieläpä syvässä lumihangessa!

Laukattiin vielä toiseen suuntaan, tälläkertaa rauhassa ja hallitusti, ilman kiihdyttelyjä ja loikkia. Ori oli rento ja letkeä, teki mitä pyydettiin ja vain mitä pyydettiin. Karva alkoi kihartua kaulalta, Veijo oli hionnut jo melko reippaasti. Lenkistä tulikin vähän rankempi kuin mitä oli tarkoituskaan. Ohjasin orin pois pellolta ja ravasimme leppoisaan tahtiin peltotienpätkän. Sitten pyysin Veijon kävelemään ja annoin pitkät ohjat. Loppumatkan kävelin itsekin, meinasi hikoilun jäljiltä kylmä yllättää kun jäi vain istuskelemaan orin tasaiseen kävelyyn.

Tallilla harjailin Veijon piikisualla läpi ja loimitin. Ori joutui jäämään talliin kuivattelemaan hetkeksi, nica lupasi nakata sen pihalle, kunhan se kuivuisi.

"Heippa ukkeli! Huomena onkin aikainen lähtö. Saas nähdä mitä sanot yhteisestä matkasta Kaunon kanssa...." huikkasin orin suuntaan ja kävelin ulos tallista. Vielä olisi kaksi hevosta liikuteltavana...

9.1.2010 - Työajoa
Kamalalla kiireellä ajoin tallin pihaan. Kauno kolisteli kopissa, kun hyppäsin autosta ulos. Ori oli tottunut pääsemään kopista heti, kun perillä ollaan, vaan nyt kävisi toisin. Avasin lastaussillan ja sivuoven ja nica jäi juttelemaan Kaunon kanssa.

Kiiruhdin talliin, moikkasin ohimennen tallilaisia, nappasin mukaani ison sylillisen Veijon kilpailuvarusteita ja kannoin ne autolle. Onneksi kaikki olis sentään laitettu valmiiksi, fiksumpaa olisi tosin ollut pakata ne samantien autoon asti. Veijo seisoskeli portilla huudellen vastauksia Kaunon hirnahduksiin. Tänään ori ei näyttänyt ollenkaan nuutuneelta, välillä se käveleskeli edestakaisin aidalla. Nappasin tallista vielä Veijolle nahkariimun & ajosuitset ja kuljin puolijuoksua aidalle. Hermostuneisuuteni ei kuitenkaan tarttunut Veijoon, ori oli vain vähän tavallista skarpimpi. Puin Veijolle ensin suitset ja päälle riimun, ketjunarun kiinnitin riimuun. Avasin portin ja talutin Viejon vielä pyörähtämään tallilla. Kauno tömisteli kopissa ja hörisi Veijolle. Kaksi silmäterääni, eivätkä olleet vielä edes tavanneet.

Tallissa kiinnitin Veijon kahtapuolta käytävälle ja aloin laittamaan kuljetussuojia. Veijo tapansa mukaan nosteli jalkoja hieman, yhtä ravistelikin, mutta muuten seisoi ihan maltillisesti. Pölyt ja lumen karvanpäältä ja villaloimi niskaan. Sitten talutinkin edustusvalmiin orin ulos tallista. Mahtoivat muut ihmetellä sitä kiireen ja hösellyksen määrää... Veijo tiesikin jo suunnata kuljetusvaunulle, reippain askelin se käveli aina lastaussillalle asti. Sitten se jumittui, haisteli Kaunoa kaula kaarella tuhisten ja pöristen. Kiristin narua vähän ja nica auttoi työntämällä oria kankusta, ja koppiinhan se meni. Oreille oli varuiksi laitettu pleksi kuljetuskopin etuosaan, ettei turpailu ollut mahdollista. Veijo tuntui kasvavan ainakin kymmenen sentiiä, kun pörisi ja koitti nuuhkia Kaunoa. Kaunootti ihmeen rauhassa, maisteli tyytyväisenä heiniä säkistä.

Sitten vielä lastaussilta kiinni ja menoksi. Mahtoi vetoauto olla kovilla, kun kopissa seisoi kaksi melkoisen massavaa oria. Pojat matkustivat kuitenkin hyvin, turhia heilahduksia tai kolinoita ei matkan aikana ilmennyt. Perillä sainkin avukseni Jukan, joka oli ajanut suoraan töistä kilpailupaikalle. Kauno tavalliseen tapaan tömisteli kopissa, kun availin oven ja laskin lastaussillan. Kirosin mielessäni pikkuista koppiamme, joka tosin oli markkinoiden suurimpia. Joskos sen kuljetusauton saisi hankittua...

Kiinnitin ketjun Veijon kuolaimiin, varmuuden vuoksi, jos ori olisi pörhäkkäänä sielä työhevosten keskellä. Jukka avasi takapuomin ja veti Veijoa kevyesti hännästä. Ori peruuttikin kopista nätisti, ei turhan reippaasti. Veijo hirnahti kuuluvasti, kuin kertoakseen, että nyt se kylän komein on paikalla. Kauno kuopi jo malttamattomana kuljetusautossa. Annoin Veijon narun Jukalle ja sain avuksi jonkun tuntemattoman hevosia ihailevan. Hän avasi takapuomin ja peruutin Kaunon ulos kopista. Kauno oli oma rauhallinen itsensä, Veijo näistä taisi enemmän hermoilla.

Olimme varanneet oreille paikat valjastuskatokselta. Kauno jäi nuokkumaan katokselle toista takastaan lepuutellen, Veijon ihmetellessä ohi kulkevia hevosia ja ihmisiä. Veijo oli muutenkin jotenkin tavallista pirtsakammalla päällä. Riisuin pojilta suojat ja loimet ja pyyhkäisin molemmat läpi harjalla. Jukka valjasteli Kaunon sillä aikaa kun kävin kyselemässä lähtöjärjestystä. Molemmathan olivat luokassa 1. (B - muut työhevoset) Veto - 100 m, alkupaino 600 kg.
Veijo olisi ensin vuorossa. Taluttelin Kaunoa hetken ympäri pihaa, samalla kuin Jukka laitteli Veijon valjaisiin. Minua jännitti aivan kamalasti, Veijokin oli turhan hermona. Sitten meidät kuulutettiinkin jo seuraaviksi.

Veijo ei malttanut millään keskittyä. Se kuopi malttamattomana aisojen välissä ja tuntuikeskittyvän kaikkeen muuhun kuin olennaiseen. Ja arvasihan sen, ettei se hyvin menisi. Selviydyttiin orin kanssa hurjat 15metriä, jolloin ori pysähtyi neljännen kerran mutkuilemaan. Hylkäys. Ei kovin kunnioitettava tulos. Ei auttanut kuin niellä pettymys ja taluttaa pörhöilevä ori takaisin katokselle. Heilautin päätäni Jukalle merkiksi, ettei mennyt hyvin. Kohta tulikin kuulutus - Ferdinand Robust, ajajanaan Solina, tulos: 15 metriä. Hylätty.

Sitten vuorossa olikin Kauno. Jukka jäi taluttelemaan Veijo pihalle, kun suunnistimme Kaunon kanssa koitokseen. Kauno olikin huomattavasti maltillisempi, otti homman tosissaan ja tuloskin oli parempi. Kauno veti yhteensä kuusi porrasta, sai pisteikseen 6,3, joka riitti lopulta luokan toiseen sijaan! Se meni jopa paremmin kuin olisin osannut ajatella, Kaunon ja minun ensimmäinen yhteinen kilpailu. Olin niin tyytyväinen oriin, että varmasti hehkuin kuin naantalin aurinko. Jukan ei tarvinnut edes kysyä, näki kait tuon jo minun naamalta.

Tulos kuuluteltiin ja sitten olikin vähän taukoa. Jukka jäi vahtimaan oreja katokselle kun minä kävin hakemassa tallikahviosta sämpylää ja juotavaa. Hevosetkin saivat heiniä ja vettä ja hetken huokaista ennen metsäajoa. Jukkakin lähti vuorollaan kahvittelemaan ja minä jäin hevosvahdiksi. Molemmilla pojilla oli edustusloimet niskassa, fullneck villaloimet, joissa brodeerattuna nimet. Samaa väriäkin vielä.

Ensin olisi vuorossa Veijon luokka, Metsäajo kokeneille, Jukka talutteli oria lämpimikseen. Tämäkään suoritus ei Veijon kanssa mennyt kovin hyvin, virhepisteitö kertyi jokaiselta tehtävältä. Ori ei tuntunut kuuntelevan yhtään, mutta rämmittiin suoritus läpi. Tuloksena 48vp, luokan viimeinen sija. Veijoon olin jotenkin todella pettynyt. Vaan eipä näitä juttuja ole tullut kilpailuiden välillä turhan paljoa harjoiteltuakaan sen kanssa.

Kauno oli oman luokkansa, Metsäajo aloittelijoille, viimeinen kilpailija. Kaunon kanssa menikin paljon paremmin, ori kuunteli, malttoi ja oli silti reipas ja yritteliäs. Tuloksena 11 virhepistettä ja luokan toinen sija! Voi miten tyytyväinen Kaunosta olinkaan. Iso osa Veijon virhepisteistä taisi johtua omasta hermostuneisuudestani. Jos ennen seuraavia karkeloita käyttäisi orin jonkun kokeneemman kuskin opissa. Kauno taitaa pysyä "kuosissa" vähemmälläkin reenailulla.

Molemmat pojat harjattiin katoksella ennen loimittamista. Vettäkin tarjottiin. Sitten laitoin kuljetussuojat molemmille, ja talutin Kaunon ensimmäisenä autoon. Kauno kulki traileriinkin niin sievästi, yhtään epäröimättä. Taisi pojalla olla jo kiire kotiin Toran luokse. Jukka sulki takapuomin ja sidoin Kaunon kiinni. Veijokin kulki koppiin suoraan kyselemättä tai ihmettelemättä matkakumppaniaan. Vielä lastaussilta kiinni ja matka kohti kotia saattoi alkaa.

Mêl Serenillä otettiin Veijo autosta, Sami lupasi hoitaa orin karsinaansa heinille, että päästiin jatkamaan matkaa Kaunon kanssa. Ori vähän kopsutteli traikussa, ihmeissään tietenkin, että mihin se kaveri katosi.

Kävin vielä illalla katsomassa Veijoa & tuomassa sen varusteet paikoilleen. Ori olikin jo oma rento itsensä, taisi minun jännitys olla liikaa sille.

12.1.2010
Eilen kävin Veijon kanssa rentouttavalla maastokävelyllä kaiken sen kilpailujännityksen jälkeen. Ori oli reipas oma itsensä, tasaisen varmasti kulki korvat hörössä pitkin lumista metsätietä.

Tänään sitten oli ajatuksena kokeilla vähän hyppäämistä Veijon kanssa! Siis ei mitään valtavia esteitä, tai ehkä Veijolle ne 40cm ristikotkin ovat valtavia, mene ja tiedä. Kuitenkin piti saada vähän vaihtelua tupsukoivenkin elämään.

Menin tallille heti aamusta. Veijo oli vasta laitettu tarhailemaan ja piehtaroikin nautinnollisesti uudessa pakkaslumessa. Ori ei varsinaisesti ilahtunut nähdessään minut portilla riimu käsissäni, vaan käänsi häntänsä minuun päin ja alkoi lepuuttaa toista takastaan. Kuin sanoen "olisi nyt vähän parempaakin tekemistä, josko sinäkin keksisit jotain muuta", vaan ei auta.

Kävelin lumisen tarhan poikki orin luokse. Vierelle päästyäni Veijo käänsi katseensa minuun, korvat hörössä silmät loistaen se tervehti, kuin ei muka olisi huomannut minua saati kuullut huutelujani portilta. Pujotin riimun suuren oriin päähän, kiinnitin ketjunarun ja lähdin taluttamaan Veijoa portille. Ori tulla lompsutteli rauhalliseen tahtiin perässä. Portilla se otti jopa pari raviaskelta, oli tainnut testailla sähkön kiertoa sitten viimekäyntini.

Laitoin Veijon käytävälle kahdella narulla kiinni. Ori vallan alkoi nuokkumaan heti, korvat lerpallaan, alahuuli roikkuen se lepuutteli silmiään ja toista takajalkaansa. Välillä syvästi huokaisten se siirsi painon toisella takaselle ja vaihtoi lepuutettavaa. Aloitin huolellisen harjailun. Tänään olisi aikaa vaikka muille jakaa (no ei nyt ihan varsinaisesti kuitenkaan, useampi hevonen liikuteltavana), joten tuhlailin sitä huoletta orin siistimiseen. Kyytiä saivat jääpaakut vuohiskarvoissa ja takut jouhissa. Lopulta käytävällä seisoi kiillotusaineelta tuoksuva ori, joka edelleen nuokkui rauhassa. Edes selkään nostettu satula ei saanut oria järkähtämään, puolinukuksissa se haukkasi kuolaimetkin suuhunsa. Ja sitten jo mentiinkin.

Pihalla ori vähän virkistyi, pienestä merkistä se lähti kävelemään reipaasti kohti Serenin kenttää estekalustoineen. Olin pystyttänyt kentälle nican luvalla jo valmiiksi kaksi estettä, ihan pienen ristikon ja n. 40cm pystyn. Niistä Veijonkin pitäisi selvitä heittämällä yli. Lisäksi toisella pitkällä sivulla olisi uran sisäpuolella kolme puomia.

Alkukäyntien jälkeen keräilin ohjat tuntumalle. Lumi narskui Veijon kavioiden alla, kun se askelsi tahdikkaasti eteenpäin. Vähän se meinasi ennekoidakin, tarjosi aavistuksen ravia oma-aloitteisesti, vaan heti pyysin sen takaisin käyntiin. Teimme vielä muutamat voltit ja ympyrät käynnissä, tapailin vähän pohkeenväistöäkin paikoin. Veijo oli hyvin avuilla, reippaana ja yritteliäänä se kulki kuunnellen jokaista pienintäkin merkkiä.

Ori ravasi reippaasti pitkin uraa. Käänsin päätyihin isot ympyrät ja toisella pitkällä sivulla ravasimme yli puomeista. Ensimmäinen kerta olisi varmasti ollut näkemisen arvoinen, Veijo kun loikkasi kahden ensimmäisen puomin yli suurella harppauksella, ja oli lentää nenälleen, kun puomeja olikin vielä kolmas. Seuraavalla kierroksella olin tarkkana, ja se menikin paljon paremmin, Veijo pidensi askelta ja ravasi suurilla harppauksilla yli puomeista. Vähitellen ori rentoutui ja tehtävä alkoi tuntua jopa liina helpolta. Suunnan vaihto ja sama toiseen suuntaan. Veijo oli yllättävän hyvä myös ympyröillä, taipui mukavasti eikä asetuksenkaan kanssa ollut sen suurempaa taistelua. Taisi vähän rankempi reeni väliin tehdä varsin hyvää pojalle.

Ratsastin pikkuristikon yli pari kertaa ravillakin. Veijo ravasi vauhdilla korvat hörössä esteelle, mutta esteen kohdilla alkoi arpomaan, että minkä jalan nostaisi ensin ylitse, ja lopputulos oli varsin omituisen tuntuinen loikkaus. Muutama kerta ihme loikkaa, ja Veijo tajusi, että samalla tavalla siitäkin pääsi yli, vähän askelta sovittamalla se ravasi ristikon yli.

Puolipidäte ja laukannosto. Otin tarkoituksella käsittelyyn ensin Veijolle vaikeamman vasemman laukan. Ensin laukattiin uraa pitkin tukka hulmuten, kun ori tuntui olevan niin virroissaan. Sitten jäin pääty-ympyrälle. Ori vähän vastusteli, asettui ulos ja punki lapa edellä ympyrän sisään, sisäapujani vastaan. Kuitenkin nopeasti se jätti vastustelun, rentoutui ja vetristyi, taipui nätisti koko rungosta ja laukkasi hyvin eteen. Ohjasin orin ympyrältä takaisin kokouralle, ja pienelle ristikolle. Veijo hidasti raville juuri ennen estettä ja nosteli koivet yksitellen puomeista yli. Napakasti pyysin laukan takaisin, laukkasin kierroksen ja sama este uusiksi, tälläkertaa ihan laukallakin. Veijo hyppäsi vähän liioitellusti, mutta ihan hyvällä tyylillä. Ohjasin heti ristikon jälkeen orin pikkupystylle, ja epäröimättä Veijo ponkaisi senkin yli. Pientä pukintynkääkin se koitti ilmeisesti sovitella, veti pään ryntäisiin, huitoi etusilla korkealle ja ponkaisi pyllynsä noin 10cm tavallista korkeammalle. Hyppäsin vasempaan kierrokseen esteet vielä muutaman kerran peräkkäin, sitten vaihdoimme suuntaa.

Oikea laukka sujuikin varsin mallikkaasti alusta asti. Veijo ehkä jopa vähän kuumui, esteelle se suuntasi korvat tikkana eteenpäin, kiihdyttäen vauhtia ja suorastaan innoissaan tuhisten. Este toisensa jälkeen ylittyi laukalle, yksi puomi putosi ja sen jalkauduin nostamaan. Vielä kerran onnistunut hyppy, sitten sai riittää. Loppuverkkailin Veijon maastoreitillä, ravia ja kävelyä löysin ohjin, pieni laukkapätkäkin lumisella tiellä.

Tallille saapuessamme Veijo olikin melko hikinen. Pitkä karva kaartui kiharalle, ja ori koitti hangata kutisevaa päätään minuun. Se tietenkin on kiellettyä. Talutin hikisen orin talliin ja nakkasin slle viltin selkään, siksi aikaa, että riisuin suitset ja sain orin käytävälle kiinni. Riisuin satulankin ja harjasin karvan ojennukseen piikkisualla. Vaihdoin viltin villaloimeen ja laitoin Veijon karsinaansa. Nica käski nakata orille vähän heinää purtavaksi,Veijo kun meinasi hätäillä kavereiden perään ja myllätä koko karsinan.

Putsailin vielä varusteet, vaihdoin yleissatulan alle puhtaan huovan ja otin hikisen mukaani pesuun. Nahkavarusteet pesin satulasaippualla ja rasvasin huolellisesti. Vielä pestävät harjat autoon, orille kuiva loimi päälle ja nicalle tuttu huikkaus "Jos viitsit heittää Veijon pihalle, kun se on kuiva, Kiitoos!" ja heipat. Kotona odottaisi Kauno vapaapäivän jäljiltä virkeänä...

15.1.2010
Kamalalla kiireellä ajelin Mêl Serenin pihalle illan jo hämärtäessä. Kirosin mielessäni liikenneruuhkan ja työkiireet ja suunnistin kohti tallia rivakkaa kävelyä. Veijo seisoi tarhan nurkassa järsien kuusenoksaa. Kiiruhdin talliin vaihtamaan päälle tallivaatteet ja kengät, aikataulu näytti vahvasti siltä, että kerkeäisin juuri ja juuri irtojuoksuttaa Veijon kentällä. Eilen orilla oli vapaa, toissapäivänä käytiin pieni maastolenkki pimeässä metsässä.

Nappasin tallista mukaani riimun ja narun sekä juoksutusraipan, siltä varalta, ettei ori olisi samaa mieltä juoksentelusta. Suunnistin tarhalle edelleen ajatukset työjutuissa. Veijo havaitsi minut äheltämässä toppavaatteineni portilla, ja lähti kävelemään kohti. Vaan kun astuin kohti ori riimu käsissäni, se nakkasi päätään, käännähti ja laukkasi tarhan päähän paristi jopa pukittaen. Oujes, Veijo, tämä ei kyllä ainakaan helpota tätä kiirettä. Kuumahan siinä meinasi tulla, kun juoksutin orin muutaman kirroksen ympäri lumista tarhaa. Turhautuminen meinasi iskeä, kun pyysin orin pysähtymään ja lähdin kohti, Veijo marssi tyynen rauhallisesti toiseen suuntaan hännällään huiskauttaen. Olin jo hyvin vähällä luovuttaa ja jättää orin vapaalle. Koitin vielä kerran, kierros rivakkaa ravia tarhan ympäri, pysähdys kulmaan ja tälläkertaa Veijo jäikin katselemaan nurkkaan, että "Vieläkö leikitään hippaa...? Mikäs sinua noin kovasti hermostuttaa?". Onneksi hevoset eivät osaa puhua, naljailu räjähtäneestä luukistani, punoittavista poskista ja hiki valuen karvalakin alta olisi varmasti saanut Veijon kielenkannat laulamaan, ja sen kommentin jätin mieluusti kuulematta.

Pujotin riimun orin päähän. Veijo tutkaili minua suurilla silmillään ja sieraimillaan. Se halusi selvästi aiheuttaa pahempaa kiirettä ja entistä kireämpiä hermoja, ajattelin, ja se vieläpä onnistui siinä. Kävelimme portille läpi lumisen tarhan. Harjailut jätin liikutuksen jälkeen ja käveltiin samaa rivakkaa vauhtia kohti Serenin kenttää. Tai minä koitin kävellä reippaasti, Veijo tulla lompsutti perässä laiskanpulskeasti.

Kentälle päästyämme totesin, että paras laskea Veijo samointein vapaaksi, hangessa tarpominen riitti minulle kyllä tältäerää. Ori lähti yllättävän reippaasti ravaamaan, häntä korkealla nuuhkien kentän lunta. Se ravasi aina kentän toiseen päähän asti, sitten se pysähtyi ja kääntyi katsomaan. Koitin maiskautella ja heilutella raippaa, ei vaikutusta. Ori löntysti haistelemaan kentän reunalle jäänyttä lantakasaa ja pudotti päälle oman käyntikorttinsa. Sitten se kuopi hetken lunta ja jäi katselemaan maisemia. Eikait se auta, kuin tarttua härkää sarvista, ajattelin ja lähdin painokkaasti kävelemään orin suuntaan. Sillä oli vaikutusta, enemmän kuin osasin ajatellakaan, ori sinkosi laukalle, häntä yllättävän pystyssä se vilahti ohitseni ja juoksi muutaman kierroksen täyttä vauhtia, puhisten ja tuhisten ja välillä pukkasikin. Sitten se hieman rauhoittui, pudotti raville ja jäi ravailemaan ympärilleni, kuin olisi ollut liinassa. Pidin vauhdin yllä, ori ravaili rennosti kaulaansa venytellen.

Väliin käveltiin peräkanaa, minä edellä ja ori seuraten kuin varjo, lähinnä kait herkkujen toivossa? Kokeeksi otin muutaman juoksuaskeleen ja Veijohan riehaantui uusiksi. Vinkaisten se ampaisi laukalle, pukitti ja päätään viskoen laukkaili muutaman kierroksen. Sitten se pysähtyi kuin seinään ja jäi tuijottamaan minua "eikö vielä leikittäisi?". Juoksin ja loikin sitten orin seurana, varmaan mahdolliset silminnäkijät epäilevät vahvasti mielenterveyttäni... Lopulta, kun molemmat oltiin jo väsyja ja ehdottomasti ylienergiat (turhankin hyvin) purettu, kävelin Veijon luokse ja kiinnitin narun sen riimuun. Huokaisten ori lähti kävelemään mukanani, rennon letkeästi kävellen. Veijo oli hionnut kevyesti, pihan valoissa se höyrysi, ja silmäripset olivat kuurassa. Harmittelin, kun jäi viltti ottamatta mukaan, mutta ehkä se jumiutumatta kestää pikku kävelyn kotiin.

Käänsin orin käytävälle ja nakkasin sen selkään villaviltin ovesta. Sitten suunnistimme vielä ulos käveleskelemään. Luminen hämärä metsä on itseasiassa todella kaunis, ehkä aavistuksen pelottavakin, ainakin suuren ruskean mielestä. Veijo, joka ei ikinä pelkää mitään, pelästyi, kun tietä pitkin käveli vastaan toinen hevonen ratsastajineen. No, ei orin reaktio mikään suurensuuri ollut, se jämähti paikoilleen ja sydän pamppaillen odotteli, että pelon kohde tuli lähemmäksi, eikä ollutkaan enää yhtään niin pelottava. Lyöttäydyttiin heidän mukaansa kohti kotia, Veijo vähän uteliaana nuuhki toisen hevosen suuntaan, mutta ei sen kummemmin kiinnittänyt huomiotaan.

Tallille päästyämme vein orin suoraan karsinaan. Harjasin sen läpi piikkisualla ja vaihdoin viltin ohueen fleeceloimeen. Ei Veijo paljoa hionnut, mutta sai jo jäädä sisälle, kuulemma muutkin tulisivat kohtapuoliin jo talliin tarhoistaan. Kiire oli täysin unohtunut siihen asti, kunnes katsahdin kelloa. Tunti aikaa iltaruokintaan ja vielä olisi yksi liikuteltava! Ei muuta kuin kiireenvilkkaa autolle ja matkaan... Onneksi huomena ei ole töitä, pääsee rauhassa rapsuttelemaan hevosia.

17.1.2010
Se siitä "kiireettömästä hevosten rapsuttelusta". Kerkesin eilen käydä hätäsesti pikkulenkin maastossa Veijon kanssa. Ori oli kyllä mukavan leppoisalla päällä, mutta silti pirteä. Oma ihana itsensä siis.

Tänään kuitenkin kerkesin heti aamusta tallille. Suunnittelin jo mielessäni kiireetöntä rekiretkeä lumisissa maisemissa, kunnes tajusin, että Veijon reki on meillä kotona kunnostettavana. Se siitä sitten... Paiskasin auton oven kiinni ja vedin keuhkot täyteen raikasta pakkasilmaa. Juuri sopiva sää, korkeintaan -10'C ja aurinkoista. Jokapuolella kimmelsi vastasatanut pakkaslumi ja kevyt tuulenvire heilutti huurteisia puiden oksia.

Veijo seisoskeli tarhassaan pää roikuksissa. Se näytti siltä, että vähänkään kovemmalla tuulella se olisi lusähtänut kyljelleen. Perinteiset aamutorkut siis... Huutelin oria - ei mitään reaktiota. Naapuritarhasta joku tuli aidalle katselemaan, että mitä tuo akka täälä vauhkoaa. Heilautin kädessäni ollutta porkkanapussia, niin, että se rapisi. Veijo oli sekunnin sadasosissa virkeä kuin pikkuinen peipponen, se ruhdistäytyi ja kasvoi ainakin 20cm, ennen kuin venytteli ja lähti ravaamaan (!) portille. Olisihan se ollut mukava, jos vastaava reaktio olisi ilmennyt siitä huutelemisesta...

Jätin Veijolle tarhalle muutaman porkkanan ja hain tuoreet kuusenoksat autosta. Sidoin muutaman Veijon karsinaan ja loput heitin orin tarhaan retuutettaviksi. Veijo alkoikin heti maistelemaan niitä, kun "ei parempia saanut". Veijon karsinaa ei oltu vielä siivottu, joten varasin kottarit ja talikon ja lämpimikseni siivoilin orin karsinan. Innostus jatkui niin, että kohta pukkasin kottareita Veijon tarhassakin keräillen jäisiäkasoja kyytiin. Veijo seisoskeli vähän kauempana katsellen, että mitähän se hullu nyt oikein keksi... Myös aidalle ilmaantui naapuritarhalaisia ihmettelemään. Olin varmaan hauska näky naama punaisena pilkkihaalari päällä, ei ihan ollut oikea määrä vaatetta näin leudolle kelille, saati tarhan siivoiluun. Siivoiltuani vein talikon ja kottarit oikeille paikoilleen ja lähdin hakemaan Veijoa tarhasta. Ori seisoskeli portilla henki tuoksuen havuilta, vihreä kuola suupielissään ja pitkässä otsatukassa pieni pätkä kuusenoksaa roikkumassa. Todellakin metsittynyt hevonen.

Talutin Veijon talliin. Ensitöikseni selvitin otsaharjan, sitten laitoin orin käytävälle kahtapuolta kiinni. Suihkuttelin tapani mukaan reilunlaisesti selvitysainetta orin jouhiin. Makea tuoksu leijui tallin käytävälle, orikin nyrpisti turpaansa. Se siitä hevosen hajusta! Jätin selvitysaineen vaikuttamaan ja nappasin harjapakista metallisen jousisuan. Se taisi olla ainoa harja, jolla saa tupsujalkojen vuohiskarvoista lumipaakut irti. Putsasin kaviot ja totesin, että vasen etukenkä oli puoliksi irti. Samia ei tietenkään näkynyt missään, eikä vasara ja kengitysnaulat oikein omiinkaan käsiin istu, joten tuskailin tilanteen kanssa hetken, kunnes tajusin soittaa nicalle.
"Nica" kuului linjan toisesta päästä.
"Solina tässä huomenta!" toitotin iloisella äänellä. Nica oli varmasti tapansa mukaan kiireisenä, kun puhelimesta kuului jonkinsortin hymähdys, ilmeisesti vastaukseksi.
"Sellaista soittelin, että onkohan Sami kovin kiireinen tänään, tai edes paikalla? Veijolta kun meinaa toinen etukenkä pudota."
"Eiköhän se kerkeä sen jossain vaiheessa löydä kiinni. Elä vain laita sitä enää tarhaan, menee vielä hukkaan koko kenkä, ja niitä jumalattomia popoja kun ei ihan joka oksalla kasva..." nica naurahti. Isojalka Veijolla ei edes kovin suuri kenkä ole, jos suurimpiin hevosiin vertaa, mutta ei sille tavna kakkonen käy.
"Kiitos! Vasemmassa takakengässä olisi myös kirimisen varaa, uusin hokit noihin vielä..."
"Selvä homma." kuului vastaus, ja nica lopetti puhelun.

No pahus. Mitähän me sitten keksitään. Selvitin Veijon jouhet superhuolellisesti ja harailin orin muutenkin kupeiltaan kiiltäväksi. Ori nautiskeli huomiosta, edelleen nuokkuen se seisoskeli käytävällä.
"Täälähän se paksupersus onkin jo valmiiksi käytävällä" kuului Samin ääni tallin ovelta.
"Jaa mä vai?" kysyin naurahtaen. Sami iski silmää ja laski kengityspakin Veijon viereen.
"Lähinnä tätä oria tarkoitin, mutta jos tahdot, niin ota se kohteliaisuutena".
Mies nosteli kaviot yksi kerrallaanja totesi, että sama taitaisi olla laittaa ori uuteen kenkään ympäriinsä.
"Mutta jos haluat, niin lyön pari uutta naulaa tuohon etukenkään nyt, että pääsette urheilemaan, ja laitan vaikka huomena Veijon sitten uuteen kenkään". hän sanoi yhä käännellen ja mittaillen orin kavioita.
"Sehän sopii!" totesin. "Minä olen kyllä jo urheillut melkolailla, mutta ori kaipaa kyllä liikuttelua...".
Sami hakkasi parit naulat heiluneeseen etukenkään. Veijo edelleen nuokkui, pää suorastaan roikkui kejuissa.
"Se on sitten siinä" Sami totesi kotkattuaan naulat ja viimeisteltyään kengityksen.
"Nyt joudut tulemaan kahville" hän sanoi silmää vinkaten. No, jos pakko on... Laitoin orin karsinaansa ja seurasin Samin jäljessä tallin toimistoon. Nica on kuulemma jossakin hevosten kanssa, ja päärakennus lukossa, joten tyytyminen oli toimiston yskähtelevään kahvinkeittimeen. Vaan itsehän en edes juo kahvia...

Juteltiin Samin kanssa hyvä tovi toimistolla, hän hörppi parin kupin verran kahvia, välillä vilkuili kelloa, että olisi vielä paljon tehtävää. Ilmeisesti niin paljon, että ei tiennyt mistä aloittaa.
Kahvittelujen jälkeen hain orin varusteet käytävälle valmiiksi. Lännensatula pitkästä aikaa, saman tyylin suitset ja komeasti koristeltu rintaremmi. Otin orin käytävälle ja satuloin sen. Sutset vielä päähän ja talutin orin pihalle. Sami nojaili tallinseinään ja puhui puhelimeen. Hän kääntyi katsomaan Veijoa, ja oli lentää selälleen. Naureskellen hän lopetti puhelunsa, huikkasi jotakin "ratsupelleilystä" ja katosi takaisin talliin. Pöh, rakas heponen vain sattuu tarvitsemaan kaikenlaista mukavaa ja ihanaa, kaikkihan sen tietää.

Kiristin vyön ja kiipesin selkään. Merkistäni Veijo lähti lönkyttämään kohti maastoreittejä. Luminen metsä, aurinko paistamassa puiden välistä, kimmeltävä pakkaslumi ja mukavan varma sekä rauhallinen ratsu. Voiko tästä elämä enää mukavammaksi muuttua? No, ehkä sielä takkatulen ääressä loikoillessa olisi mukavampaa, mutta menettelee tämäkin. Ori tallusti rauhallista vauhtiaan läpi metsän. Välillä tuuli pudotti puista lumia, välillä lintu lehahti puiden välissä. Oravakin kiipesi kuusenrunkoa pitkin kohti korkeuksia. Saavuimme peltoaukealle. Veijo alkoi heräilemään, vähän se jo ehdotti ravailuja. Käveltiin kuitenkin sinnillä vielä hetki, sitten nostin ravin. Pakkaslumi pöllysi suuren orin jalkojen alla, kun se lähes polviaan myöten kahlasi hangessa. Veijo oli aivan innoissaan, ravailtiin pellon ympäri parikin kertaa. Sitten väliin vähän kävelyä, ja laukkailujen vuoro.

Ori ampaisi laukalle, oikein örähtäen se reagoi apuihin sillä samalla hektellä kun ne tein. Annoin orille enemmän ohjaa ja vain nautin vauhdista. Eihän se mitään mahotonta vauhtia paksu kylmäverinen pääse syvässä hangessa, mutta juuri sellaista sopivaa. Laukattiin pelto pariin otteeseen päästä päähän. Välillä käveltiin vielä, ja sitten ravailtiin suurella ympyrällä. Veijo protestoi, "koulujuttuja" pellolla, eihän se sovi! Pellolla kuuluu vain lönkötellä rennosti suoraan, jo ympyrällä asetettuna ravailu on Veijon mielestä "koulujuttuja". Muutama ympyrä suuntaansa, ja vähitellen kotia kohti. Veijo hikosikin vähän, kaulaansa venytellen se lompsotteli lumista tietä pitkin kohti kotia. Orin kaulalta nousi ohut höyry, ja jouhet olivat kuurassa, samoin turpakarvat ja silmäripset. Laskeuduin orin seläst vähän ennen tallin pihaa ja verryttelin omatkin nivelet hankikävelyllä.

Tallilla harjailin orin taasen tuttuun tapaan pikkisualla. Rapsin lumet vuohisista jousisualla ja loimitin hevosen villaloimella. Veijo oli jokseenkin uupuneen olonen, kun talutin sen karsinaansa. Heinien syöminen taisi piristää, suu täynnä hyväntuoksuista heinää ori olikin jo aivan pirtsakka. Muutama porkkana vielä kuppiin, sitten olikin aika ajella seuraavalle tallille ratsastelemaan. Huomena Veijo saisi pitää vapaapäivän, josko Sami kerkeäisi sen kengitellä.

Huomisen puolesta.

18.01.10
Jätin Veijon aamusta sisään, sillä Sami oli edellisenä iltana maininnut kengittävänsä sen kokonaan aamulla. Herra oli vähän kärsimätön (epätavalliseen tapaan) jäädessään yksin sisään, mutta rauhoittui kun sai pari porkkanaa ja heinää eteensä. Sami aloitteli kengittämisen heti kun muut hevoset olivat ulkona ja tarhoissa ja pihatoissa oli heinät. Tallimestari oli ilmeisesti suunnitellut koko homman täysin omaan piikkiinsä ja välttyi Veijon kengityksen myötä siivoamasta karsinoita. Saatoin vain näyttää hapanta naamaa koko Samille, joka viivytteli kengitettävänsä kanssa.

Veijo oli rauhassa kengityksen ajan. Toivottavasti uudet kengät nyt kestävät hyvin. Sami vaihtoi kärkihokit uusiin, muualle laitettiin käytettyjä, ei niin kuluneita, hokkeja.
Herra pääsi sitten kengät saatuaan ulkoilemaan.

20.1.2010
Kiirettä pitää. Koitan järkkäillä tallipaikkoja kotona asuville hevosilleni, juuri nyt kun ei aika anna myöden juosta niitäkin ruokkimassa ratsastettavien ja töiden välissä. Kerkesimpäs kuitenkin Veijoakin moikkaamaan!

Tutkin kaikki taskut ja penkinvälit kiroillen mielessäni, ei voi olla totta, että puhelin oli taas kadonnut! Juuri kun olisi enemmänkin soiteltavaa ja sumplittavaa. No, ei auta. Paiskasin autonoven kiinni ja kuljin puolijuoksua talliin. Irtojuoksutuspäivä, ei tälläisessä kiireessä kannata kait muutakaan tehdä. Veijollakin kaksi vapaata peräkkäin, saa nähdä miten paksumaha innostuu kirmailemaan. Nappasin tallista suitset, liinan ja juoksutusraipan, lähinnä siltävaralta, että kentällä olisi muitakin. Kuljin tarhalle, Veijo odottelikin minua tarhan kaukaisimmassa nurkassa, häntä portille päin. Koitin huudella sitä, rapisuttaa pussia, vaan ei. Pakko se oli lähteä tarpomaan upottavaan umpihankeen. Veijo käänsi välillä päätään, kuin ilkkuakseen minulle, "onko nyt hauskaa?". Sitten se lähti kävelemään(!) kuin kohti, mutta juuri kun olin ylttämässä sen pitkiin jouhiin sormillani, ori käännähti kannoillaan ja ampaisi laukalla tanner tömisten takaisin tarhan perälle. Ihan kuin näin olisi käynyt joskus ennenkin? Vihoviimeinen asia tulla kiireellä Veijoa liikuttamaan. Pitää huomena käydä jo heti aamusta, kun kerran vasta iltavuoro on töissä. Tarvoin orin jälkiä sen luokse, tälläkertaa se seisoskeli ihan nätisti, ja sain sen suitsittua.

Tarpominen takaisin tarhan portille ei innostanut. Keräsin liinan toiseen käteeni ja mittailin Veijon leveää selkää. Jos oikein reippaasti ponnistaisi, onnistuisinkohan kiipeämään oriin selkään ilman koroketta?
Otin vauhtia ja ponkaisin. Onneton loikka päätyi siihen, että sain juuri ja juuri itseni makaamaan mahalleni Veijon selälle. Ja silloin ori päätti, että nyt lähdetäänkin sitten portille, mitä sitä aikaa hukkaamaan. Veijo nosti laukan ja syvän oloisessa hangessa ei suuren hevosen laukka ole sitä tasaisinta menoa, etenkään jos makaat mahallasi, toppavaatteet päällä hevosen liukkaalla talvikarvalla. Sinnittelin pienen matkan selässä, jouhissa roikkuen ja hammasta purren, sitten oli pakko luovuttaa. Luisuin sievästi lumihankeen. Veijo pysähtyi kuin seinään ja kääntyi katsomaan, että "Mitä ihmettä, eikö tarkoitus ollut päästä kyydillä portille asti?". Ei paljoa muuta kuin naurattanut, kun keräilin liinaa maasta ja puistelin lumia takin kauluksesta. Päätin, että taitaa kaikkein helpoin olla vaan kävellä portille. Veijo tulla lönkötti perässä, kun tarvoin hangessa edelleen puistellen lunta vaatteiden välistä. Päätin hakea ohjat tallilta, siltä varaslta, että alkaisi uudestaan haluttaa istua suuren orin leveässä selässä.

Serenin koulukenttä oli autio, suuntasimme siis sinne. Otinkin Veijon ensin ympyrälle, saisi alkuverkata sen vähän rauhallisemmin, ja hallitummin, kuin mitä irtojuoksutettuna ikinä. Ori löntysteli ympyrällä venytäen kaulaansa nuuhkiakseen kentän uusia hajuja. Kokeilin vähän orin herkkyyttä ääniavuille, ja pysäyttelin sitä pitkin ympyrötiä. "Pruuuuuu", ja ori stoppasi kuin seinään. Mukavia nämä muiden kouluttamat työhevoset. Itse tuskin pystyisin samaan... Sitten olikin ravailujen aika. Ori ampaisi pienestä maiskautuksesta laukalle, pukittikin (sellainen onnettoman työhevospukin), ja parin kierroksen jälkeen sain sen raville. Se siitä ääniapujen toimivuudesta. Veijo esitti yllättävän lennokasta ja reipasta ravia, vaikka kentälläkin oli lunta ihan kiitettävästi. Juoksutin sitä molempiin suuntiin, käyntiä ja ravia ja pätkät laukkaakin, vain kokeillakseni,että nostaako se laukat liinassa vieläkin sujuvasti.

Sen jälkeen laskin orin irti. Veijo ei alkuun hoksannut, vaan kulki perässäni kuin koira. Jonkun toisen orin kohdalla olisin ehkä ollut huolestunut, jos joku olisi noin varjona perässä kulkenut. Veijon ollessa kyseessä ei syytä huolestumiseen ole. Kohta ori loikkasikin ohitseni laukalla ja kiersi kentän muutamaan kertaan, vinkuin ja loikkien mullinloikkia. Ilmeisesti se siis lopulta huomasi olevansa vapaana. Mietiskelin, että miksi Veijo ei tarhassa yleensä loiki noin, olisi sieläkin tilaa pomppia ja loikkia, isollakin hevosella.

Veijo hölkkäili nättiä ravia edelleen. Laukkakin oli irtonaista ja lennokasta, raskaasta rakenteesta huolimatta ori liikkui ihmeen kevyesti (ja upeasti, ainakin omistajansa mielestä). Keksimpä sitten melkoisen idean. Hain estekentän reunalta kaksi tolppaa ja puomia ja viritin pienen esteen kentän reunalle. Veijo tarkkaili puuhiani turpa kiinni puomeissa, kiinnostuneena jokaisesta liikkeestä. Sitten innostin Veijon juoksemaan kanssani ja suuntasin esteelle. Ori jäi esteen toiselle puolelle toljottamaan, että miksi ihmeessä sinä siitä oikein menit. Este taisi olla kolmenkymmenen sentin pintaa. Kokeilin uudestaan. Juoksin orin vierestä, tälläkertaa Veijo lähti mukaan, päätään viekellen se tuli esteelle ja melkein pysähtyi, sitten loikkasi valtavan loikan pienelle esteelle. Esteen jälkeen jatkui ilottelu, pukin tynkää ja loikkaa lenteli kiitettävään tahtiin. Ja yllätyksekseni Veijo suuntasi itse esteelle uudestaan, toinen hyppy olikin jo huomattavasti hillitympi. Taisi ori innostua, kolmatta kertaa se ei sentään hypännyt itsekseen. Nappasin liinan orin kuolainrekaasta läpi lenkin ja juoksin sen kanssa esteelle, päästäen sen ennen estettä hyppäämään itse. Veijo hyppäsikin hyvin, esteen jälkeen se ravaili lehkien, päätään heilutellen ja jalkojaan nostellen liioitellusti. Se saikin riittää, Veijo kun ei rakenteeltaan mikään estehirmu ole, vaikka tykkääkin hyppiä.

Loppukävelyt käveltiinkin kentällä, kiipesin orin selkään, tälläkertaa korokkeelta Serenin pihassa. Vähän se piti raviakin koittaa, ori kun tuntui niin hyvältä ja letkeältä. Sitten suunnistimme kohti tallia. Veijo oli hionnut vähäsen, joten harjailin ja loimitin sen, ja se sai jäädä jo talliin. Pudotin vielä porkkanan kuppiin, kun kiirehtiminen palasi mieleeni ja olikin jo aika ajella toiselle tallille.

24.1.2010

21. päivä Veijo vietti taas jälleen kerran vapaata. Melkein huono omatunto kolkuttelee, kun muut hevoset vievät ajan Veijolta, joka ei vapaapäivistä sekoa saati kuumu.
Toissapäivänä sitten käytiin maastoilemassa, ja eilen tapailtiin koulukiemuroita kentällä. Veijo oli oikein reipas ja meneväinen, samoissa jutuissa ongelmat, kuin ennenkin.

Tänään sitten lähdettiin porukalla Ansakujalle, näyttelyihin. Kolmen orin voimin osallistumisessa saattaisi olla pienoista ongelmaa, onneksi oli Jukka apukäsinä mukana, ja yksi oreista esittäytyi kotitalliltaan.

Huristelimme aamulla ensin nappaamaan Boriksen kyytiin Simoralta, sitten ajeltiin Mêl Serenin pihaan. Boris, nuoresta iästään huolimatta, malttoi matkustaa yksinkin varsin mallikkaasti. Vähän se stressasi, ja karva oli kiharanaan hiestä, mutta eiköhän stressinpoistaja Veijo helpottaisi kohta varsan oloa.
Jukka jäi autolle seurustelemaan Boriksen kanssa, kun minä kuljetussuojia sylissä kantaen kiiruhdin tallille. Nica oli pyynnöstäni jättänyt Veijon sisälle, sielä ori nuokkui karsinassaan.
"Heippa ukkeli!" sanoin iloisesti. Veijo hätkähti hereille ja laiskasti liikahti kupilleen katsomaan, että toinko edes herkkuja. Avasin oven ja menin orin karsinaan. Veijo puhalsi lämmintä ilmaa suurista sieraimistaan poskilleni, hamusi huulillaan hiuksiani, eikä meinannut millään uskoa, että niitä herkkuja ei ole - ei tule. Pujotin riimun orin päähän. Näyttelysuitset laittaisin vasta paikanpäällä, Jokeri lupaili meille pari karsinaa lainaan, että saadaan pojilta karvat ojennukseen. Pakkasta oli vain -13'C, joten Veijokin saisi matkustaa ilman loimea. Tosin Borikselle pitänee laittaa villaloimi, jos meniataan saada se kuivaksi ennen arvostelua.

Veijo ei niinkään välitä kuljetussuojista, eikähän se kyllä kopissa meuhkaakaan. Varmuuden varuiksi, ettei tule hokin polkemia ja ikävästi punaisia vuohiskarvoja. Liitin ketjunarun orin riimuun, ja talutin sen pihalle. Jukka laskikin ja lastaussillan, ja Boris hirnahti kopista uteliaan pelokkaana. Veijo vastasi pienellä möreällä hörähdyksellä. Vaikka Veijo ei mikään pikkuvarsojensyöjäpeto olekaan, niin laitoimme varmuudeksi pleksin orien väliin. Ettei tuli kahinoita pienessä tilassa, kun tutustutaan. Boris vähän steppasi kopissa, peruutteli ja kuopi jalallaan. Talutin Veijon sisälle autoon, se tulla lönkytti tasaisen varmaan tapaansa. Jukka sulki takapuomin ja minä sidoin orin kiinni. Veijo koitti haistella Borista, mutta pleksi esti sen tehokkaasti.
"Koittakaahan nyt tulla toimeen..." juttelin, samalla kun täytin heinäverkkoa.

Kaivoin autosta Boriksen pikkuruisen fullneck villaloimen, joka sille oli tarkoitus nyt laittaa. Irrottelin narut riimusta ja kaulapannasta, ja kiinnitin liinan riimuun, kiertäen sen varmuuden vuoksi orin turvan päältä. Jukka avasi takapuomin, ja pikkuori peruutti nätisti alas kopista. Veijo vähän ihmetteli, että tännekö se seuralaishevonen sitten jääkin... Jukan pidellessä Boriksen narusta harjasin orin karvan ojennukseen ja loimitin sen. Kaikki ne uudet tuoksut ja hevoset ja maisemat meinasivat saada pikkuorin pään vallan pyörälle, se vain nuuhki ilmaa ja tuijotteli. Kun loimikin oli paikoillaan, oli aika laittaa Boris takaisin koppiin. Pikkuherra olikin erimieltä, jumittui lastaussillalle ja huuteli tarhaileville hevosille. Jukka nosteli orin jalkoja yksi kerrallaan, ja lopulta saatiin poika koppiin ja porkkanat sille suuhun. Vähän turhan paljon ohjelmaa lyhyessä ajassa vasta vieroitetulle varsalle. Jukka sulki puomin ja nosti lastaussillan, minä sidoin orin uudestaan kiinni, kahdella narulla riimusta ja yhdellä kaulapannasta.

Sivuovi vielä kiinni, sitten ihmiset (& Veijon tavarat) autoon ja menoksi. Matka sujui hyvin, pojat tulivat ilmeisesti juttuun, kun koppi ei tainnut heilahtaakaan. Lopulta saavuimmekin Ansakujan pihaan, tunnin jäljessä aikataulusta. Tohinalla lastaussilta alas, ensin Boris ulos kopista ja talliin, sitten Veijo perässä. Arttukin oli otettu sisälle, ja jokapuolella oli ihmisiä, tuttuja ja vieraita hääräilemässä. Borista vähän jännitti, se katseli uteliaana tallin tohinaa kaltereiden välistä. Veijo rouskutti heiniään, eikä ollut moksiskaan, Arttu huuteli ulkona oleville kavereilleen. Veijo ja Arttu olisivat luokassa 1, ja aikaa luokan alkuun oli reilu puolisen tuntia. Artulle pitäisi väkertää letit, eli ei kun työn touhuun. Boris olisi vasta luokassa 5, eli sen kanssa ei niin kiirettä pidä.

Artun letit valmistuivat ennätysajassa (ja olivatkin kyllä vallan sen näköiset), vielä piti suitsia molemmat isot oriit ja lähteä pihalle käveleskelemään. Jukka talutteli Veijoa, joka ei korvaansa lotkauttanut hälinälle. Arttu sensijaan leijaili sivuttain vierelläni, nykien päätään ylöspäin, puhisten ja tuhisten ja kyttäillen kaikkea alkaen lastenvaunuista jonkun pudottamaan kahvimukiin. Ensin olisikin vuorossa Arttu, joka arvosteltaisiin luokassa toisena. Maneesissa oli paljon katsojia, ja sekös orillä jännitti. Kävelystä ei meinannut tulla mitään, paikallaankin oli Niin hankala seistä, kokoajan piti huutaa ja meuhkata. Muistin juurikin, että minkätähden niin paljon tykkään noista rennon rauhallisista tupsujaloista... Ravilla Arttu kuitenkin loisti, vaikka vähän sivuttain juoksikin, kytäten milloin mitäkin. Jännittyneenä askel oli ehkä vieläkin liioitellumpi kuin rentona, ori suorastaan lensi. Tuomari kiitti, ja huojentuneena talutin hermostuneen orin pois.

Artun naru Jukalle, vaihdossa Veijo. Ihana, kiltti, rauhallinen, suurenmoinen Veijo. Orin vuoro olisi seuraavan jälkeen, kokeiltiin vähän hölkkäilyä edestakaisin, ja Veijo olikin varsin reipas ja mukava. Sitten kutsuttiinkin arvosteltavaksi Ferdinand Robust, ja astelimme Veijon kanssa maneesiin. Orin pitkä vaalea harja hulmusi sen kävellessä, ja joku katsomosta kuului kehaisevan, että ompas siinä upea hevonen. Ja onhan siinä. Veijo käveli rennosti, mutta reipaasti, seisoi hievahtamatta paikoillaan, ryhdikkäänä, suorastaan poseeraten, ja ravailukin meni nappiin. Tuomarin kiitos, ja hevonen ulos maneesista.
"Hieno poika!" totesin hymyillen, ja taputin oria kaulalle. Veijo näytti juuri siltä, että tiesikin olevansa Hienoin poika. Yhytimme Jukan ja Artun vähän kauempaa, kävelemästä, Arttukin oli näköjään vähän rauhoittunut. Vielä viisi arvosteltavaa oria, sitten olisi palkintojen jako luokasta 1.

Kävelimme orien kanssa lähemmäs maneesia, kun kuulutettiin kaikki luokan 1 hevoset maneesiin. Jukka halusi taluttaa Artun, vaikka se hälinässä hermoilisikin. Veijo vaan kävellä löntysti. Tuomari pyysi hevoset tiettyyn järjestukseen maneesiin. Veijo piti asettaa ensimmäiseksi riviin, Artun molemmin puolin jätettiin aika reilusti tilaa, ori kun ei malttanut sitten yhtään seistä. Kaiuttimista kuului rahahdus, jota Arttu tietenkin säikähti, sitten alkoi kuulutus:
"Luokan yksi palkitut. Luokka oli todella tasokas, tuomarilla oli todellakin työtä laittaa hevoset järjestykseen. Ensimmäinen palkinto, ja EO-serti menee kuitenkin noricuminhevosori Ferdinand Robustille!" Yleisö taputti. Hymyni ylsi varmasti vähintään korvasta korvaan, ja piti suorastaan keskittyä, ettei liikutuksen kyyneleet vallanneet silmiä. Tuomari avustajineen käveli kättelemään ja antamaan palkinnot.
"Onneksi olkoon! Ferdinand on todella massiivinen, hyvin lihaksikas ja komea ori." sanoi tuomari hymyillen. Minäkin hymyilin, ja sain soperrettua jotakin kiitokseen viittaavaa, ja kaijuttimista kajahti luokan seuraavat sijoittuneet. Minä pystyin keskittymään vain silittelemään Maailman Upeinta Veijoa, joka nautiskeli huomiosta täysin siemauksin.

"Ja neljänneksi luokassa tuli torinhevosori Lennart, HY".
"Ponimainen pää, syvä runko, korkea säkä, muuten melko hyvä." Yleisö taputti, ja Arttu pakoili tuomaria ja palkintojaan niin hyvin kuin kykeni. Tuomari päätyi antamaan ruusukkeen Jukalle, kätteli ja siirtyi palkitsemaan seuraavaa hevosta. Kohta olivat kaikki kuulleet arviot ja saaneet palkinnot. Poistuimme maneesista hyvässä epäjärjestyksessä, ja Jukka hakeutui Artun kanssa meidän vanaveteemme kohti tallia.
"Eihän se sitten hassummin mennytkään!" hän huusi hymyillen, samalla kun Arttu tuijotti pientä kirjavaa ponia, joka oli juuri laskettu kuljetusautosta.
"Ei todellakaan... Veijo on kyllä kaikista hienoin..." totesin omahyväisesti hymyillen. Olin vähintään yhtä ylpeä, kuin silloin, kun hoitohevoseni voitti leirillä järjestetyn leikkimielisen näyttelyn. Ja tämä oli Veijon toinen luokkavoitto, edellisistä näyttelyistähän irtosi lisäksi BIS1-palkinto. Artun ensimmäisiksi näyttelyiksi tulos oli varsin hyvä, vaikka orin käytös oli taas kuin suoraan kauhuskenaarioista. Purkasin Artulta letit, ja Veijokin pääsi karsinaan jatkamaan heinien syöntiä. Artun osalta karkelot olivat ohi, joten se pääsi tarhaan kavereiden kanssa.

Veijohan pääsisi taas BIS-kehään, ja vielä olisi Boriksen vuoro käydä näytillä. Tässä välissä kerkeäsi kyllä hyvinkin huokaista ja syödäkin jotakin.

Luokka 4 oli yhteisarvostelussa, kun kiiruhdin hakemaan Borista karsinastaan. Viidennessä luokassa ei ollutkaan kuin kaksi osanottajaa, joten saimme luvan mennä maneesiin yhdessä, mukavampi varsoillekin. Boris esiintyi kyllä edukseen, pieni ori toimi kuin kello, ujosteli vähän tuomaria, malttoi seisoa ja ravasi rennosti. Välillä se muisti huutaa, josko Kauno jostakin ilmaantuisi sen pelastamaan. Luokka oli äkkiä arvioitu, ja sen sekä BIS-kehän tuloksia jäimme vielä odottelemaan.

---(tähän sitten BIS-kehäs tulokset, sekä Boriksen luokasta tulokset)---

Vihdoin oli aika pakata orit autoon ja ajella kohti kotitalleja! Edeltä lastasin Veijon, ori käveli koppiin ja suljin takapuomin. Kävin vielä sitomassa orin kiinni, ja sitten lastattiin Boris. Varsa oli ilmeisesti väsyksissä tästä kaikesta kisahumusta, että lönkötti koppiin, kuin tyytyväisenä, että kohta pääsee kotiin!
Kotimatka sujuikin joutuin, pudotimme Veijon Mêl Sereniin, se pääsi vielä muutamaksi tunnksi tarhaan telmimään lumessa. Boriksen kanssa matka jatkui vielä Simoraan, pikkuori oli suorastaan onnellinen, kun päästiin sentään tuttuun paikkaan.

Mukava päivä, joskin kiireinen aikataulu taas kerran. Veijoa odottaisi kantakirjaustilaisuuskin kuun lopulla, saa nähdä miten orin sieläpäin käy!

29.1.2010

Veijo saanut taas lomailla ihan turhaan... Työkiireet painaa päälle, ja kolme aikuista sekä yksi varsa liikuteltavana päivittäin. Eilen kävin juoksuttumassa orin pikapikaa kentällä, tänään oli ohjelmassa lähes yhtä pikainen käyntilenkki maastossa. Puolijuoksua hiipivää pimeyttä vastaan taistellen kiiruhdin pitkin tallin pihaa, Viejon tarhalle. Käsissäni orin sidepull-suitset, juuri omiaan rauhalliseen maastoköpöttelyyn hämärtyvässä metsässä. Veijo seisoskeli tarhan perällä, katsellen portille laiskasti. Suureksi yllätykseksen se kuitenkin lähti jopa hölkkäämään kohti, ravasi ihan portille asti, ja korvat hörössä katseli, että mitä töitä tänään tehdään?
"Hei hieno poika!" juttelin. Pujottaiduin tarhaan portin välistä ja silitin orin kaulaa. Veijo katseli paksun otsatukkansa alta minua, nuuhkien mahdollisten herkkujen varalta. Puin suitset orin päähän, heitin jaetut ohjat kaulalle ja avasin portin. Veijoa tympäisi ainainen kiirehtimiseni, se tökkäsi minua turvallaan selkään, kuin sanoen "slow down, ei kiirettä, kyllä me keretään", mutta sehän ei ollut totta. Pimeässä kylmässä metsässä maastoilusta oli useimmiten nautinto kaukana.

Kiipesin lumipenkan päälle kavutakseni orin kyytiin. Veijo seisoi hienosti paikoillaan, kun asettauduin sen selkään. Pyysin orin kävelemään, ja sehän lähtikin reippaanpuoleisesti tallustamaan kohti maastoreittejä. Hämärtyvä metsä osaa sitten olla kaunis. Ori venytti kaulaansa ja haukkasi oksan nuoresta koivusta. Tyytyväisenä se rouskutti oksaa - helpompihan se on ilman kuolaimia syödä. Minä nautiskelin Veijon leveästä ja lämpimästä selästä, pehmeistä askelista. Veijoa parhaimmillaan, olkoot kuinka hyvä tai huono työhevonen tahansa, maastoköpöttelyssä ori on kyllä vertaansa vailla. Lintu lehahti puskasta tielle eteemme, sai minut hätkähtämään, mutta Veijo ei korvaansa lotkauttanut. Ori huokaisi syvään ja löntysteli tasaisen rauhalliseen tahtiin pitkin lumista tietä.

Hämärä alkoi tavoitella peltoaukeaakin, lähes täysi kuukaan ei paljoa päässyt valaisemaan paksun pilviverhon takaa. Pellon laidalla näkyi liiketta tummaa metsää vastaan - hirviä kaiketi. Veijo katseli liikkeen suuntaan korvat hörössä, mutta ei jännittynyt, saati edes tuntunut kiinnostuvan sen enempää. Nostin ravin, ja ravasimme pehmeässä lumessa koko peltoaukean. Metsän laidalla käänsin orin takaisin kohti tallia, hämärä alkoi hiljalleen muuttua pimeäksi, eikä sattunut otsalamppukaan mukaan. Veijo tuntui virkeältä, ehdotteli ravia, ja päätinkin pyytää orin laukalle. Orin pitkän valkoisen harjan hivellessä kasvojani me laukkasimme pitkin peltotietä. Ori venytti askelta ja kiihdytti vauhtiaan, minun hymy levisi korvasta korvaan. Aivan ihana hevonen!

Laukkapätkän jälkeen siirsin orin hiljalleen raville, hetken ravailtuamme vielä käyntiin, Annoin Veijolle vapaat ohjat, ja se venyttelikin kaulaansa heti tyytyväisen oloisena pärskähdellen. Haukkasi se kuivahtaneita heinänkorsiakin ojan reunalta, mutta sallittakoon se. Tuuli tuntui vähän yltävän, huojutellen metsän puita se pudotti lunta oksilta, suoraan meidän päälle. Veijoahan tuokaan ei hätkähdyttänyt, mutta minua sensijaan... Onneksi oli lenkk lopuillaan, kaikkea sulavaa lunta en kerennyt saada niskasta edes pois. Kylmähän siinä meinasi tulla, joten jalkauduin taluttelemaan loppumatkan. Hangessa tarpoessa ei ainakaan kylmä yllättänyt. Orikaan ei ollut yhtään hiessä, sen olisi voinut jättää suoraan tarhaan, mutta kello alkoi olla senverran paljon, että jääköön sisälle jo heiniään odottelemaan. Riisuin suitset orilta, ja huitaisin karvan läpi pölyharjalla. Ori ei oikein välitä vierailijoista omassa karsinassaan, mutta tälläiset pikaiset hoitotoimenpiteet onnistuvat jo hyvin. Huomena olisikin edessä kouluvalmennus, saapas nähdä miten ori taipuu ja kulkee...

30.1.2010

Kouluvalmennus. Tuo Veijon pahin painajainen, osittain myös ratsastajankin. No, ei se Veijo sitä nyt niin paljoa inhoa, oikeastaan se tuntuu välillä tykkäävänkin, kunhan tehtävät eivät ole liian haastavia ja tunnit pitkiä.

Kävelin tallinpihan poikki. Linnut visertivät puussa, lempeästi tuuli lennätti kimaltelevia pakkashiutaleita ympäriinsä. Yön aikana oli satanut muutaman sentin uutta lunta, ja olinkin heti aamusta liikkeellä. Ihanaa, kun kerrankin on aikaa! Tunnin verran olisi vielä aikaa valmentajankin saapumiseen. Hevoset olivat tarhailleet jo jokusen tunnin, joten Veijo oli suhteellisen innoissaan lähdössä täihin. Ori seisoskeli portilla vastassa, kukaan ei ollut tainnut kertoa sille valmennustunnista... Silittelin orin kaulaa, samalla pujotin riimun sen päähän. Veijo huokaisi syvään, ja lähti kävelemään perässäni kohti tallia.

Harjailin orin nopeasti, ja väkersin harjaan letin. Helpompi ratsastaa, kun jouhet eivät sotkeennu käsiin ja ohjiin. Yleissatula selkään, suitset nivelkuolaimilla päähän, omaan päähäni kypärä ja raippa käteen, sitten olimmekin valmiit suuntaamaan kohti kenttää. Talutin orin kentälle, että sain itsenikin verryteltyä. Valmentajamme milla olikin jo saapunut, hän lämmitteli sormiaan puhaltan niihin, ja hyppi tasajalkaa kentän reunalla. Kylmä päivä... Tervehdin hänet ja talutin orin keskelle kenttää. Kiristin vyön ja kiipesin selkään. Veijo lähti kävelemään verkkaiseen tahtiin pitkin uraa, tai uran sisäpuolta. Alkukäynnit kävelimme suoraa uraa pitkin ohjin. Sitten oli vuorossa ravailut, ympyröitä, voltteja ja kiemurauria. Veijo oli hyvin hereillä, se kuunteli ja yritti ainakin tosissaan taipua. Vasempaan suuntaan se tosin oli jäykempi, painoi vähän piuhoille ja puski ympyrälle lapa edellä. Vähitellen ori vetristyi, ja ympyrälläkin ravailu alkoi olla sujuvaa.

Laukannosto. Ori ampaisi laukalle, suurella askeleella se halkoi kentän hetkessä. Kääntelin ympyröitä, lähinnä pitääkseni orin vauhdin säädyllisenä. Veijosta ei uskoisi, että se saattaa jopa 'riehaantua' kentällä kesken koulutunnin, mutta niin vain tuntui käyneen. Ori painoi ohjille ja kiihdytteli. Oikeaan kierrokseen se oli kuitenkin parempi, ylimmät virrat purettu ja lihakset notkeina. Hetki huokaisua ennen varsnaisen tunnin alkua, Veijo venytteli kaulaansa ja minä jalkoja. Sitten aloitettiin. Ensimmäisenä ohjelmassa oli temponlisäyksiä. Voi vain kuvitella, miten ori tuntui innostuvankin tälläisistä koulukiemuroista, käynnissä tosin ei oikein mainittavaa lisäystä saatu aikaiseksi, ravissa tämä oli ihan peace of cake, ja laukassa todella helppoa. Veijo suorastaan liiteli, tyytyväisenä oloonsa, välillä joka niskojaan nakellen. Naurahdin.

Milla asensi oransseja kartioita kentän keskihalkaisijalle. Veijo katseli touhua uteliaana. Seuraavana tehtävänämme olikin pujottelu, ensin käynnissä. Milla oli asetellut kartiot aivan liian lähekkäin, eihän Veijon kaltainen balleriina noihin väleihin mahtunut. Homman tajuttuaan ori kyllä tosissaan yritti, yhteen väliin otti jopa pari peruutusaskelta, ennenkuin sopi kääntymään. Milla suosiolla pidensi välejä, ja pääsimme kokeilemaan samaa ravilla. Oli se melko hilpeää, Veijo tuntui vähän hermostuvan, kun niin hankalaa tehtävää piti väkertää. Lopulta pujottelu onnistui ravilla, olin jopa yllättynyt miten hyvin Veijo taipui ja miten nopeasti se reagoi apuihini. Laukallakin kokeiltiin paristi suuntaansa, tosin lähes kahden kartion välillä. Valmentaja oli aavistuksen huvittuneen oloinen, Veijo vähän hermostuneen ja minua nauratti.

Viimeisenä tehtävänä oli kolmikaarinen kiemuraura, niin, että kaarteet mentiin käynnissä ja pitkät sivut ravilla. Pujottelutehtävästä oli apua tähän, Veijo kuunteli hyvin ja suoriuduimme tehtävästä - ainakin minun mielestäni - varsin mallikkaasti. Sitten milla kelloaan katsellen totesi, että eiköhän se rääkki riittänyt. Valmentajan huristellessa pihasta autollaan pyysin Veijon vielä ravailemaan, kevennellen loppuverkkailimme isoilla kaarilla ja ympyräillä. Veijo halusi välttämättä lähteä loppukäynneiksi maastoon, joten käytiin vielä pikkuinen lenkki lumisessa metsässä.

Ori oli hionnutkin jonkunverran, silmäripset ja turpakarvat huurussa se seisoi käytävällä, kun harjasin sen karvaa suoraksi. Melko tukevasti villaan loimitettuna se pääsi karsinaansa maistelemaan päiväheiniään, ja päiväheinien jälkeen ulos nauttimaan talvipäivästä. Mukava suuri orhi...

"Veijo. Se oli orin nimi. Katselin noricumhevosoria ratsastajan kiikuttaessaan itseään selkään. 168cm korkean hevosen selkään ei ollut helppo päästä ellei ollut kaksimetriä pitkä, tiesin kyllä sen. Kun ratsastaja oli selässä aloitimme alkukäynneillä. Käveltyämme noin kymmenen minuutin ajan aloittelimme alkuraveilla. Veijon ravi oli miellyttävän näköistä, orin astuessa eteenpäin isolla askeleellaan. Ratsastaja työsti Veijoa volteilla ja erilaisilla kaarilla. Minä tyydyin vain katselemaan. Ratsastaja nosti laukan. Laukattuaan hetken ratsukko siirtyi käyntiin. Aloitimme pienten välikäyntien jälkeen. Ensimmäinen tehtävä oli temmon lisäys. Se oli helppo tehtävä jopa Veijon kaltaiselle jyrälle. Toinen tehtävä oli pujottelua kartioiden välistä. Näytti hauskalta miten epätoivoisesti ori yritti taipua ja taipua, muttei onnistunut. Viimeinen tehtävä oli kolmikaarinen kiemuraura, jonka jälkeen annoin ratsastajalle luvan loppuverytellä orin."
Valmentajana toimi milla.

31.1.2010

Tammikuun viimeinen päivä. Miten tämä aika voi näin nopeasti kulua? Mietteliäänä talsin pitkin Mêl Serenin pihaa. Potkaisin tilsapaakun jalkani edestä pitkälle hankeen. Lumi kimmelsi ja pakkanen tiivisti kosteuden hengityksestäni ripsiini ja hiuksiini. Talvi. Onneksi se on kohta jo ohi...

Veijo sen sijaan nauttii talvesta. Ori oli päikkäreillä tarhassaan, reporankana makasi pitkin pituuttaan paksussa lumihangessa. Ainakaan sitä ei täälä mikään stressaa. Huhuilin orille, mutta se ei reagoinut, edelleen vain veteli sikeitä. Kylki kohosi kuitenkin tasaiseen tahtiin, eli eiköhän se hengissä ollut... Kävin tallista hakemassa narun ja riimun. Tänään olisi aikaa vaikka muille jakaa, mutta mittarin näyttäessä jo huimaa -25'C pakkasta, on paras pitäytyä kävelylinjalla, ihan oman tarkenemisen kannalta. Karvahirmu Veijo kyllä pärjää, vaikka sataisi äkäsiä akkoja taivaalta. Pyörittelin narua ajatuksissani, kun kuulin naurahduksen takaani.
"Pyörtyikö se sinut nähdessään?" kysyi Sami hymyillen ja nyökkäsi edelleen nukkuvan Veijon suuntaan.
"Kyllä se nukkui jo kun tulin..." totesin iskien silmää. Sami oli tapansa mukaan ilmeisen kiireinen, pyysi kahvittelemaan ja voivotteli kasaantuvien töiden määrää.

"Ihanko tosissaan meinasit ratsastamaan lähteä, tällä kelillä?" hän kysyi kahvin hörppimisen välissä.
Lämmitin sormiani teekupin ympärillä.
"Kävelylenkille ajattelin lähteä... Siis ihan jalkaisin." Höyryävä kuppi poltteli sormiani, mutta en halunnut laskea sitä käsistäni. Tee oli vielä aivan liian kuumaa juotavaksi.
"Vai vielä kävelylenkille... Kaikkea sitä kuulee. Eiköhän tuo töppökoipi yhden pakkaspäivän koisisi tarhassakin? Vai sinäkö liikuntaa tarvitset?" Sami naurahti.
"Kukapa ei... Työviikko istuen koneella, kyllä se on vapaalla ulkoiltava niin paljon kuin vain kerkeää. Toista se on sinulla, kun päivät pitkät täälä kuljet edestakaisin" juttelin naureskellen.
Sami hörppi kahvinsa ja kiitti seurasta. Rekiretkestä höpisten hän katosi ovesta.
Pyörittelin lusikkaa kupissa. Viikonloppuisin kyllä kerkeää liikutella kaikki kolme ja puoli hevosta, mutta viikolla... Pidemmän aikaa jo olin pohtinut jonkun oreista laittamista ylläpitoon, tai edes vuokraajan hankkimista. Veijo pysyisi kyllä minulla, siitä en luovu. En kyllä Kaunostakaan, tuskin kukaan kahta jytkylää työhevosta nurkkiinsa haluaisikaan. Vaikka ovathan pojat komeita katsella... Boris ei tarvitse kovin paljoa ohjelmaa - vielä, se kun saa rauhassa kasvaa isoksi ja komeaksi. Eli ainoa vaihtoehto on Arttu... Kulautin edelleen liian kuuman teen alas kurkustani ja nousin. Nyt kuitenkin lähdetään Veijon kanssa lenkille, näitä juttuja kerkeää miettiä vaikka illan pimeinä tunteina.

Veijo oli vähän jo havahtunut, ori makoili pää pystyssä tarhassa.
"Huomenta ukkeli! Joko kohta lähdetään kävelylle?" huutelin. Veijo höristi korviaan ja katseli touhujani. Pujottauduin tarhaan portilta ja kävelin Veijon luokse. Ori makoili edelleen, joskin oli jo aikalailla virkistynyt. Puin riimun orille. Se katseli aavistuksen ihmeissään, että tosissasiko olet lähdössä kesken päikkäreiden johonkin... Koitin maiskutella sille. Ori vain makoili ja katseli minua ihmeissään. Hetken meinasin jo huolestua, josko se oikeasti olisikin kipeä? Kyykistyin Veijon kyljelle ja painoin korvan nälkäkuopan kohdalle. Tasainen purina ja kurlutus, normaalit suolistoäänet ainakin. Nojasin oriin ja huokasin. Veijo käänsi päänsä, katsahti minuun, ja könysi pystyyn. Ensin ravisteli lumet, sitten venytteli takajalat pitkälle taakse ja etuosan kissamaisesti. Siten se katsoi minua korvat hörössä, kuin kysyen, että joko sitten mennään. Hassu elukka...

Avasin portin ja talutin Veijon ulos tarhasta. Suuntasimme kohti maastoreittejä, vaan jo ennen Sereniä totesin, että lunta on niin paljon, ettei siinä hullukaan jaksa kävellä pitkälti. Niinpä sidoin narun "ohjiksi", ja kiipesin suurelta kiveltä orin pyöreään selkään. Karvalakki päässäni teki lähes moitteettomasti kypärän virkaa. Veijo käveli korvat hörössä reippaasti eteenpäin. Tämä se on elämää. Kaunis talvimaisema, kunnon pakkaskeli, upea oma hevonen ratsuna ja saumaton yhteistyö. En ole varma, kerkesinkö ajatella asiaani loppuun, kun Veijo ampaisi laukalle. Niin, Veijo ampaisi laukalle. Olin horjahtaa alas jo silkasta yllätyksestä, tartuttuani harjaan oikuin kuitenkin mukana kuin takiainen. Laukkasimme lumisessa metsässä hyvän tovin, ennenkuin sain suorastaan riehakkaan orin taas käyntiin. Ori tuntui olevan lähes yhtä ihmeissään, kuin mitä minäkin. Käänsin orin samoja jälkiä kotiin, halusin selvittää, että mikä säikäytti mitäänpelkäämättömän Veijon.

Jalkauduin kohdassa, jossa Veijo lähti riekkumaan. Mitään epäilyttävää ei näkynyt missään, eikä orikaan enää ollut moksiskaan. Päätään riiputtaen se katseli touhujani, kun koitin selvittää mikä sen sai säntäilemään. Oli pakko tyytyä vastaukseen "se vain innostui", vaikka Veijon kohdalla sekin tuntuu turhan epätodennäköiseltä. Kävelimme rinnakkain takaisin Serenin pihalle.
"Hei!" kuului huuto tallin pihalta. Kiireisen ja huolestuneen näköinen nainen juoksi kohti käsiään heiluttaen.
"Näkyikö metsässä..." hän huohotti "Näkyikö sielä harhailevia hevosia?"
"Ei näkynyt..." vastasin mietteliäänä. "Mutta Veijo kyllä taisi kuulla jotakin. Minulla kun oli tämä lakki, niin minä en kyllä kuullut mitään, enkä kyllä nähnytkään. Jotakin sielä sitten kait oli..."
"Voi sentään..." nainen sanoi huokaisten. "Ei taida auttaa muu, kuin lähteä etsimään niitä syvästä hangesta... Kaksi karkulaista, ei ole ensimmäinen kerta..."
"Kiitos kuitenkin sinulle" hän huikkasi, kääntyi kannoillaan ja askelsi puolijuoksua kohti tallirakennusta.
"Toivottavasti löydätte hevosenne" sanoin. Onneksi en pudonnut, tai Veijo lähtenyt riiuulle karkulaisten kanssa... Ajatuskin tuntui varsin kamalalta. Ihme, että karkulaiset lähtivät pihaa kauemmaksi.

Talutin Veijon kotitallille. Vielä olisi päivänvaloa jäljellä, joten ori pääsi takaisin tarhaan. Hölmistyneen näköisenä se seisoskeli portilla katselemassa. Hain autosta sylillisen havuja Veijolle järsittäväksi, ori tarttuikin toimeen terhakkaasti.
"Hieno poika..." juttelin silitellen sen kaulaa. Ensimmäinen kerta, kun Veijo ampaisee yhtään mihinkään vailla kontrollia. Jotenkin todella epäuskottavaa, mutta valitettavan totta. Ehkä Veijo ei olekaan niin ennalta arvattavissa, kuin olin kuvitellut.

4.2.2010

Eilen käytiin Veijon kanssa hankitreenailemassa, kevyttä tarpomista siis, melkein oria mahaan asti olevassa lumihangessa. Sitä ennen Veijo vietti kaksi päivää vapaalla, ja eilen se näkyikin turhana höseltämisenä, ylienergia.

Tänään käytiinkin Serenin kentällä hölkkimässä. Veijo oli varsin reipas, alkukankeuden jälkeen kuuntelikin hyvin, toimi lähes kuin ajatus ja teki ainakin parhaansa. Joku oli jättänyt pari estettä pystyyn kentän reunalle, päätin käyttää tilaisuutta hyväkseni. Laskin esteet "polven korkuisiksi" ennen verkkailuja. Laukassa kokeilin huvin ja urheilun vuoksi vastalaukkaakin, lyhyeiden kaarteiden muodossa. Veijolla oli vähän hapuilua tasapainon suhteen, mutta ainakin ori yritti parhaansa.

Sitten estehommiin. Nostin vasemman laukan ja ohjasin orin suurelle ympyrälle päätyyn. Siitä jatkoimme uraa pitkin kohti minimaalista ristikkoa, ja ori hieman hapuillen suoriutuikin siitä varsin mallikkaasti, pidentämällä askeltaan. Veijo tuntui nauravan pienelle esteelle, joten ohjasin sen heti perään seuraavallekin, pikkuiselle pystyesteelle. Askel sopi hyvin, ilman himmailuja tai kiihdyttelyjä ja ori suoriutui tästäkin pikkuesteestä vaivatta. Laukkasimme vielä koko uran ja sitten pyysin orin käyntiin ja nostin oikean laukan. Veijo oli tähän suuntaan vähän jäykempi ja jännittyneen oloinen, joten laukkasimme ympyrän muutaman kertaa ennen kuin ohjasin orin ensimmäiselle esteelle. Ori tuntui oikein imevän esteelle, askelta pidentäen korvat hörössä se suuntasi kohti pientä pystyestettä, ja siistillä, hillityllä hypyllä se ylitti esteen. Siitä suoraan miniristikolle, pieni kopsaus puomiin ja uudestaan molemmat. Veijo tuntui vallan innostuvan, mitä enemmän hypättiin, innoissaan se lisäsi vauhtia ja askeleen pituutta esteiden välillä. Kovin montaa kertaa ei hypätty, Veijohan ei mikään estehirmu ole, eikä siitä sellaista tule, mutta pieniä esteitä sillointällöin, ihan mielenvirkeydeksi.

Hyppelyiden jälkeen hölkkäilimme vielä pitkin ohjin ympäri kenttää. Ori käytti tilaisuutta hyväkseen ja ravaili reipasta vauhtia venyttäen kaulaansa alas. Vähitellen vauhti hiipui, ja ori pärski tyytyväisen oloisena, siirsin Veijon kävelemään ja ohjasin sen ulos kentältä, napaten portilta orin selkään viltin. Veijo hikosi riekkuessaan vähän, joten jäähdyttelyjen ajaksi olikin loistava idea nakata viltti orin selkään. Kävelimme pari kierrosta Mêl Serenin pihalla, niin, että minä talutin. Veijo oli jotenkin veto pois, vain lönkötteli perässä pää riipuksissa. No, onko tuo ihmekään, kun niin virtaisi oli ennen treeniä, ja taisipa ori kaikkensa antaa.

Tallissa harjasin Veijon huolella. Ori sai kuivatteluloimeksi korviin asti yltävän fleeceloimen. Harjailin jouhet vielä huolella, rapsuttelin ja jutustelin orin kanssa. On se Veijo vain se minun elämäni hevonen, vaikka Kaunoonkin olen totaalisen hurmaantunut. No, ovathan pojat luonteeltaan kuin kaksi marjaa, ja maallikon silmissä ulkomuotokin on samankaltainen, ainakin molemmat ovat oreja, ja molempien jalkoja koristaa pitkät tupsut. Tosin Kaunon jalkoja pidemmät ja runsaammat. Silitin vielä orin kaulaa ajatuksissani ja pujotin sormet jouhien välistä. Ori hamusi herkkupalojen perään, mutta huomattuaan, ettei mitään ole tarjolla, se asettautui nököttämään karsinan perälle takajalkaansa lepuuttaen. Veijo saisi jäädä jo sisälle, kohta muutkin haettaisiin. Muutama hevonen seisoikin jo tallissa, joten orin ei tarvitsisi yksin odotella. Juttelin heipat karsinan ovella ja suljin oven. Huomena voitaisiin käydä rauhallisella maastokävelyllä, tai keksiä jotakin muuta, molempien mielestä mukavaa.

8.2.2010

Nyt on Artunkin asiat vähitellen järjestyksessä, kohta voin keskittyä täysillä vähentyneeseen hevosmäärään (joka on huimat puoli hevosta pienempi... 3 ja ½ omaa), ja etenkin Veijoon. Kilpailurintamalla on ollut hiljaista, joten puskissa on rymytty senkin edestä. Lunta on tuiskunnut niin paljon, ettei talutuslenkit enää meinaa onnistua auraamattomilla pätkillä, joten selästä ja reestäkäsin on sitten liikuteltu.

Tänään oli ohjelmassa maastolenkki. Ei ilman satulaa, kuten normaalisti lähes joka kerta, vaan puinkin Veijolle edustusvehkeet, eli western-varusteet päälle. Ori näyttää niin mahottoman komealta verhottuna koristeltuihin lännenvarusteisiin. Tai riippuu keneltä kysytään, esimerkiksi Samia meinaa turhan paljon naurattaa minun "lännenratsuni". Siinä Veijo nyt kuitenkin seisoi, keskellä tallin pihaa, vaalea tukka tuulessa heiluen, korvat hörössä, paksu talviturkki kiiltäen. Meinasi jo naurattaa, kun kuvittelin meidät kisaamaan oikeita westernratsuja vastaan. No, Veijo on kuitenkin mitä parhain maastokaveri, ja lännensatula mitä mukavin istua, niin mikäs siinä. Vielä kun saa kuolaimet jätettyä kotiin, niin voiko rentoa lenkkiä enää paremmin aloittaa. Kuin esimerkiksi taistelemalla itsensä suuren (ja leveän) ratsun selkään, ilman, että toppahousut ratkeavat haaroista...

Veijo käveli reippaan oloisesti hangessa. Lunta oli paikoin todella paljon, jopa yli Veijon polvenkin. Ori olikin välillä sitä mieltä, että eiköhän käännytä jo kotiin. Vaan ei, pellolle asti jos jaksettaisiin, pääsisi sitten muiden tekemälle polulle reippailemaan. Lumi pöllysi ja Veijo puhisi nostellen jalkojaan syvässä lumessa. Itse vain nautin kyydistä hymyillen, katsellen ja kuunnellen talvista metsää. Vihdoin pääsimme pellolle, ja Veijokin sai hetken huokaista. Ori oli jo aavistuksen hionnut, paksu turkki ja syvä hanki, syy ei tietenkään ollut hevostaan laiminlyövän, laiskan omistajan... Kävelimme pellon ympäri, Veijo venytteli kaulaansa ja puhalteli lumeen. Välillä se löysi heinänkorren, joka pilkotti lumen alta. Aurinko paistoi yllättävän korkealta, kevät on todellakin tulossa.

Keräilin ohjat ja annoin Veijolle lähes huomaamattoman pienen merkin. Hevonen sen huomattuaan suorastaan ampaisi ravitte, korvat hörössä Veijo ravasi lumen pöllytessä. Veijon kanssa on niin mukava lenkkeillä, kun sitä ei tarvitse patistaa. Ravi nousee, ja vauhtia voi säädellä lähinnä hiljaisemmaksi, ulkonäöstään huolimatta Veijo on varsin reipas tapaus, ainakin satulan alla. Ja lähinnä maastossa... Ravasimme pari kierrosta pellon ympäri. Ori puhalsi jonkunverran, mutta oli varsin menohaluisen oloinen. Kävelimme hetken pitkin ohjin, sitten vaihdoin suunnan ja pyysin Veijoa laukkaamaan. Ja Veijohan teki työtä käskettyä, ponkaisi laukalle ja tuulen lailla kiiti pitkin peltoa. No, hyvin leppoisan tuulen. Veijo venytti askelta ja minä vain nautin kyydistä. Leuto pakkanen ja pieni tuuli tuntui aika hyiseltä reippaammassa vauhdissa, mutta samalla kun poskia ja varpaita palelsi, meinasi muuten tulla jopa kuuma. Siirsin orin takaisin käyntiin ja vaihdoin suunnan vielä kertaalleen. Veijo meinasi aavistuksen jopa kuumua, ja ehdotteli itsekseen reippaampia askellajeja. Eihän se ole sallittua, mutta laiskanpulskeaksi uskotulta tupsujalalta se on varsin huvittavaa.

Odotin, että ori rauhoittui kävelemään ja sitten pyysin sitä uudestaan laukkaamaan. Tälläkertaa vauhti oli jo hillitympi, ori rauhallisempi, vaikka edelleen meno oli reipasta. Laukkasimme pari kierrosta, ennenkuin siirsin Veijon takaisin raville, ja ravailimme rauhakseen vielä pari kierrosta, kuin loppuverkaksi. Todellisuudessa edessä olisi vielä loppurutistus, hangessa tarpominen tallille asti. Veijo vähän kiemurteli, kun koitin ohjata sitä tamppautuneelta polulta hankeen. Eihän se umpihankea enää ollut, kun kerran siitä oltiin kuljettu, mutta raskasta kuskea.
"Kuules ukko. Kuvitteleppa miten paljon helpompaa on kulkea hangessa ilman, että perässä on tukkikuorma, ja mutkuile vasta sitten..." höpisin naureskellen Veijolle. Ori astui syvempään lumeen huokaisten, ja käveli verkkaiseen tahtiin kohti tallia. Silittelin sen pehmeää turkkia ja kiersin jouhia sormien ympäri. Veijo venytti kaulaansa ja upotti päänsä lumeen, kiskoen siltä esille nuoren kuusen latvan.

Tallilla harjailin Veijon ja loimitin sen fleecekerrastolla. Hikihän siinä hankitreenissä tuli, itsekullakin, ja vielä olisi tarhailuaikaa Veijollakin jäljellä. Minulla sensijaan oli - taas kerran - kiire eteenpäin, joten tyydyin laittamaan nicalle tekstiviestin, että nakkaisi Veijon vielä ulkoilemaan,jos se kerkeää kuivua ajoissa.
Pudotin porkkanan orin kuppiin ja haroin sormillani sen harjaa.
"Olet sinä kyllä vaan niin... Minunlainen. Vaikea kuvitella..." juttelin. Lause jäi kesken, kun käytävältä kuului naurahdus.
"Taasko sinä höpiset sydämenvalitullesi?" Sami kysyi virnuillen ja nojautui Veijon karsinan oveen.
"No voiko sitä tarpeeksi toitottaakaan, miten mukavan ja upean kumppanin löysinkään itselleni" sanoin ja iskin silmää. Astuin ulos karsinasta ja suljin oven. Sami kääntyi nojailemaan käytävälle päin.
"Nyt kun olet oman rakkaasi liikutellut, niin varmaan laitat omat lihatkin liikkeelle? Pitäis siivoilla karsinoita, mutta mulla olisi kyllä muutakin tekemistä..." hän höpötti iskien silmää. Totesin jotakin kiireisestä aikataulusta ja liikutusta odottavasti orilaumasta toisaalla ja kiiruhdin autolle. Ei siinä, ettenkö mielellään muutaman karsinankin siivoilisi joskus, mutta nyt ei vain yksinkertaisesti kerinnyt. Ensikerralla voisi urheilla vaikka tarhansiivouksen merkeissä.


Voiei Osaako Sami flirttailla? Se oli uusi piirre tai sitten on raukka on niin täynnä karsinoiden siivousta, että heittää hommat mielellään muiden niskaan, ihan millä keinolla tahansa. Ihania tarinoita Kiva aina lueskella yksäreidenkin puuhista.

20.2.2010
Huono omatunto... Veijo (kuten muutkin heppaseni) ovat olleet nyt aikalailla hunningolla. Onneksi Veijoa ei lomailukaan haittaa, nican sanojen mukaan ori liikuttelee itse itseään tarhassa.

Tänään piti olla ohjelmassa perinteinen maastoköpöttely ilman satulaa. Vähemmän perinteinen siitä sitten tulikin, kun päätinkin jäädä Serenin kentälle, ja ratsastaa Veijoa pelkällä kaulanarulla. Kentällä ei siis ollut muita, kun Veijon sinne käänsin. Laiskuuttani en edes tullut alas riisuakseni suitset orilta, vaan taiteilin ne pois istuen selässä. Veijo oli vähintäänkin hämmentynyt "nyt se on lopullisesti seonnut". Ripustin suitset kentän aidalle ja pyysin Viejoa kävelemään. Heti kättelyssä se lähti haahuilemaan kentän keskelle, kun koitin painoavuin ja kaulanarulla tehdyin epäsuorin ohjasottein (todellakin "ohjas-") sitä kääntää takaisin uralle. Veijo pysähtyi huokaisten, tuntui kysyvän, että tiedänkö itsekään mitä siltä nyt haluan. Ja tottakai tiesin! Päättäväisyydellä ja extraselkeillä avuilla sain kuin sainkin orin takaisin uralle. Veijon kanssa pysähtyminen ei ilman ohjaa ole ongelma, kuuliaisena työpollena ori tietää pysähtyä ja odotella äänelläkin, "ptruuu".

Aikamme käveltiin ja Veijo hoksasi pysäytyksen & peruutuksen hyvin nopeasti. Kääntyminen oli vähän enemmän haparoivaa alusta asti, mutta vähitellen Veijo senkin hoksasi. Sitten tulin ahneeksi, ja oli päästävä ravaamaan. Veijon mielestä sekään ei ollut ongelma. ori senkuin hölkötti menemään rentoa ravia. Siinä vaiheessa, kun tahdoin tehdä päätyyn ympyrän, totesi Veijo, että nyt meni kuppi nurin. Ori pysähtyi ja jäi vilkuilemaan siihen. Minua lähinnä nauratti, ja Viejokin sitten jatkoi kävelyä uraa pitkin. Pysäytin orin ja pyysin muutaman askeleen peruutusta, sitten tulin pois selästä.
"Haluatkos vielä juoksennella vapaana...?" juttelin silitellen Veijon kaulaa. Ori näytti niin tympääntyneeltä kuin näyttää voi, huuli lörpällään vilkuili toiseen sunntaan. Nostin kaulanarun pois ja maiskautin orille merkiksi, että nyt saa poistua. Veijo käveli keskelle kenttää ja hyvän paikan löydettyään kävi piehtaroimaan. Sitten se käveli kentän ympäri haistellen lumelle jääneet lantakasat ja käveli minun luokse portille. Pujotin suitset takaisin orin päähän ja talutin sen tallille.

"Kunhan pakkaset vähän lauhtuu, lähdetään sitten rekiajelulle..." lupailin silitellen Veijon kaulaa. Oria tuskin kiinnostikaan, se keskittyi sata prosenttisesti heinäkasaan turpansa edessä. Pitäisi löytää työajokilpailujakin, ettei Veijon kilpailusuoritukset koostu pelkästään kauneuskilpailuista.

Tässäpä veijosella kuva

Päivämäärä päin honkia pitäisi siis olla 02 eikä 11 Hyvä minä. Kuva on vähän nopeasti tehty ja suttuinen, sori

https://2img.net/h/i63.photobucket.com/albums/h159/MelSeren/Piirretyt/veijo1_1.jpg

Vau, upea! Kiitos paljon! :-D