Ennin eepos ~

Tänne kirjoitan kaikki Enni Leppävuon näkökulmasta kerrotut tarinat.

-----

New kid in town

Körryyttelin Vespallani hiekkatietä pitkin kohti uutta työpaikkaani. Suomalaisia puoliverisiä kasvattava monitoimitalli Mêl Seren oli etsinyt uutta tallityöntekijää (toisinsanoen orjaa) riveihinsä, ja minäpä työttömänä tyttönä soitin ilmoituksessa mainittuun numeroon ja kerroin itsestäni. He aikoivat odotella vielä toisia ehdokkaita, mutta soittivat minulle kuitenkin heti seuraavana päivänä ilmoittaen, että sain paikan. Tiesin olevani vahvoilla; olinhan niin monipuolinen ja hurmaava tyttönen, ettei minua voi noin vain ohittaa.

Pian huomasin hevosten laitumia ja kyltin, jossa luki Mêl Seren. Käänsin ajokkini tienhaarasta ja päädyin melko täydelle parkkipaikalle. Pysäytin ja sammutin Vespan trailerin ja lava-auton väliin nousten kyydistä. Nostin kypärän päästäni ja tipautin avaimet nahkaisen laukkuni taskuun. Katselin ympärilleni nyökytellen. Ihan kiva paikka. Hevoset olivat ulkona, lähentelihän kello jo puoltapäivää. Lähdin kävelemään tallirakennuksen ympäri, jos sieltä löytyisi sisäänkäynti.

Ja sieltä löytyikin. Avasin leveän oven ja astuin sisään. Ei ketään. Kottikärryt olivat paikoillaan vasemmalla puolellani, niiden vieressä muita tarpeellisia tavaroita. Kävelin eteenpäin katsellen ympärilleni. Tallin sisällä ei ollut hevosia, kaikki tosiaan olivat jo ulkona. En nähnyt vieläkään ketään muuta, joten käveltyäni alueen läpi, menin toisen oven luo ja avasin sen. Se vei minut tallin toiseen osaan. Nyt huomasin pitkän, tummahiuksisen miehen lakaisevan tallikäytävää.
"Anteeksi", herätin miehen huomion, "Tiiätkö, mistä löydän nican?"
Mies kääntyi ja katsoi minuun hetken epäröiden; hänhän ei minua aikaisemmin ollut nähnyt. Tämän jälkeen mies ryhdistäytyi silmissä ja nojasi harjaansa.
"nica on todennäköisesti päärakennuksessa", hän kertoi, "Mutta minä voin kertoa ihan saman, mitä nica sinulle kertoisi."
Jaahas, vai tällaista tälläkertaa.
"Jaa. No, tulin tänne töihin, ja olen Enni Leppävuo", esittäydyin.
"Sami, tallimestari", mies esittäytyi virnistäen, "Ihan töihin vai?"
"No joo joo", naurahdin ja puristin kypärääni, "Minne voin viedä nää?"
"Toimistoon. Se sijaitsee vanhassa tallissa", Sami kertoi.
"Ja vanha talli on..?"
"Tuo toinen tallin osa", Sami sanoi ja osoitti ovea, mistä tulin juuri. Olin hieman pihalla näissä hommissa, mutta kiitin miestä ja lähdin etsimään tietäni toimistoon.

Pesarin ohi, ensimmäisten karsinoiden ohi. Näin vasemmalla oven ja avasin sen. Uu. Päädyin satulahuoneeseen, joka oli tarkasti järjestyksessä. Lattialla lojuivat räsymatot, seinillä satulat. Kävelin eteenpäin ja näin kaappeja, joissa säilytettiin todennäköisesti hevosten tavaroita. Joillakin talleilla (ratsastuskouluilla varsinkin) hoitajillekin on omat kaapit, tiedä sitten täällä. Huomasin seuraavan oven, jonka avasin, löytäen huoneen, joka voisi käydä toimistosta. Eipähän tarvinnut kauaa seikkailla. Toimistossa minua odotti taas yksi räsymatto, sohva, telkkari, pöytäryhmä, keittiötasot, mikro, jääkaappi ja toimistonpöytä. Hmph. Ei täällä pahemmin ole paikkaa, minne laukkuni voin nakata pelkäämättä, että joku sen kössii. Lähdin etsimään päärakennusta, jossa nica toivottavasti majaili.

Astelin ulos tallista, ja kävelin sen toiselle puolelle. Bongasin rakennuksen, joka varmasti oli tallirakennus. Sen vieressä oli ilmeisesti autotalli, sen ulkopuolella kun nökötti auto. Kävelin ripeästi päärakennuksen luo, koska Sami varmasti jo minua odotti. Avasin oven häikäilemättä, ja näin pöydän täynnä ruokailijoita. Vai silläviissiin. Kaikki käänsivät katseensa minuun; olinhan paukauttanut oven kiinni kohtuullisen lujaa, ja seisoin nyt äimänkäkenä ovensuussa kiharine hiuksineni. Oh great.
"Ja sä olet..?" ärähti pöydän ääressä istuva, vaaleahiuksinen ja ilmeisesti ruskeasilmäinen poika.
"Enni Leppävuo, ja sinä?" vastasin, yrittäen esittää kohteliasta. Pojan edessä se ei oikein meinannut onnistua, koska tuo oli näemmä hieman kiukkuinen persoona. Omalla tavallaan.
"Reita", poika vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen. Mustatukkainen nainen käännähti pöydässä ympäri nähdäkseen minut, ja katseli sitten minua arvioiden. Kuin muistellen.
"Ai Enni! Moi, ja tervetuloa Mêl Sereniin", mustatukkainen nainen toivotti, "Olen nica, tallin omistajatar siis."
Hymyilin naiselle, ja katselin ympärilleni.
"Minne voin laittaa kamani?" kysäisin pidellen tiukasti kiinni kypärästäni.
"Laita tuonne sohvalle vaikka, ei niitä kukaan pölli kun täällä on aina joku, tai ovet on lukossa tai vastaavaa", nica sanoi naurahtaen. Nyökkäsin pienesti ja kävin nakkaamassa kypärän ja laukkuni sohvalle. Kävelin ulos rakennuksesta moikaten pöydässä istuville, ja suuntasin sitten askeleeni takaisin uuteen talliin.

"Missä sä oikein viivyit?" Sami sanoi heti kun astuin sisään uuden puolen ovesta.
"Sori, oli vähän epäselvyyksiä kaiken kanssa", kaartelin painaen käteni harmaiden collegehousujen taskuihin.
"Jaahas. Mutta no, nyt saat auttaa minua päiväheinien ja kaurojen jaossa", Sami sanoi käskevällä äänensävyllä, enkä voinut muuta kuin totella.

Raadettuani niska limassa Samin kanssa, oli tehtäväni liikuttaa hevosia. Sami sanoi minulle, että voisin aloittaa liikuttamalla Anssin. Njaa, toivottavasti se sujuisi. Saa nähdä, millainen se on... Sami sanoi kyllä, että se on varmasti yksi maailman kilteimmistä poneista (ja siksi hän varmaan sen minulle antoi), ja että se on vuonohevonen joka asustaa pihatto numero ykkösessä. Jaahas. Kävinn vaihtamassa ylleni ratsastushousut, ja otin mukaani kypärän, minichapsit, hanskat ja kannustimet. Turvakärjelliset jodhpurit olivat jo jalassani, joten niistä ei tarvinnut huolehtia. Sipaisin hiukseni niskalenkille, ja annoin kiharoiden valloittaa selkäni. Ainakin melkein.

Otin Anssin sisälle vanhan tallin puolelle, ja laitoin sen pesupaikalle. Olin selvittänyt Anssin kaapin numeron, ja olin hakenut sieltä oriin harjapakin. Tällä hetkellä harjailin Anssia reippain vedoin kovalla harjalla ja piikkisualla; ori oli mitä ilmeisimmin piehtaroinut tarhassa, ja omasi nyt mukavan mutakuorrutuksen. Harjatessani Anssia se melkei nukkui, ja lepuutti toista takastaan. Nyt muistankin, miksi rakastan vuonohevosia!

Harjattuani Anssin perusteellisesti, selvitin sen hännän ensin käsin, ja tämän jälkeen vielä piikkisualla. Vuonis ei ollut moksiskaan tekemisistäni, ja antoi minun puuhailla rauhassa. Puhdistin vielä orin kaviot, jonka jälkeen pääsin norjalaista varustamaan.

Varustaminen sujui moitteetta, ja ori jopa avasi suunsa kuolaimia laitettaessa! Tämä oli minulle jotakin aivan uutta, ei kukaan tuntemani tai hoitamani hevonen näin tehnyt. Outoa. Laitoin orille nivelet, koska halusin tietää rehellisesti, miten se hakeutuu muotoon, ja muutenkin toimii. Varustin vielä itseni, ja olimme sitten valmiita lähtöön.

Lämmiteltyäni Anssin se tuntui todella hyvältä. Se kyllä testasi minua pysähtymällä ja pakittelemalla pää pystyssä, että ollaanko sitä hereillä. Ärähdettyäni ponille ja annettuani sille kunnolla pohkeita, ori lähti kuitenkin hyvin liikkumaan. Aluksi tein oriilla voltteja ja ympyröitä saadakseni sen kunnolla taipumaan. Anssi alkoi tuntua mukavan vetreältä, ja pääkin alkoi painua nätisti alemmas. Volttiharjoitusten jälkeen otin oriilla pitkillä sivulla temmonlisäykset ja lyhyiden sivujen keskellä pysähdykset ja peruutukset. Ori alkoi toimia hyvin, ja se pyrki peräänantoon. Orin askeleet tuntuivat miellyttäviltä allani, ja olin siitä ylpeä.

Teetin oriilla vielä siirtymisiä ja väistöjä molempiin suuntiin sekä ravissa että käynnissä, kunnes otin laukkoja. Laukassa orin pää nousi ensin pystyyn, mutta koottuani sitä kunnolla ja työstettyäni sitä, Anssi tuli taas peräänantoon. Se yritti pudottaa laukan työstämiseni takia, mutten antautunut sille.

Anssin liikuttamisen jälkeen liikutin vielä muutaman helpoimmasta päästä olevan hevosen, ja siivoilin tallia muutenkin, ennen kuin oli aikani lähteä kohti kotia.

Loppu oli aika tönkkö, kun tuli vähän kiire tuon loppuunsaattamisessa.

Ihana tarina Innolla odottelen lisää! (ja tuossa välissä vähän odottelinkin toista tarinaa, jotta saisin vähän enemmän kommentoitavaa, mutta kommentoin nyt tämän sitten tässä välissä)

Tosi sujuvaa, hyvää tekstiä, jota on siis mukava lukea kun tarina etenee koko ajan takkuilematta. Lopetus oli kyllä vähän hätäinen, mutta itsekin sen jo totesit. Jos ei jaksa koko päivästä kirjoittaa, niin kannattaa vaikka ottaa joku tapahtuma mistä kirjoittaa, että ei sitten hyydy loppua kohti Itse käytän sitä tyyliä paljon, eli kirjoitan jostain yksittäisestä jutusta, en koko päivästä.

Anssia saa liikuttaa niin paljon kuin vaan jaksaa. Sillä pystyykin tekemään vaikka mitä, kun se osaa vetää kärryä ja hypätä ja maastoilla jne. oikea monitoimiponi Ja se on niin lihavassa kunnossa, kuten myös pienet shettikset, että tekee ihan hyvää että se joutuu välillä töihin. Kukaan muu kuin Reita ei sitä liikuttele, kun kukaan ei kehtaa hypätä vuonohevosen selkään kun tarjolla on kiiltäviä puoliverisiä.
No, Anssi onkin vähän niinkuin pihakoristeena ja maskottina oleskellut.

En löytänyt mitään hyvin vakavaa virhettä tekstin sisällössä. Eli kaikki asiat oli suurinpiirtein oikein

Eli siis hienoa, että olemme saaneet uuden tallitytön Toivottavasti ystävystyt nopeasti tallin muihin nuoriin.

Kiva että oli kivaa luettavaa! : ) Mutta tosiaan, itselläni on ollut hieman kiireitä viime aikoina (oma talli valmistumassa ja paljon muuta kirjoitettavaa), mutta yritän saada mahd. pian toisenkin tarinan kirjoitettua, inspiraatiota riittäisi mutta aika on hieman tiukilla. : /

No panic

Erikoista läppää?

Herätyskello piippasi.
”Perskeles”, ärähdin ja painoin kellon kiinni. Vihasin aikaisia aamuja, enkä tajunnut, miksi ihmeessä suostuin aamutallin tekoon. Mutta no, tehty mikä tehty, ja nyt ei auttanut muu kuin herätä kunnolla. Nousin istumaan sänkyni reunalle ynähdysten saattelemana ja hieraisin silmiäni. Hiukseni olivat kuin mikäkin harakanpesä; vallattomat kiharani sojottivat jokaiseen ilmansuuntaan ja olivat muutenkin aivan järkyttävät. Very nice. Nousin ylös ja venyttelin käsiäni. Vaaleat hiukseni valahtivat silmilleni ja jouduin haromaan ne ylös pitkin päänahkaani. Lähdin ryhti kumarassa raahustamaan kohti vessaa, jossa suorittaisin ensimmäiset aamulliset askareeni.

Palasin vessasta hehkeänä nuorena naisena, meikattuna ja muutenkin laitettuna. Vaatteetkin olivat kerinneet jotenkin ihmeen kummassa eksyä päälleni, ja olinkin valmis tallitamineineni kanssa. Huh, nyt olisi vuorossa aamupalan syönti. Tänään en todennäköisesti jäisi syömään nican pöperöitä, joten tarvitsin tuhdin aamupalan. Minun tapauksessani tuhti tarkoitti muutamaa paahtoleipää lisukkeineen ja lasia maitoa. Heh. Enhän minä mikään anorektikko ollut, mutta illalla olin syönyt ison pitsan, eikä ruoka täten oikein maistunut.

Ja se menee niin että I’m do, did, done! Pakkasin loput tavarani ja puin ulkovaatteet päälleni. Sujautin jalkaani turvakärjelliset jodhpurit – tiedä häntä, millaisten valopäiden kanssa joutuisin tänään tekemisiin. Tämän jälkeen nappasin avainnippuni avainkaapista ja astuin ovesta ulos lukiten sen huolellisesti. Käppäilin rivarinpätkäni eteen parkkeeratulle skootterilleni ja istahdin sen pehmeälle penkille. Työnsin avaimen virtalukkoon ja käänsin sitä. Käynnistin menopelini (toisin sanoen pölynimurin) ja painoin kypärän päähäni. Väänsin kaasua ja mopedini lähti hyrräämään hieman yskähtäen.

Kaarsin Mêl Serenin pihaan. Talli oli hiljainen tähän aikaan, mutta kukapa selväjärkinen täällä hilluisi ilman aamutallintekovuoroa. Minulla sellainen kuitenkin oli, joten lompsin suoraan sisään uuden tallin puolelle. Heti oven avattuani, keskellä käytävää silmäni iskeytyivät melkein-blondiin poikaan, joka potkiskeli maata. Mitähän silläkin oli mielessä?
”Moikka”, tervehdin poikaa ja sipaisten poninhännällä olevista hiuksistani karanneen kiehkuran korvani taakse.
”Ai moi”, poika sanoi hieman ihmeissään.
”Olitko sä se Jesse?” kysäisin toinen silmä hieman siristyen. Oli pakko varmistaa.
”Joo, olin. Pakko myöntää, mut mä en muista sun nimee”, Jesse sanoi painaen katsettaan maahan.
”No panic, mä oon Enni”, naurahdin ja kävelin pojan eteen.
”Teetkö sä mun kanssa aamutallin?”
”Meinasin kysyä sulta just samaa”, poika naurahti pörröttäen hiuksiaan. Ai, hän oli näitä hiustenpörröttäjätyyppejä.
”Jep”, tyydyin töksäyttämään ja näpertelin takinhelmaani. Mitä minun nyt täytyisi tehdä?
”Hei, mä käyn nakkaamassa nää kamat päärakennukseen ja tuun sitte”, kerroin nostellen kypärääni ja toista kassiani.
”Joo, see ya then!”

Tukala tilanne vältetty – check. Tavarat viety päärakennukseen – check. Puheenaiheiden keksiminen – no jaa… Palasin takaisin talliin, jolloin en huomannutkaan Jesseä. Olin juuri lähdössä vanhan tallin puolelle, kunnes kuulin jonkinasteista lepertelyä karsina numero seiskasta, joka taisi olla Vertin karsina. Olisihan se pitänyt arvata. Avasin karsinanoven ja asetin kädet lanteilleni.
”Vai täällä meidän hanipusuihanapoikamme on”, sanoin matkien Jessen lepertelyääntä. Virnistin karsinasta poistuvalle pojalle hieman ilkikurisesti ja asetin käteni puuskaan.
”No, mites me nyt menetellään?”
Poika katsoi minua hieman loukkaantuneesti ja kävi hakemassa minulle talikon ja kottarit.
”Tuossa”, hän tyytyi murahtamaan ja rupesi itse laittamaan hevosia ulos, kaurat hän oli ilmeisesti jo laittanut.
”Pitää noinkin pienestä suuttua…” tuhahdin hiljaa ja rupesin siivoamaan uuden puolen karsinoita.

Eipä mennyt aikaakaan, kun Jesse palasi luokseni uuden tallin puolelle. Astuin ulos juuri siivoamastani karsinasta, nojaten talikkoon.
”Ja mitäs asiaa herra minä-suutun-pienestä-Jessellä olikaan?” kysäisin virnuillen.
”No anteeks”, poika töksäytti ensin, ”Mä nyt vaan ajattelin, että voisitkohan sä mitenkään, ees vähän…”
Poika kierteli ja kaarteli asioitaan. Laitoin talikon nojaamaan kottariin ja kävelin lähemmäs poikaa.
”Niin?” pyysin jatkoa, räpsytellen pitkiä silmäripsiäni.
”…Siivota tuon toisenkin puolen?”
”Ai meinaatko oikeesti?” naurahdin, ajatellen asiaa itsestäänselvyytenä.
”No joo joo”, poika möngersi heilauttaen hiuksiaan parempaan asentoon. nica oli minulle nimenomaan sanonut, ettei Jessen säälittäviin tee-työt-puolestani-pyyntöihin täytyisi vastata, mutta päätin leikkiä, etten tiennytkään tuollaisesta.
”Mistä palkasta?” kysyin nostaen kulmakarvaani, ja saatoinpa ehkä vinkata toista silmääni. Poika hämmentyi hieman pienestä flirtinheitostani ja jos en aivan sokea ollut, Jessen kasvoille nousi pieni puna.
”No emmä nyt ajatellu mitään palkkaa sulle siitä maksaa, ihan niinku ystävä ystävälle puhuin”, Jesse takelteli hieman, laskien katseensa maahan.
”Aijaa”, sanoin esittäen pettynyttä, ”Mä kun ajattelin jotakin aivan muuta.”
”Kuten?” Jesse kysäisi nostaen päätään takaisin maankamaralta.
”No, ehkä vähänniinku sellasta juttua että tuota noin juu…” kiertelin puolestani, ärsyttääkseni poikaa.
”Kakista ulos vaan”, Jesse sanoi, kärsimättömän kuuloisena.
”No sellasta jutskaa että…” sanoin, katkaisten lauseeni kriittiseen kohtaan ja vieden kasvoni lähemmäs Jessen kasvoja. Poika punastui ja meinasi ottaa askeleenkin kauemmas, muttei tehnyt mitään. Juuri sillä hetkellä ruskeapäinen tyttö tuli (melkein) ovet paukkuen sisään talliin, ja käännähdin yllättyneenä tyttöä kohti. Huh, tämä pelasti päiväni.
”Mitä täällä hommataan?” brunette kysyi, ehkä hieman kivahtaen, kädet lanteillaan.
”Tässä Jessen kanssa keskustellaan siitä, miten jatketaan tätä siivousta, eikö niin?” vastasin tytölle tyynesti, aivan kuin äsken ei olisi mitään tapahtunutkaan.
”Aivan, joo”, Jesse tuki minua hieman takellellen, vieno puna vieläkin poskillaan.
”Okei. No, mä voin auttaa teitä”, tyttö sanoi hakien itselleen kottarit ja talikon, siirtyen vanhan tallin puolelle. Tytön poistuttua nostin toista kulmakarvaani.
”Sullehan tuli työntekijä aivan tilauksesta”, naurahdin, ”Ja hei, toi äskönen oli ihan normaalia läppää multa.”
Vai oliko se läppää sittenkään?

Inspasi kauheasti ja oli aikaa, ja tässä tulos. Loppu oli mielestäni luonteva, joten en ruvennut siihen mitään enää jatkamaan. Saa jäädä arvoitukseksi miten tuo suhde jatkuu, ainakin tältä puolelta, jos et Jessen näkökulmasta mitään kirjoita.

Tämänkin vastailu on taas jäänyt. Suurimmat pahoitteluni. Mutta nyt vastaan

Jesse ei periaatteessa ole varattu, ehkä se odottais jotain juttua Suvin kanssa ja Suvikin odottais jotain, mutta kumpikaan ei yksinkertaisesti uskalla tehdä mitään. Tai kehtaa, en tiedä.
Mutta siis, Jessehän on luonteeltaan vähän sellainen että se antaa olettaa, mutta ei ymmärrä antaa. You know? Flirttailee mielellään ja on kaikkien keskipisteenä, synnynnäinen viihdyttäjä.
Yleensä se on se, joka heittää flirtti-juttuja ja ehkä se meni nyt ihan hämilleen, kun joku toinenkin sattui niin tekemään.

ML:llään on muuten varmaan tulossa joku uusi poju, joten sen kanssa voisi jotain suurempaa kehitellä sitten. Jessen kanssa voi olla jotain väliaikaista, mutta ei mitään pitkäaikaista, koska se ei osaa olla suhteessa.

Hyvä tarina kuitenkin, vähän Jessen kiusaamista (mitä kaikki tekee), mutta ei se haittaa Tykkään lukea tarinoita, joissa on vähän huumoria, sillä ilman ne jää tosi kuiviksi. Lisäksi siun tarinat on kirjoitettu muutenkin tosi hyvin, ei paljon kirjoitusvirheitä tai muuta. Teksti on hyvin ymmärrettävää ja selkää.

Lisää vaan!

Ei paniikkia, ei ole minullakaan kovin aktiivista tarinointia harmikseni ollut.

Jep, Suvi ja Jesse on kyllä semmoien söpö melkein-pari, kiva seurailla niiden touhuja ja pistää vähän Enninä jotain väliin. Ja joo, mitä olen ymmärtänyt niin semmoinen persoonahan se on.

Oii, sounds interesting! Jos se Ennikin saisi sitten jonkun poitsun käsipuoleensa, kheh. Kehuskella sillä sitten koko hemmetin suvulleen.. Ja joo, mä luulen että tommosta ihan viatonta Jessen kans kehittelen mutta ei todellakaan vakavaa; Jesse will be single!

Kiitosta! Syysloma kun tuli, (jee!) niin pääsen tarinaa kirjoittamaan.

Vanha koira opettaa uusia temppuja

Prum prum sanoi skootteri, kun kurvasin sillä Mêl Serenin pihamaalle. Parkkeerasin pölynimurini parkkipaikalle ja lukitsin sen. Tipautin avaimet taskuuni ja otin kypärän pois päästäni heilauttaen hiuksiani. Laukku olalla ja kypärä kainalossa lähdin käpsimään päärakennukseen, ruoan toivossa tietenkin, hah. Kello lähenteli puolta kahtatoista, joten olin tullut auttamaan nicaa ja muuta porukkaa päivätallin teossa sekä heppojen ratsastamisessa.

Läväytin päärakennuksen oven auki.
”Helou evribadi!” tervehdin virnistäen. nica katsoi minua soppakattila käsissään, hieman oudoksuen.
”Moi”, nainen sai lopulta sanotuksi, hieman naurahtaen, ”Mitä sä oot vetäny?”
”En mitään ihmeempiä, leipää ja jogurttia”, sanoin naiselle vieden laukkuni ja kypäräni säilöön. ”Olisko ruokaa tarjolla?”
nica nyökkäsi kertoen, että tänään ruokalistalla olisi hernekeittoa. Hernekeittoa, just. Nami nami vaan.
”Ei sitä oo pakko syödä jos ei kelpaa”, nica sanoi hieman pettyneenä, lukien ilmeeni.
”Kyllä mä ymmärrän jos mun böberöt ei oo tarpeeks hyviä.”
”On ne, kyllä kelpaa”, sovittelin hymyillen. Hain itselleni lautasen, lusikan ja vettä lasiin istahtaen pöydän ääreen nicaa vastapäätä.
”Missä Jesse on? Yleensähän se poukkoilee täälä?” kysäisin vaivihkaa lappaessani hernekeittoa lautaselleni.
”Seppeleessä”, nica vastasi yksiselitteisesti kaataen kattilasta suoraan hernekeitot lautaselleen. Yllätyin tästä hieman.
”Mitä se siellä tekee?” kysyin uteliaisuutta äänessäni.
”Etkö sä tiedä, että meidän Tollo on siellä nykyään?” nica esitti vastakysymyksen hämmästyneenä.
”Nyt tiedän”, vastasin, ”Mun serkkuki hoitaa siellä jotain trakehneria, Britta nimittäin.”
”Aa, Jesse on taitanu joskus sanoakki että joku Britta-niminen tyttö auttoi sitä joskus esteiden kasaamisessa tai jossakin vastaavassa hommassa”, nica kertoi työntäen täyden lusikan suuhunsa.
”Mä voisin mennä joskus Britan kanssa Seppeleeseen ihan Jesseä kiusaamaan”, naurahdin. nica katsoi minua kulmiensa alta.
”Jesse ei varmaan hirmu iloinen asiasta olisi, varsinkaan tuosta kiusaamisosuudesta”, nainen sanoi painottaen kiusaamis-sanaa.
”No joo joo, en oo menossa, varsinkaan kiusaamaan”, virnistin. ”Kyllä mulla paskanlappamista riittää täälläkin.”
”Tsot tsot, sullehan tästä maksetaan”, nica torui minua leikkisästi.
”Ai niin joo, jos sitä siksi voi kutsua”, pistin takaisin nielaisten taas yhden lusikallisen hernekeittoa. ”Saisinko sinappia?”

Työnsin kottikärryä, joka oli täynnä heiniä. Hevoset odottivat malttamattomina päiväruokiaan hypellen tarhoissaan. Höpsöt.
”Kyllä te kaikki saatte”, lupailin naureskellen puoliverisille. Nakkelin sopivan kokoisia heinäkasoja tarhoihin eri kohtiin. Kun ensimmäisen kottikärryllisen heinät loppuivat, kävin hakemassa lisää. Pian kaikki olivat saaneet heinänsä, ja sen jälkeen oli vielä kaurojen vuoro. Niiden jako sujui sukkelammin, ja olin valmis tekemään satunnaisia hommia.

”Enni hei!” nica huuteli uuden tallin ovelta. ”Tuus tänne!”
Voi ei, tästä ei varmasti seuraisi mitään helppoa työtä, jos nican tiesin. Kävelin laiskahti naisen luo ja odotin tehtävääni.
”Lakaiseppa nuo tallit, uusi, vanha ja maneesi”, nica lateli, ”ja kun sen oot saanu valmiiksi niin kasaa pari uutta harjaa ja korjaa toi yks ruokakaukalo, se on puoliks irti seinästä”, nica kertoi osoittaen karsinaa, jossa kaukalo oli rempallaan. nica mainitsi vielä, että jos minulta loppuisivat työt kesken, hänellä olisi kyllä jotakin jo mielenpäällä. Nyökkäsin mahdollisimman terhakasti ja tartuin nican mentyä madellen harjaan. Huoh. Vaikka väsyttäisi, niin pakkohan ne työt olisi tehdä. Yhtäkkiä minulla naksahti päässä. Eihän niitä töitä saisi hitaana koskaan valmiiksi, mutta jos olisi rivakka, kaikki sujuisi hyvin! Ei kuitenkaan täytyisi olla liian nopea, tai nica antaisi lisähommaa ennen hevosten liikutusta. Mah masterplan, vaikka itse sanoinkin!

Uusi talli oli hetkessä lakaistu, samoin vanha, joten siirryin maneesitalliin. Siinä oli hieman enemmän tekemistä, mutta selviydyin siitäkin kohtalaisen nopeasti. Palasin uuden tallin puolelle ja huomasin lattialla lojuvat harjanosat kera naulalaatikon ja vasaran. Ai perinteisestikö tämä homma oli hoidettava... Työnsin harjanvarret harjaosiin ja tartuin topakasti vasaraan. Sain monta eri naulaa lyödä monelta eri puolelta harjaan, ennen kuin edes osa niistä oli hyvässä kulmassa ja varsi pysyi paikoillaan. Sama rulianssi oli läpikäytävänä vielä toisella harjalla, mutta se onnistui paremmin – harjoitus tekee mestarin?

Irronneen ruokakupin omaavan karsinan edessä minua puolestaan odotti ruuvilaatikko ja porakone. Hehe, onpa ihanasti tehty kun edes työkalut ovat valmiina odottamassa. Otin laatikosta yhden ruuvin ja tartuin porakoneeseen. Siitäpä tulikin mieleeni, etten ollut koskaan koskenutkaan porakoneeseen... Hups. No, kai tämä tästä jotenkin luonnistuisi. Astuin sisään karsinaan ja suoristin ruokakaukalon pitäen sitä kropallani paikoillaan. Laitoin ruuvin sille tarkoitettuun reikään kaukalon yläosassa ja asetin porakoneen kärjen kiinni ruuviin. Painoin koneen liipasimesta eikä mitään tapahtunut. No perskules! Edes uudelleenkoettaminen ei auttanut. Väänsin koneen rungosta jotakin epämääräistä nipukkaa ja koetin uudelleen. Nyt se sentään toimi! Painoin porakoneella ruuvia, muttei se porautunut sisään. Mikä siinä nyt oli? Pitikö painaa kovempaa? Työnsin porakonetta kohti ruuvia koko voimallani, mutten siltikään saanut ruuvia sisään. Sen sijaan sain jurruutettua kuoppaa seinään...

”Enni, mitä sä teet?” kuulin nican äänen käytävältä. O-ou.
”Poraan”, vastasin lyhyesti ja ytimekkäästi, ”mitä muutakaan?”
nica tuli katsomaan jälkeni ja huomasi vain reiän seinässä.
”Uusavuton lapsi”, naurahti nica ja otti porakoneen kädestäni.
”Ite oot niin kiero, että ku syöt naulan ni paskot ruuvin”, pistin tallinomistajalle leikilläni takaisin. Onneksi nicalla oli hyvä huumorintaju – hän vain rupesi nauramaan.
”Tsot tsot”, tummatukka torui. ”Minäpä näytän miten homma toimii.”
nica väänsi nappia ja kiinnitti kaukalon ruuvilla seinään.
”Helppo nakki!”
Puna kohosi poskilleni ja rykäisin. nica vain naurahti ja tyytyi päivittelemään ”näitä nykynuoria”, kunnes patisti minut hakemaan ensimmäistä puoliveristä liikutettavaksi. No, ainakin nyt osasin porata porakoneella!

Viimeisimmästä on aikaa, mutta tässäpä tämä!