Miron ja Vertin turinat

ML Zamiro

syntynyt 04.08.2009
suomalainen puoliverinen, ori
ruunivoikko, säkä 166cm
Verttiherraa hoitelee nykyisin Miro

» ABOUT ME
19-vuotias, jo kauan sitten hevosiin hurahtanut poika jonka tunnistaa mustista ja poikkeuksetta pörröisen sotkuisista hiuksista sekä vihreistä silmistä. Ratsastusta on tullut harrastettua jo lähes kymmenen vuotta ja kaikenlaista on kokeiltu, mutta esteisiin lopulta painotuttu.
Ratsastajana päättäväinen ja näppärä ja tottunut koulimaan vaikeampiakin tapauksia tavoille. Luonteeltaan huumorintajuinen ja avoin - riippuen toki paljolti päivästä. Kunnianhimoinen ja itsevarma heppapoika joka pyrkii kehittymään kaikin tavoin.

29.01.2012 - Heppapojilla on hauskempaa

- … ja muistakki varoa ettei se keksi istahtaa kesken harjauksen. Se sen vetopaniikkijuttu on ihan vaan kusetusta ja mä oon hätää kärsimässä rikkinäisten narujen sun muiden kanssa, omistajatar lopetti esittelypuheensa.
- Asia harvinaisen selvä, mä virnistin ja pohdin minkälaisiin ongelmiin olin vaihteeksi itseni saattanut.
Ei sillä ettenkö mä olisi pitänyt kaikenmaailman mielenhäiriöitä ja omalaatuisia aivoituksia omaavista hevosista, niiden kanssa ei nimittäin koskaan tullut tylsää. Lammasmaisella luonteella varustetut nelijalkaiset jätin suosiolla heiveröisille hoitajatytöille – kaikella kunnioituksella ja sitä rataa. Kuulopuheiden mukaan Vertti oli juuri tähän omalaatuiseen kastiin kuuluva mikä kelpasi mulle mainiosti, mutta jotkut oriin kommervenkit kuulostivat epäilyttäviltä jopa mun korvaani.
- Älä huoli, sä kyllä pärjäät sille. Ei Vertti ihan puupää oo ja se kyllä uskoo kun ärähtää, nica totesi ja hymyili.
- Sounds good. Nyt kun vielä osais pyöriä täällä eksymättä, totesin ja vilkaisin ohimennen naisen takana levittäytyvää avonaista käytävää.
Olin törmännyt tähän heti talliin astuttuani joten sen pidemmälle en ollut ehtinyt lainkaan.
- Mulla on muita hommia käsillä just nyt mutta etitään sulle joku matkaoppaaksi, nica vastasi sutjakasti ja viittoi mua seuraamaan.
Mut johdatettiin kotoisaan toimistoon jonka lämmössä muutama tallilainen istuksi kahvikuppi kädessään. En ehtinyt sen tarkemmin tehdä tuttavuutta, sillä nica nappasi sohvalla löhöävän vaaleahiuksisen pojan mukaansa ja vei meidät molemmat takaisin käytävälle.
- Jesse saa näyttää sulle paikkoja, omistaja tokaisi ykskantaan ja katosi paikalta jättäen meidät kaksistaan.
- Kenetkäs sä oot saanu riesakses? poika kysyi hyväntuulisesti lähtiessämme kiertämään ensin vanhaa tallia.
Kerroin hoitavani Verttiä jolloin Jessen kasvoilla käväisi epämääräinen ilme ja tämä kohotti kulmiaan yllättyneenä.
- Vai että Vertti. Mä oon kisannu sillä jo muutaman vuoden. Oikein kiva kaveri vaikka osaa se vaikeeki olla.
- Toisin sanoen jos mulla tulee ongelmia mä voin tilata sut opettaan sen rontin takas tavoille, eiks jep? hymähdin.
- Aaaikalailla joo, sain vaimean vastauksen Jessen hävitessä toiseen tallirakennukseen ja mun seuratessa perässä.

Ennen kuin oppaani hävisi omiin puuhiinsa, sain mä kuulla olevani vaarassa. Katsahdin Jesseä lievästi yllättyneenä jolloin tämä naurahti ilmeelleni ja kohautti olkiaan huvittuneena.
- Ne on ne tytöt. Niitä on joka nurkan takana, saatpa nähä. Ku ne huomaa että tänne on tullu uus jätkä niin ne ei jätä sua rauhaan, hän totesi sarkastisesti ja suunnisti sitten tallin suuntaan. – Ainaki mä varotin!
Hymyilin vinosti, vedin tallitakin huppua lähemmäs niskaa ja pörrötin mustia hiuksiani mietteliäänä. En oikeastaan uskonut Jessen sanoihin verenhimoisista hoitajatytöistä, vaikka oli niitäkin tullut nähtyä. Oli se tallipojan elämä niin rankkaa ja sitä rataa. Seuraavat ajatukset kohdistuivat tarhassa käyskenteleviin hevosiin ja etenkin ruunivoikkoon oriin joka napsi päiväheiniään kuin viimeistä päivää. Komea yksilö se ainakin oli jos ei muuta.
- Vertti hoi tuu käymään isin tykönä, huhuilin pilke silmäkulmassa, tuloksetta.
Olisin mä mielellään tutustunut oriin lähempääkin mutta päätin lopulta odottaa siihen asti että hevoset tuotaisiin sisälle. Ilma oli tasaisen harmaa ja pilvet enteilivät lumisadetta, pakkastakin oli kiitettävästi. Sormiparat alkoivat olla lähellä kuoliota, joten lompsin vähin äänin hakemaan kottikärryt tallin ulkoseinustalta ja palasin sitten sisälle lämpimään. Raahasin kottarit perässäni Vertin karsinalle jonka olinpaikka oli mulle ystävällisesti osoitettu ja huoahdin itsekseni.
- Ei tästä hupi parane, jumaliste.
- Oo hiljaa vaan, näkisitpä mitä mä joudun kestään aamutallissa, kuulin ivalliseen vivahtavan äänen takaani.
Ruskeahiuksinen ja silmäinen, suurin piirtein ikäiseni tyttö nojasi karsinan ovenpieleen ja kohotti katseensa karsinan pohjalta minuun.
- Oon Suvi, aattelin tulla moikkaan kun kerta uus oot. Mä oon täällä vähän niinku talliapulaisena.
- Miroks ne haukkuu, esittelin itseni ja heittelin reippaalla tahdilla likaisia alusia kärryihin. – Ja sulle tiedoks, kyllä mäki oon aamutallissa ollu jos siitä lähetään liikkeelle, virnistin tytölle joka kohautti olkiaan.
- Ja tuut olemaanki. nica pistää sut hommiin ennen ku ehit kissaa sanoa, Suvi murjaisi ja teki selvästi lähtöä.
- No se oo homma eikä mikään tällä haballa …, aloitin ilkikurisesti.
- Lapa paskas, orja, tyttö virnisti ja häipyi omille teilleen.

Uurastettuani tarpeeksi karsinansiivouksen merkeissä oli aika hakea hevoset sisälle.
- Ota sä Miro se Vertti, toimistosta käytävälle pölähtänyt nica huikkasi.
Myöntävän vastauksen annettuani sujahdin ovesta ulos ja lähdin tarpomaan orin tarhaa kohti. Muutamaa minuuttia aiemmin alkanut lumipyry ei helpottanut hommaa, sillä sai todella siristellä silmiään nähdäkseen eteensä. Nappasin riimunnarun portilla ja Vertti seisoikin sopivasti odottamassa. Se antoi saman tien kiinni, eikä mikään ihme. Ilma alkoi olla pahimmasta päästä.
- Ja sit menoks, mumisin takkini kaulukseen ja aukaisin portit kohmeisin sormin.
Mulla oli pahoja aavistuksia, mutta ulospäin en sitä näyttänyt jotta Vertti ei innostuisi pelleilemään enempiä. Heti kun porteista oltiin selvitty, ori alkoi steppailla hermostuneesti. Tuuli vain ujelsi korvissa kun mä yritin pitää herran asenteella kurissa.
- Käyttäydy ny vähän, iso mies, ärähdin Vertin loikatessa kauemmas kuin testaten osasinko pitää narunvarresta kunnolla kiinni.
Puikkelehdimme vähän sinne sun tänne ennen kuin pääsimme tallin oville ja mä sain huokaista helpotuksesta. Jäisillä sormilla ei ollut mukava roikkua pöljäilevän ruunivoikon kintereillä. Ovi auki, sisälle ja turvassa oltiin. Mä kipaisin viemään Vertin karsinaan ja puhdistin ähisten lumet pois niskasta. Nuo on justiin niitä talven kivoja puolia.
- No mitenkä teillä on menny? nica kysyi tultuaan luokseni.
- Hyvin kait meillä ja ihan jees tuo touhupetteri on vaikka vähän häslääki.
Vaihdoimme vielä pari sanaa ennen kuin pakkasin kamppeeni ja valmistauduin lähtöön. Kymmenen minuuttia lätkämatsin alkuun ja kotimatkaan kuluisi kivasti vartti. Tää oli tätä mun tuuria.

» Miro och Vertti, 1HM

30.01.2012 - Nokkeluuden multihuipentuma

Viheltelin ja vilkuilin aurinkoiselle taivaalle silmiä siristellen. Mun lähes jokaviikkoinen loistosuunnitelma oli tänäkin maanantaina pantu täytäntöön ja siksipä matkasin töiden sijasta tallille. Mä olin väliaikaisduunissa Intersportissa jonka toinen omistaja oli joku mutsin kaveri, tosi rento ja letkeä jätkä. Sille oli helppo valitella maanantaikrapulaa ja tadaa, vähän omaalomaa ansaittu kiireiselle heppapojalle. Mä olin häpeämättömän tyytyväinen niistä kaikista työtunneista, jotka olin onnistunut huijaamaan vapaapäiviksi mutta porukat jaksoi aina olla eri mieltä. Siinähän nalkuttivat, mulla oli tärkeämpääkin tekemistä.
Tallipiha oli hiljainen lukuun ottamatta lunta joka narskui ulkoilevien hevosten alla. Jos mun sisällä olisi asunut edes ripaus kukkahattutätiä joka rakastaa kauniita maisemia ja ihanaa talvisäätä, olisin mä varmasti nauttinut aurinkoisesta päivästä. Koska mä olin kuitenkin kaukana edellisestä, olisin mieluummin vetänyt viidet villahousut jalkaan ja paennut pakkasta sisätiloihin. Havahduin kaikkea muuta kuin kehittävistä mietteistäni selän takaa kuuluvaan kolahdusten sarjaan ja epämääräiseen ”perhanan perhana"- manaukseen. Käännähdin tarhoilta tallin ovelle päin ja huomasin tummahiuksisen tytön taistelevan kaatuneiden kottikärryjen kanssa.
- Mä jostain syystä veikkaan et sä tarviit apua, naurahdin kysyvästi ja kävelin tytön luo.
- Ei se pahitteeks ois, hän vastasi hymyillen pikaisesti ja kampesi kottarit pystyyn.
Puolet sisällöstä oli valahtanut maahan, joten tyttö lappoi ne talikolla takaisin kärryyn. Tarjouduin viemään paskat pois ja sivussa jatkoimme juttua.
- En mä yleensä ihan näin aikasin tuu mutta aattelin autella aamutallissa nii helpottuu tuo tallivuokran maksu, Heidiksi esittäytynyt tyttö selitti ja seurasi sivusta kun kippasin painavan lastin lantalaan.
- Pakko sanoo etten itekkää. Tää on vähän niinku poikkeustapaus, ku en jaksanu töihinkää mennä, totesin ja virnistin. – Aika sutki, mut sama olla.
Oikeastaan mä olin ajatellut ratsastaa Vertillä tänään ja aikaisen tuloni ideana oli, että ehtisin tehdä sen ennen kuin porukkaa lappaisi paikalle. Myöhemmin mä kuitenkin muistin, että pääsisin aikataulun mukaan hommiin vasta kahden maissa. Se siitä suunnitelmasta, vaihteeksi.
- Nyt ku kerta oot täällä nii saat tulla auttaan karsinoitten kans. Me ollaan Suvin ja Tylerin kans siivottu jo puolet mut onhan noita vielä jäljellä, Heidi tokaisi.
Ei siinä auttanut kuin alistua kohtaloonsa ja alkaa töihin.

Seuraava tunteroinen meni suunnilleen seuraavasti; Suvi valitti vähän väliä tehneensä tarpeeksi monta aamutallia ja tarvitsevansa tauon vähintään kymmenen minuutin välein, Tyler ei ollut tyytyväinen tehtäväänsä hevosten ruokakuppien puhdistajana ja heitti saman tien homman Heidille, mä sen sijaan kärsin pesukoneen sekä likaisten pyykkien toverina ja nica patisti meitä minkä toimistohommiltaan ehti. Puoli yhdentoista maissa kaikki oli valmista ja jokainen sai huokaista helpotuksesta. Omistajakin oli muiden tavoin saanut työnsä päätökseen, sillä hän puikahti ulos toimistosta ja köhäisi saadakseen huomion.
- Jos jollain sattuu oleen nälkä niin mulla löytyy kotoa sapuskaa. Mut en takaa mitään, maistakoon ken uskaltaa.
Ruoka taisi todella houkutella, sillä kaikki suuntasivat mukisematta pihamaan kautta päärakennukseen. Mä en itse ollut siellä aiemmin käynyt, mutta muille paikka näytti olevan tuttu. Porukka viskoi kengät tottuneesti eteiseen ja suunnisti oma-aloitteisesti keittiöön, mä perässä Tylerille jutellen.
- So, do you like being here? Blondi kysäisi napatessaan lautaselleen kasan makaronilaatikkoa.
- Sure. And Vertti is awesome. We just don’t know each other so well yet.
- You have been here for two days so it’s not a miracle, Tyler vastasi ja lösähti sohvalle.
Totta puhuen mun englannintaidot ei olleet kympin luokkaa mutta tähän mennessä olin pärjännyt suhteellisen hyvin.
- Joko sä Miro meinaat kokeilla Verttiä selästä? Suvi tivasi istuessaan pöydän toiselle puolen.
- Sitä mä vähän suunnittelin, kerroin napsien viimeisetkin ruuanmurut lautaselta.
Oli mulla käynyt mielessä, että saattoi olla liian aikaista mutta toisaalta ehtisin tutustua oriin jonkin verran myös ennen ratsastusta.

Myöhemmin lagailin ympäri tallialuetta kunnes tuli aika viedä hevosille päiväruuat, minkä jälkeen lorvin vielä vähän lisää. Varusteiden pesun saralla hommia olisi kyllä riittänyt, mutta laiskuuden iskiessä päätin hoitaa asian jonain toisena päivänä ja odottelin sen sijaan, että saisin noutaa Vertin sisälle. Lähempänä kahta odotus palkittiin kun päiväheinät olivat kadonneet parempiin suihin ja sain nicalta luvan hakea orin talliin.
- Laita sille vaikka naru suuhun jos alkaa oikein riehumaan! omistaja huikkasi perään lähtiessäni.
Ilma ei ollut muuttunut lainkaan sitten aamun ja tuntui kuin olisi sokeutunut hämärästä tallista kirkkaalle pihalle tullessa. Ähisten varjostin kädellä silmiäni nähdäkseni millä suunnalla Vertti sillä hetkellä touhotti ja kävelin reippain askelin portille. Ori pysähtyi kesken kävelykierroksen ja kohotti päätään korvat höröllä. Komea näky se oli, pakko myöntää. En ollut aikaisemmin kiinnittänyt huomiota ruunivoikon meripihkanvärisiin silmiin joilla se napitti mua herkeämättä.
- Kivat silmät Hermanni, sutkautin itsekseni ja könysin aidan lankkujen välistä tarhan puolelle.
Vertti seurasi touhujani aina riimunnarun poimimisesta lähestymiseen asti kunnes se päätti, ettei päästäisi mua niin helpolla. Ori pyörähti ympäri ja veti kunnon laukkaspurtin tarhan peränurkille asti, palasi yhtä kyytiä takaisin ja veti pari rodeopukkia matkalla. Sitten se pysähtyi kuin seinään – jälleen aivan lähietäisyydelle – ja jäi pikku showstaan tyytyväisenä seisoskelemaan aloilleen. Syvä huokaus karkasi ilmoille, kun raavin päätäni toimettomana.
- Jaha, että semmosia. Voidaan me tätä jatkaa vaikka ensjouluun jos herraa huvittaa.
Koska mun nokkeluustasoni ylittää sallitun rajan, en tehnyt kuten Vertti odotti ja lähestynyt sitä, vaan käänsinkin orille selkäni ja lähdin lunkisti talsimaan vastakkaiseen suuntaan. En tehnyt sitä kovin nopeasti, sillä tilaa oli vähän. En myöskään vilkaissut taakseni, sillä silloin välinpitämättömän hoitajan näytteleminen olisi ollut vaikeaa, mutta tiesin hevosen tarkkailevan minua edelleen. Pian saatoin kuulla lumen tahdikkaasta narskunnasta, että Vertti oli alkanut ravailla ympäriinsä. Se otti vielä pari laukkaspurttia kuin saadakseen minut leikkiin mukaan mutta kun en reagoinut, ori rauhoitti tahdin käyntiin. Hymyilin itsekseni ja jatkoin kävelyä kiertäen takaisin porttia kohti ja ei kestänyt kauaa kun yliutelias Vertti tuli perässäni seisahtaen vierelleni. Käännyin, kiinnitin narun ja taputin puoliverisen kaulaa. Jostain kumman syystä mulla oli fiilis, että mä olin ollut tänään normaalia ovelampi - ja mähän en harrasta itsekehua.
- Et sä ihan tyhmä ookkaan, totesin Vertin haistellessa taskuni herkkujen varalta.
Tein naruviritelmän sen suuhun kuten nica oli kehottanut ja avasin portit. Tällä kertaa Vertti yllätti mut rauhallisuudellaan ja selvisimme talliin ilman minkäänlaisia ongelmia.

- Pintelit on, buutsit löytyy, varmistin Suville joka oli saanut tehtäväkseen huolehtia, etten sössinyt varustuksessa.
Mä olin ehtinyt puolen tunnin aikana vaihtaa itelleni ratsastuskamppeet, harjata ja varustaa Vertin ja puhdistaa toiseen kertaan karsinan, jonka se oli ystävällisesti sotkenut heti sisään tullessaan mutta viimein oltiin molemmat valmiita. Heitin orille vielä viltin, sillä pakkasta oli huomattavasti.
- Nyt sä varmaa pärjäät? Suvi kysäisi ja katosi paikalta saatuaan myöntävän vastauksen.
Me sen sijaan lähdimme Vertin kanssa maneesia päin. Orilla oli kuulemma ratsastettu eilen mikä helpotti mun hommaani mutta kaikesta huolimatta se tuntui kovin energiseltä.
- Me tullaan! huikkasin ovella ja työnsin sen auki.
Maneesissa oli vain yksi ratsukko, Mirkku vaaleanruunikolla hoitohevosellaan. En mä tytön nimeä omasta takaa tiennyt, olin vain kuullut nican juttelevan tälle. Mä olin myös nähnyt hänen lähtevän maneesiin hetkeä aiemmin. Hän vilkaisi meitä ohimennen mutta jatkoi sitten keskittyneenä ratsastusta. Ruunikko liikkui oikein sutjakasti, pakko myöntää.
- Tuuhan sieltä herra hyvä. Me joudutaan työskenteleen leidien kans tänään, naurahdin orille joka steppasi perässäni kun johdatin sen kaartoon.
Säädin jalustimet, kiristin vyön, ponnistin tottuneesti selkään ja kun kaikki oli valmista, ohjasin orin kävelemään uran sisäpuolelle.

Vertin askel oli yllättävän rento ja pehmeä, mutta toisen ratsukon tullessa lähelle sen oli aivan pakko pörhistellä vähän. Siinä sivussa katselin Mirkun ja hevosensa työskentelyä. Molemmat osasivat hommansa ja tamma liikkui nätisti oikein päin. Mulla ei ollut harmainta aavistusta miten oma ratsuni tulisi toimimaan, mutta pian se nähtäisiin. Siksipä keskitin huomioni takaisin Verttiin, vaihdoin suuntaa ja annoin sen kävellä vielä pari kierrosta jonka jälkeen kävin heittämässä viltin katsomoon ja kokosin ohjat. Se ryhdistäytyi heti tuntumaa vasten ja alkoi kävellä jännittyneemmin.
- Vai on sulla virtaa, hä? mutisin ja aloin taivutella hevosta saadakseni sen rennommaksi.
Tein käynnissä myös temponmuutoksia ja muutamia ravisiirtymiä ja ori tuntui kuuntelevan hyvin. Se reagoi hyvin pieniin apuihin ja protestoi heti jos erehdyin ottamaan liikaa ohjasta tai napauttamaan vähän lujemmin pohkeella. Kun Vertti ei enää tuntunut viulunkieleltä hevosen sijaan, otin uran käyttöön ja aloin ravailla voltteja ja pääty-ympyröitä. Sain todella tehdä töitä ja ratsastaa pehmeällä kädellä, jotta ori hyväksyi kuolaintuntuman mutta edistystä alkoi näkyä nopeasti. Lisäsin ja kokosin askelta pitkillä sivuilla mutta reagointi ei aina täyttänyt toivomuksia. Vertti olisi mielellään viipottanut omaa vauhtiaan ja etenkin kokoaminen tuotti välillä hankaluuksia. Aika ajoin jouduin ottamaan astetta enemmän edestä saadakseni sen kuuntelemaan.
- Sehän näyttää ihan kivalle jo, Mirkku huikkasi laskeuduttuaan itse alas selästä.
- Vähän ylimäärästä virtaa mut muuten jees, vastasin ravatessani ohitse.
Vielä mä olin säästynyt enemmiltä protestoinneilta mutta asia korjaantui laukkatöihin siirryttäessä. Siirsin Vertin käyntiin ja annoin laukkapohkeet maneesin päädyssä. Ori ei tykännyt ollenkaan liian taakse heilahtaneesta ulkopohkeesta, vaan heitti persusta nätisti sivulle ennen kuin nosti keinuvan laukan.
- Sori, mun moka, puhahdin itsekseni ja käänsin Vertin pääty-ympyrälle jossa laukkailin rennosti muutaman kierroksen pikkupukkien saattelemana. Ruunivoikolla oli energiaa vaikka muille jakaa. Vaihdoin suuntaa ja nostin laukkaa pari kertaa myös näin päin. Jälleen Vertti innostui pukittelemaan, ei tosin niin äkäisesti kuin äskettäin. Lähes tunnin työstämisen jälkeen ravasin vielä loppuverkat joiden aikana Vertti napsahti kivasti peräänantoon ja toimikin loppuajan kuin ajatus. Lopulta siirsin sen käyntiin ja kumarruin taputtelemaan oria vuolaasti.
- Ois se huonomminki voinu mennä, katsomossa jo jonkin aikaa istunut Jesse totesi virnistäen.
En ollut huomannut lainkaan pojan tuloa, mutta nyökkäsin ja kävelin lähemmäs.
- Tää on aika herkkä ulkopohkeelle nostossa. Paha homma sinänsä koska mulle se on ollu ongelma jo pidemmän aikaa mut eiköhän se tosta, naurahdin ja rapsutin Vertin kaulaa.
Se puuskutti vielä reippaasti joten laskeuduin alas satulasta, heitin viltin takaisin orin selkään ja kävelytin sitä muutaman kierroksen.
- Tosi hieno sä oot, totesin ruunivoikolle joka käänteli korviaan oven paukkeen suuntaan kun Jesse poistui omille teilleen.
Viimeistään nyt mä olin sitä mieltä, että me todellakin voitaisiin Vertin kanssa oppia sietämään toisiamme. Ainakin mä olin löytänyt itelleni potentiaalisen ratsun jonka kanssa kehittyä ja se jos mikä oli tärkeää.

» Miro ja Vertti, 2HM
(peeäs mä toivon ettei tää mun kirjotustyyli oo liian sekavaa, jotenki tuntuu et menee itelläki silmät ristiin ko yritän lukee tätä : D)

Ei sekavaa lainkaan, kyllä mun hidastunut järjenjuoksuni ainakin seuraa vielä perässä Eikun oikeasta, hyvää tekstiä ja luen mielenkiinnolla Vertin rävellyksistä!

Tallille kun eksyy aamulla, niin voi olla varma, että joku tökkää talikon kouraan ja joutuu siivoushommiin. Jos ei sitten luiki hevosia 'ruokkimaan', minkä jälkeen menee sisälle tuijottamaan televisiota ja valittamaan jäisiä sormiaan (ja tällä viittaan Jessen tekemisiin). Ahkeruus kuitenkin palkitaan tai ainakin siitä saa suuret kiitokset.

Jessehän on ollut vähän happaman oloinen. Ehkä se on vaan mustis, kun joku muukin uskaltaa ja pärjää Vertin kanssa. Parhaimmillaanhan oria saa todella ottaa kiinni ja silti se juoksee päättömästi eteenpäin. Kuolainten vaihtokaan ei auta, joten sen kanssa pitää vain käyttää järkeä ja estää päättömät juoksukohtaukset. Seinä on myös oiva jarru, ihan vinkkinä tulevaisuuden varalle.

Ihanan pitkiä ja sisällökkäitä tarinoita.. Tykkään!
Kelpaaks sulle kommentti ja hoitomerkintöjen laskeminen, vai haluakko pisteitäkin?

Uudistan varmaan Vertin varustevalikoimaa jossain vaiheessa. vihreää se tulee silti olemaan

31.01.2012 - Siivouspäivän iloja

- Tällä kahvinkeittimellä on jotai perkeleen vakavia mielenterveysongelmia tai sit mä oon vaa astetta avuttomampi, ärähdin tökkien sähkölaitetta epätoivoisena.
Kovasti mä olin yrittänyt, mutta kahvia ei tippunut joten päätin vastahakoisesti kääntyä naisväen puoleen ja myöntää tappioni. Suvi vain virnisti ja jatkoi lehden selailua mutta Miisa nousi toimiston sohvalta ja tuli luokseni, kiersi keitintä hetken katseellaan ja napsautti sen päälle.
- Veikkaan jälkimmäistä. Kato ku tässä on tämmönen kiva pieni nappi josta…, tyttö aloitti ilkikurinen virne kasvoillaan, mutta keskeytin hänet nopeasti.
- Joojoo, mä testasin teitä, puolustauduin, näytin tytölle kieltä ja anastin tämän paikan sohvalta.
- Reiluutta huipussaan, hän tuhahti ja meni jääkaapille hakemaan eväitään.
- Mun oli tarkotus liikuttaa Danve tänään mut taitaa jäädä haaveeks, sohvalla jo valmiiksi istunut Meg huokaisi väliin ja vilkaisi ärtyneenä ikkunaan.
Pakkasmittari oli singahtanut reippaasti yli kahdenkymmenenviiden asteen ja jäisen näköistä pihalla toden totta olikin. Mainittakoon, että mä olin odottanut innokkaana pääseväni ratsastamaan Vertillä uusiksi, joten olin itsekin vähän pettynyt tilanteeseen. Ilma oli kuitenkin niin jäätävä, että olin meinannut pakastua matkalla.
- Ei auta ku istua kahvin ääressä koko päivä, vastasin virnuillen ja jätin lämpimän istumapaikkani jotta voisin noutaa kupin kuumaa. Tiesin mä toki, ettei tallille tultu istuskelemaan ja sekös tällaisina päivinä ketutti.
Kahvia kaataessani ovi kävi ja Tyler paukahti sisään silmiään siristellen.
- Holy shit it’s cold out there! hän huudahti kuin vahvistaakseen mun toteamuksen oikeaksi.
- I walked over five kilometers so i could come here and I really guess I know what coldness means, totesin nyrpeänä ja istahdin vuorostani pöydän ääreen lämmittämään sormia mukin kyljessä.
Poika kohautti olkiaan ja viskasi pipon ja lapaset lattialle oven viereen.
- Any coffee left?

- Seiso seiso seiso seiso seiso SEISO NYT SIINÄ, ärähdin paikallaan steppailevalle Vertille.
Viimeisen puolituntisen aikana mulla oli alkanut pinna palaa orin hössötykselle ja kun äänensävy muuttui, se seisahtui saman tien.
- No oli jo aikaki, samperin märkäkorva ku et mua kuuntele.
Rauhallisesta harjaustuokiosta ei ollut tietoakaan, mutta ainakin mä yritin. Ja sainpahan vietettyä orin kanssa aikaa hyödyllisissä merkeissä. Helpoimman kautta ei menty tälläkään kertaa, sillä mä olin päättänyt pitää Vertin vapaana jolloin se sai hyöriä oman päänsä mukaan. Mulla ei nimittäin ollut aikomustakaan alkaa korvaamaan rikkinäistä riimunnarua, saati päitsiä orin päähänpistojen takia.
- Miro hei, jos sulla ilmenee tekemisenpuutetta nii viittisiks järjestää varustehuoneen? En mä sua muuten mutku Suvia en viitti enää lisää orjuuttaa ja sä nyt satuit oleen siinä…, karsinan ovelle ilmestynyt nica kysyi haroen hiuksiaan.
- Joo voin mä , vastasin hymyillen vakuuttelevasti ja polkaisin ärähtäen jalan lattiaan saadakseni Vertin asettumaan.
Omistajan poistuttua paikalta mä jatkoin valtataistelua. Kumisuka vaihtui pölyharjan kautta luonnonharjaan ja Verttikin alkoi lopulta rentoutua harjattavaksi. Toki se välillä pyörähti kierroksen ympärilläni tai steppaili harjaa pakoon, mutta ero äskeiseen oli suuri. Mä kyllä tiesin, että Vertti sisäisti valmiiksi miten tuli käyttäytyä, mutta kehuin sitä silti aika ajoin kun se kerta jaksoi seisoa. Olin laittanut orin häntään selvitysaineen jo ennen urakan aloittamista ja kun karvan kanssa oltiin valmiita, aloin selvittää jouhia. Hommassa ei kestänyt kauaa, sillä häntä ei ollut ollut ennestäänkään kovin sotkuinen.
- Eiköhän me olla valmiita, höpötin hevoselle ja heitin Vertille päälle tallitoppiksen jonka mä olin jättänyt käytävälle lojumaan.

About tuntia myöhemmin mä seisoin satulahuoneen ovella, rouskutin toimiston pöydältä löytynyttä nahistunutta porkkanaa ja annoin katseen kiertää varusteissa ja pyykkivuoressa. Lattialla lojui muutama yksittäinen suoja ja pinteli sekä koreistaan tipahdelleita harjoja. Osa suitsista roikkui koukuista miten sattui ja matonkin oli joku onnistunut vääntämään rullalle. Ilme ei ehkä ulospäin kertonut mitään, mutta mä olisin mielelläni karannut paikalta pää kolmantena jalkana ja jättänyt homman jollekin toiselle – nimimerkillä siivousintoilijan vastakohta. Syvään huokaisten otin käsittelyyn likaiset pyyhkeet ja satulahuovat. Viskoin ne koneeseen sikin sokin ja laitoin pyörimään mun parhaan kotitaloustietouden mukaan, kun taas pessyt pyykit ripustin kuivumaan. Voiko itsensä tuntea vielä enemmän kotiapulaiseksi? Ei helvetissä.
- Tarviiks apua?
Se oli Suvi, yllättävää kyllä. Tyttö katsoi mua kysyvästi ovensuusta vaikka tiesi varmasti vastauksen. Tyydyin nyökkäämään nyrpeä ilme naamallani ja viskoin lattiaa koristavat tavarat paikoilleen. Suvi suunnisti ensimmäisenä pesukoneelle, avasi sen keskeyttäen pesuohjelman ja kääntyi katsomaan mua huvittuneena.
- Sä et laittanu pesuainetta.
- Mitä? Oisko mun pitäny? Tallillahan tässä ollaan, sama olla pikkasen paskasta, tuhahdin ja yritin kömpelösti peittää unohduksen.
Tyttö kohautti vain olkiaan ja korjasi virheeni sillä aikaa kun mä ristitin suitset riviin ja potkaisin maton suoraksi.
- Valmista tuli nyt mä voin mennä sano et mä voin mennä jooooko? anelin mutta Suvi vain pudisti päätään ja hymyili voitonriemuisena.
- Et, koska sun pitää ensin lakasta tää.
Vilkaisin tyttöön murhaavasti ja tartuin harjanvarteen sanaakaan sanomatta. Kun roskat oli saatu kasaan ja mä olin jo kertaalleen yrittänyt onnenonkijana huitoa niitä piiloon maton alle, Suvin äkäisen katseen saattelemana hain kihvelin ja viimeistelin siivousurakan.
- Onko neiti tyytyväinen? tivasin happamana ja myönnytyksen saatuani suljin oven ja poistuin vähin äänin paikalta.

Ulkona oli ehtinyt tulla pimeää, joten mun oli enää turha lähteä taluttelemaan Verttiä, kuten olin ajatellut. Siksipä pyhitin loppuillan varusteiden puhdistukselle, tosin koko satulan sijasta pesuun lähti vain satulavyö. Ihan yksinään mä en joutunut hommaa tekemään vaan olin onnistunut värväämään Miisan seurakseni joten me majoituttiin varustehuoneen sijasta toimiston pöydän ääreen.
- Menee tää päivä näinki, vaikka olisin mä mielellään käyny ratsastamassa, hän selitti hangatessaan likaa pois Sepin suitsista.
- Oli mullaki suunnitelmia mut ne muuttu ku meinas hypotermia iskee tos matkalla, virnistin vilkaisten tyttöä sivusilmällä.
Kun kaikki suitsien osat oli pesty ja rasvattu, annoin niiden olla hetken ja siirryin satulavyöhön.
- Maastoonki ois kiva päästä ku pakkaset lauhtuu, hän pohti ja vilkaisi ikkunassa olevaa lämpömittaria. – Mä en vaan tiedä mitä Sepi siihen sanoo, mut sen näkee sitten.
Mä sen sijaan totesin, etten Vertin kanssa olisi ihan heti lähdössä maneesin ulkopuolelle. Ehkä joskus keväämpänä, tai viimeistään kesällä. Kun olin saanut myös vyön pestyä, kokosin suitset ja vein tavarat paikalleen jättäen Miisan vielä pesemään jäljellä olevia varusteita. Koska sain kerrankin kyydin porukoilta, oli helppo päätös lähdinkö nyt vai heti, kun mulle soitettiin. Keräsin kamat kasaan, kävin vielä pyörähtämässä Vertin karsinalla ja häivyin ulos samalla ovenaukaisulla nican ja tämän taluttaman Tuitun kanssa.

» Miro ja Vertti, 3HM

(Kiva kuulla ja jos ihan kommenteilla ja hoitomerkinnöillä mennään niin kelpaa! Vihreä menee muuten paremmin ku mainiosti, lempiväreihin ku lukeutuu c:
+ sitä mul vielä etten yleensä oo ihan näin himoaktiivinen, nyt vaan sattunu oleen viimesen viikon kipeänä kotona jollon aikaa riittää)

01.02.1012 - Pikavisiitti

Neljäs päivä tallilla yhteen putkeen. Jessus, mihin tää maailma oli menossa. En mä sentään näin paljon ollut viettänyt aikaa edellisellä tallilla ja nyt mä pyörin ML:ssä aamusta iltaan. Lähinnä itselleni mä pidin tekosyynä, että suurin osa kavereista pelasi jäkistä ja niillä oli joku pelireissu just nyt menossa, joten kodin ulkopuolella mä tuskin olisin pyörinyt kuitenkaan tämän viikon aikana. Vaikka oli tästä edes takaisin ravaamisesta myös hyötyä. Mutsikin aina jaksoi paasata, että pitäisi olla enemmän ulkona ja tässä sitä mentiin, apostolinkyydillä jumalattomassa pakkasessa.
- Oishan se autolla makia, mutku ei osteta nii ei osteta, nurisin ja survoin kädet takin taskuihin.
Ilma oli mun mitta-asteikolla syvältä, lunta pyrytti armottomasti ja tuuli puski vastaan ihan vaan siitä periaatteesta, ettei kävelijä varmasti päässyt etenemään enempää kuin pari metriä puolessa tunnissa. Ja onnea vaan sille eläkeläiselle joka uskaltautuisi siinä hiekottamattomalla tiellä yrittää kauppareissua tai vaikka vaan pientä kävelylenkkiä. Oli tainnut koko hiekkahomma unohtua, ainakin mä liukastelin nätisti joka toisella askeleella ja muutama mojova ärräpääkin pääsi suusta siinä heiluessani. Kun mä viimein pääsin Mêl Sereniin asti, könysin saman tien ovesta sisään ja toimistoon.
- On se ny perkele ku tuo kävelyki on nykyää ihan mahotonta hommaa, tuhahdin ja puhdistin ärtyneenä lumet pois vaatteista.
- Terve vaan sullekki, Mirkku naurahdi huvittuneena.
Hänen lisäkseen huoneessa oli pari tyttöä joita en tuntenut, Jesse sekä nica joka selaili jonkinlaista kansiota katsettaan nostamatta.
- Rattastaks sä tänää Vertin? kysäisin Jesseltä, sillä omat ratsikamat olin unohtanut matkasta.
- Jep, joskus viien maissa. Sä saat luvan laittaa sen valmiiks, poika vastasi virnistäen.
- No problem.

Koska pyry oli vasta alkanut, ei hevosia oltu ehditty vielä hakea sisälle. Autoin ensin nicaa ja Jesseä jakamaan päiväheinät ja muut mössöt karsinoihin, jonka jälkeen suunnistin takaisin lumisateeseen riimunnaru harteilla.
- Verttiiii, tuus tänne, huhuilin oria jonka siluetti erottui himmeänä tarhan portilla.
Se seurasi liikkeitäni korvat höröllä ja käväisi välillä villitsemässä naapuritarhan asukkia pienellä pyrähdyksellä, rauhoittuen sitten taas aloilleen. Mä suorastaan rukoilin, ettei ruunivoikko tällä kertaa keksisi mitään pään menoksi ja onnekseni olin oikeassa. Se antoi mun kiinnittää narun ja avata portit ilman ylimääräisiä sähellyksiä mutta kun otin ensimmäisen askeleen eteen, ori singahti ulos aitauksesta kuin ammus.
- Juuuumalauta, pääsi suustani huudahdus lennähtäessäni ensin selälleen kinokseen ja siitä vatsalleen tielle raahautuen jonkin matkaa hevosen perässä.
Se loikkasi sivuttain huomatessaan vapaamatkustajan ja pysähtyi vain pariksi sekunniksi, mutta juuri niin kauaksi aikaa, että ehdin hypätä ylös ja kiskaista voimakkaasti narusta.
- Nyt sä alat käyttäytyyn! komensin ja siinä sitä perruuteltiin oma aikamme, ennen kuin ori kuunteli myös mun käskyjäni, jolloin vein sen sisään.
Ei sillä, etteikö Vertillä olisi omaa tahtoa saanut olla mutta päältä ei tarvinnut kuitenkaan kävellä, siinä meni viimeistään raja. Ei ollut ensimmäinen kerta kun ori onnistui kiskomaan mut pöpelikköön mutta jotenkin mä aina kuvittelin, että se olisi parantanut tapansa kurinpalautuksen jälkeen.
- Enskerralla et pääsekää noin helpolla, varoittelin avatessani loimen solkia.
Nappasin vällyn pois ja laitoin karsinan oveen roikkumaan. Vertti hyökkäsi saman tien päiväruokien kimppuun, joten mä päätin harjata sen myöhemmin kun aikaakin oli.

Pari tuntia oli kulunut, Vertti oli ehtinyt napostella ruokansa ja mä harjailin sitä reippain vedoin tarkoituksena saada laitettua ori valmiiksi puolessa tunnissa. Mä en kuitenkaan pitänyt kiirettä, vaan kävin karvapeitteen läpi kohta kohdalta, jokaisella harjalla. Välillämme käydyn valtataistelun jälkeen Vertti oli alistunut seisomaan nätisti, tosin tällä kertaa mä olin laittanut sen kiinni ja myös onnistunut siinä ilman vetopaniikkihössötyksiä. Ruunivoikko käyskenteli sillä pienellä alalla, jonka naru antoi periksi ja napsi maahan tipahdelleita heinänkorsia niin keskittyneesti, ettei se tuntunut kuulevan tai näkevän mitään muuta. Se jos mikä sopi mulle mainiosti.
- Joko sä oot lähössä? katsahdin Jesseen joka oli tullut karsinalle täysissä ratsastustamineissa.
- Ei kiirettä mut valmis mä kyllä oon, poika totesi.
Koska Vertti oli harjauksen tiimoilta valmis, puhdistin pikaisesti kaviot ja lähdin hakemaan varusteita Jessen jäädessä puhumaan puhelimessa. Nappasin satulan ja suitset mukaan ja kiikutin paketin karsinalle, suojat orilla olikin valmiina jalassa. Vertti ei onneksi ollut näinä parina päivänä osoittanut ongelmia varustamisessa, eikä se tehnyt sitä nytkään. Kiristin satulavyön, kiinnitin suitsien soljet ja hevonen oli valmiina. Jesse ei ollut vielä lopettanut puhelua, mutta nappasi ohjat ja lähti taluttamaan oria ulos siitä huolimatta. Mä päätin sen sijaan lähteä kämpille syömään, ruuat kun oli unohtuneet kiireessä kotiin.

» Miro ja Vertsu, 4HM

03.02.2012 - Iltavilli



- Ala tulla ny, ei mul oo koko päivää aikaa! huutelin ruunivoikon perään, tuloksetta.
Ilta alkoi hämärtää ja auringon viimeiset säteet värjäsivät maiseman punertavaksi saaden orin talvikarvan hohtamaan.
Kaunis maisema ei tosin kiinnostanut mua juuri sillä hetkellä tippaakaan, olin aikonut käydä ratsastamassa Vertin mutta tällä menolla saisin olla liikkeellä keskiyöllä.
Ori oli selvästi pirteänä pakkasen takia ja juoksenteli edes takaisin hirnahdellen ohi talutettaville hevosille, kiinnittämättä muhun minkäänlaista huomiota.
Mulla oli todellakin sellainen kutina, että muiden haettua hevoset sisään mä seisoisin edelleen pyydystämässä omaa hoitokopukkaani.
- Vertti hei, oo tän kerran kiltti poika jooko? maanittelin, mutta Vertti vain pyörähti vauhdista ympäri ja heitti komean pukin mun suuntaani kuin irvaillen avuttomuudellani.
Tässä tapitettaisiin vielä aamuviideltä, siitä mä olin satavarma.

» Miro ja Vertti, 5HM
(en tiiä kelpuutetaanko kuva hoitomerkinnäks mut halutti testata kauan kaapissa lojunutta piirtopöytää ja aattelin heittää tän tänne ettei ihan käyttämättömäks jää c:
ja taustan saa blokata kokonaan, mä en tosiaan tiedä mikä söhry tuo yrittää olla)

Very interesting! Aloitetaan kuva-analyysistä, koska se on mun vahvuuksia Osaan siitä sanoa enemmän kehittävää kommenttia kuin tarinoista.

Eli siis.. Kuvassa on ihana tunnelma! En sanoisi että tausta ei ole onnistunut, se on tosi tunnelmallinen. Värit on oikeasti kuin iltapäivästä/illasta, kun aurinko on laskeamssa ja maalaa maisemaa ihanilla väreillä<3
Vertti on myös ihan itsensä näköinen Ori on päässyt näköjään vähän pitkälle karvalle, aika kaivaa klipperi esille siis. Rakenteellisesti tosi sopusuhtanen hevonen. Korvat ehkä vähän lähellä toisiaan. Ruunivoikko väri onnistunu tosi hyvin, mutta missä Vertin päämerkki on? Silmässä on ihana pilke!

Jälleen kerran siivousoperation Hyvä, että joku jaksaa. Ja ihan mieletöntä tahtia tulee näitä tarinoita Hyvä että kerkeää edellisiin vastata niin jo on kolme uutta esillä.
Ja siis tarhasta Vertin saa aika hyvin kiinni sankon kanssa, missä on jotain herkkuja. Kantsii ainakin kokeilla! Toki sillä on jotain ihania päiviä, milloin ei meinata tulla sisälle ollenkaan ja joskus se seisoo portilla koko päivän, niin vittuuntuneena siitä että joutui aamulla pihalle, että se suorastaan juoksee talliin kun se on mahdollista.

Mutta siis edelleen ihanan sujuvaa tekstiä. Luen enemmän kuin mielelläni. Ihanasti osaat ottaa tallin muutakin porukkaa mukaan tarinoihin.