Megin ja Dolon kirja

Väsymyksen vaaroja
12.4

Väsymys painoi jaloissa, käsissä, selässä ja ennen kaikkea päässä. Takana oli huonosti nukuttu yö ja Eliaksen muutto. Hän oli vihdoin päättänyt hylätä suloisen poikamiesboksinsa ja hankkia talon. Oikean talon. Totta kai, rakastavana sisarena, lupasin mennä auttamaan häntä. Odelie ei tästä muutosta tiennyt yhtään mitään. Elias oli aikonut kysyä asiaa häneltä, mutta Benin valvova silmä oli tämän estänyt. Mies oli vain koko illan puhunut tyynesti hevosista ja ratsastuksesta. Oli myös varonut käytöstään ja hymyillyt äidillemme. Tiesin asian polttelevan hänen sisällään kuin närästys. Ilta ei ollut kuitenkaan helppo, sillä se meinasi päättyä ilmiriitaan äitini kanssa. Joskus. Hän on vain niin… raivostuttava.
Kello loi kuusi, kuin Ben päästi Deanin lähtemään. Poika lupaitui kuskikseni Mel Sereniin, mistä olin hänelle todella kiitollinen. Olin jotenkin päivän pärjännyt hammasta purren ja äitiäni väistellen, mutta nyt väsymys otti vallan. Taisin matkalla nukahtaa autoon, sillä näin edessäni Simoran pihan kuin lähdimme, mutta seuraavaksi muistankin jo Mel Serenin. Dean ystävällisesti herätti minut.
- Meg? Valot päällä?
- Empä usko. Dean... Sanani keskeytti makea haukotus, jonka perään huokaisin syvään.
- Nii?
- että pysyn selässä tänää, totesin. Dolo ansaitsi kunnon liikutuksen, mutta minusta ei yksinkertaisesti ollut siihen. Eliaksen etupihan rinteen kiipeäminen ja laatikkojen raahaaminen oli vienyt voimani.
- Joten? Dean kysyi. Kohautin hartijoitani vastaukseksi. Istuimme yhä autossa. Liu´utin sormeani pitkin hanskalokeroa. Tiesin, mitä piti tehdä. Vähän kayntiä, ravia ja laukkaa, muutama pysähdys, iso kasa puolipidätteitä ja muutama taivutus. Oliko se nyt niin vaikeeta? Mutta tiesin, etten pystyisi siihen. Väsymys saisi minusta vain ärtyneen. Huonon ratsastajan.
- Mennää prinsessani, Dean sanoi ja avasi auton oven. Otin kassini ja seurasin häntä.

- Teemme nyt näin, Dean aloitti tallin edustalla. Odotin, mitä seuraisi.
- Sä laitat Dolon kuntoon, kävelet sen kanssa noin 20 min maastos, sit tuut maneesille, jos vielä väsyttää, nii mä voin kiivetä sinne satulaan, Dean alkoi muistuttamaan jo Beniä otsaryppyjensä kanssa. Jos olisin jaksanut, olisin hypännyt pojan kaulaan ja suukottanut hänet pilalle. Sen sijaan tyydyin vain nyökkäämään.
Hain Dolon pihatosta. Se seurasi kiltisti perässäni ja vaikutti energiseltä. Tuota energia tuntui virtaavan myöos minun läavitseni ja piristyin. Se jaksoi pelleillä harjatessa.
- Miks annat sen tehäa tota? Dolo juuri nyki hupparini huppua. Ja kikattelin sille.
- Se on mun tyttö, hupsukka, totesin ja virnistin. Jessen silmät laajenivat. Hän tuhahti jotain tytöistä ja hupsukoista, mutten saanut selvää mitä. Väsymyksestä huolimatta sain tamman kohtuun nopeasti varustettua.
Siinä vaiheessa Dean ilmestyi.
- So, viel väsyny? Huokaisin, samalla kiristin Dolon vyötä.
- Kaipa oon, vastasin.
- Kaipa? Dean nosti kulmaansa. Väsymys ja uupumus ei taida olla ihan sama asia, eihän?
- Autatko mut selkää? Talutin jo Doloa ulos tallista. Dean seurasi sanaankaan sanomatta.
- Unhotuiko joku? Dean riiputti kädessään kypärääni. Hymyilin kiitokseksi. Missä olisinkaan ilman Deania?
- Rakastan sua, u know, huokaisin. Dean pörrötti hiuksiani ja otti kiinni Dolosta. Se steppasi kärsimättömänä. Ponnistin selkään. Maastoon meneminen oli ihan hyvä idea. Dean tunsi hevoset. Kokosin vähän ohjia, sillä Dolo tuntui olevan purskahtaisimmallaan energiaa.
- 20 min. Muista, Dean sanoi.
- juu, juu, heilautin kättäni hänelle.
Puissa laulavat linnut olivat kiinnostaneet Doloa hyvin paljon. Se käveli rauhassa, niin rauhassa, että silmäni melkein lupsahtivat kiinni. Tosin siihen minulla ei ollut mahdollisuutta, kuin puskassa räsähti. En tiedä mitä siellä oli, sillä en ehtinyt edes nähdä kuin Dolo kiidätti minua kiitoravissa eteenpäin. Yritin hidastaa sitä, mutta turhaan. Tamma vain kiihdytti. Rauhallisuus oli ohi. Pyrin keventämään, että edes jotenkin pysyin matkassa, mutta kauhukseni huomaisin, että satulavyö oli jäänyt löysälle. Keventäessäni vähän liikaa toiselle puolelle koko satula keikahti sivulle. Yritin painollani ohjata sen takaisin suoraan, mutten onnistunut siinä. Tiellä oli tiukka mutka, Dolo kääntyi, heilahdin ja tunsin kovan maan allani. Päässä pyöri, kuulin vain kavion kopsetta. Kampesin istumaan. Doloa ei enää näkynyt. Tunsin kuinka kosteus tuli ratsastushousujen läpi, joten oli pakko päästä pian ylös. hetkessä olinkin jaloillani.
- Do-loo-oo-oo! Ei mitään vastausta, vaikka huusin keuhkoni melkein puhki. Painoin kädet kasvoilleni ja tunsin suuren epäatoivon kiipivän sisälläni. Missä tamma voisi olla? Oliko se kunnossa? Entä tallilla? Voi ei. Dolo! Okei. Okei. Missä se voisi olla? Mieti Meg. Mieti! Minun ei pitkään tarvinnut miettiä, kun kuulin jonkun lähestyvän hevosella. Ehkä hän oli nähnyt Dolon. Toivo pilkahti mielessäni. Yllätyin täysin, kuin vastaani tuli Merlin. Tyttöä en toisin tuntenut, mutta olin hänelle kiitollinen, sillä toisessa kädessä tytöllä oli Dolo, joka kulki sätkyen ja pinkeänä.
- Tää on varmaan sun? Olen Alexandra, Tyttö esitteli itsensä.
- Joo mun on, satulavyö jäi löysälle ja humps, vastasin ja nilkutin hakemaan Dolon.
- Jokaisen ratsastajan pelko, tyttö totesi ja hymähti. Nyökkäsin hiljaa. Dololle ei näyttänyt mitään käyneen.
- Se oli jäänyt kiinni jalustimesta puuhun, Alexandra vastasi ennen kuin ehdin sanoa mitään. Rapsutin Doloa ja tyynyttelin sitä. Oksat olivat jättäneet tammaan raapima haavoja. Sen ohja oli katki, satula väärässä kohtaa, jalustin hihna melkein poikki ja vaikka mitä... Se oli varmaan tapellut hädissään.
- Dean kyl on niin vihane meille ny, huokasin puoli ääneen.

Matka takaisin oli tuskallisen pitkä. Toinen jalkani oli tulessa ja olkapään kipu säteili pitkin kättäni, että haulislihas värisi. Päässä pyöri vielä ja väsymys oli pahentunut. Pääsin maneesille asti. Dean puheli Nican kanssa estehevosten treenaamisesta, mutta hitaasti väri katosi Nican poskilta ja hän hiljeni. Astelin sisään maneesiin. Dean kääntyi hitaasti katsomaan. Pojan silmiin tulvahti huoli. Välttelin katsetta. Avasin satulavyön ja nostin sen laidalle.
- Ootko kunnos.. Nica aloitti, mutta Deanin järkyttynyt huudahdus hiljeni naisen.
- Mitä h´ttoa, et voi v´´´u olla tosissas? Hän lähti tulemaan luokseni. Otin kypärän pois päästäni ja taluttelin Doloa pitkin maneesia. Kaikki olivat onneksi liikuttaneet jo hevosensa tähän mennessä, joten maneesissa oli hiljaista. Silmämääräisesti Dolo vaikutti olevan kunnossa. Se ei ontunut, haavat eivät vuotaneet ja tamma vaikutti pirteältä. Dean tarttui olkapäästäni. Säpsähdin.
- Mitä tapahtu?
- No...
- Niin, pojan ääni nousi
- Dololla oli vähän energiaa…
- Ja?
- se karkas ravii..
- Ja?
- en saanu sitä hidastettuu, sopersin.
- Ja?
- Mutkas, ku kevensin, nii..
- Nii..ii..
- Satula luiskahti, kuiskaisin. Huoli muuttui hetkessä raivoksi.
- Sä unohit kiristää sen vyön! Dean huudahti, että maneesi kaikui.
- Älä viitti huutaa hevosten lähel, sanoin.
- Mul on.. sä.. kuink.. ei.. Dean puhisi raivosta. katsoin alas ja häpesin kuin pieni lapsi. Tunsin oloni niin tyhmäksi, niin.. viha roihahti sisälläni. Tyhmä Meg! Tunsin silmieni kuumottavan. Näin juuri. Raukka! Itke ku kakara. Sinä piittamaton lapsi, et voisi millään ratsastaa valvomatta, kato nyt tätäakin, äitini ääni kaikui päässäni. Purin huuleeni.
- Ota tää... kuiskaisin ahdistuneena.
- En varmana, Dean puuskahti.
- Pliiss, nyyhkäisin. Sen jälkeen pysähdyin ja tarjosin ohjia Deanille. Poika astui taaksepäin, eikä ottanut niitä. Olisin vain halunnut käpertyä nurkkaan häpeämään, kuten äitini pisti minut tekemään usein pienenä.
- Tuo se tonne tallii, niin katotaan, Nica sanoi. Hän vaikutti ymmärtäväiseltä. Että se sai minut häpeämään. Seurasin hiljaisena naista talliin.

Apilatehtävä
18.6

Dean oli korvaamaton apu. Ilman häntä, en varmasti olisi jaksanut raahata kavaletteja.
Dolo oli hypännyt hyvin viime aikoina, joten mietin mitä sen kanssa tehdä tällä kertaa.
Dean ehdotti jumppaa, ja se kävi hyvin minulle. Dolo oli mestari "karkaamaaan" ohjan ja pohkeen välistä, joten Dean ajatteli, että muutama askeleen laukan hallisemistehtävä, yhdistettynä kääntämisharjoituksiin olisi tämän kerran aihe. Tamma osasi hypätä, sellaisen ratsastajan kanssa, joka oli päättäväinen ja piti sen tuntumalla. Tämän kesän olimme keskittyneet esteisiin. Dean hyppäsi korkeutta tamman kanssa ja minä keskityin luomaan yhteistyötä Dolon kanssa.

ML:n kylpi auringossa, jota olimme saaneet jo liikaa viimepäivinä, niinkin liikaa, että olin onnistunut polttamaan takareiteni ja selkäni kivuliaan punaiseksi. Sen takia olin jättänyt ratsastamisen väliin parin päivän ajan. Tänään ilma oli painostava. Tummat pilvet liukuivat uhkaavasti kohti. Ennakoin ukkosta.
- Ulkon vai sisäl? Dean kysyi. Mietin hetken.
- Sinne missä on tilaa, vastasin. Pojan kasvoilla oli hieman uupunut ilme. Hän oli raatanut paahteessa viime päivät. Kosketin Deanin kättä kevyeesti. Hän katsahti minuun. Katse oli kysyvä.
- Kiitos, sanoin lempeästi ja hymyilin. Päätin, että hemmottelisin Deania vielä tänään, mutta vasta illan tullen. Dean ei arvannutkaan mitä odottaa..
- Mistä? Dean esitti viatonta. Hän haroi hiuksiaan. Hermostuneisuuden tai kiusaantumisen merkki. Veikkasin tällä kertaa jälkimmäistä. Virnistin kiusaavasti.
- Puhutaan siitä myöhemmin, sanoin salaperäisesti. Suukotin poikaa ja iskin tälle silmää.

Olimme siis ulkona. Dean kokosi kavaletteja toiseen päätyyn. Dolo oli innoissaan nähdessään minut. Sillä oli hieman ylimääräistä energiaa muutama kevyeemmän päivän takia. Tamma osasi pitää itsensä puhtaana. Onneksi. Laitoin sille vielä suojat ja apuohjat.
Dolo olisi hyvä juoksuttaa ennen ratsastusta, jotten saa kokeilla rodeota. Sen liikessä oli liian kauan hillittyä energiaa. Tamma katseli ympärilleen. Se steppasi, hyöri ja hörisi. Korvat olivat höröllä ja silmissä utelias pilke. Talutin tammaa jo valmiiksi liinassa. Dean virnisti vahingoniloisena nähdessään sen. Kiristin hieman apuohjia ja riisuin takkini laidalle. Otin myös juoksutusraipan ja talutin Dolon keskelle. Naksautin kieltä sille.
3 tai 4 ensimmäistä kierrosta oli enemmän pukitusta kuin laukkaa, mutta sen jälkeen Dolo rauhoittui. Se kokeili minua hidastamalla, kääntymällä keskelle tai heittämällä takaosaan ulos pyrkiessään kauemmas. 10, ehkä 15:sta minuutin päästä Dolo oli saanut juosta tarpeaksi. Dean auttoi minut selkään.

Ensin ratsastin tammaa kevyeessä ravissa. Paljon ympyröitä ja voltteja, molempiin suuntiin. Useita siirtymisiä, pysähtymisiä ja peruutuksia. Dolo alkoi pehmetä. Se testailia, mutta kuunteli. Tein monia erikoisia voltteja. Taivutin Doloa hieman liiotellusti sisään. Välillä käveltiin, jollon taivuttelin Doloa. Otin muutaman väistön myös. Sitten oli aika ratsastaa laukkaa. Tarkoituksena oli saada aikaan pyörivää laukkaa, reipasta, muttei lujaa. Dolo puri kuolaimeen. Se oisi vain halunnut laukata lujaa ja pitkänä. Vaadin sitä käyttämään takaosaansa myös laukassa.
- Ratsasta tuntumaa vasten, Dean neuvoi. Kun Dolo alkoi tuntumaan hyvältä annoin sen kävellä pari kierrosta pitkällä ohjalla, ennen kuin ratsastin laukkaa toiseen suuntaan.
Dolo pukitti nostossa, joten toisin noston. Se meni hyvin.
- Anna sen kävellä hetken, Dean neuvoi hetken laukattuani. Samalla hän esitteli minulle apilatehtävän. Huokaisin erittäin syvään. Erittäin kehittävä tehtävä, muttei suosikkejani.
- Muista lyhyttä laukkaa, ratsasta hetken suoraa kavaletin jälkeen, Dean muistutti. Nyökkäsin. Oli aika aloittaa.

Tulin ensin vain yhden kavaletin yli. Se sujui hyvin. Dolo hiema kiirehti ja olin hermostunut. Syystä, jota en tiennyt. Olin hypännyt tamman kanssa 70 cm esteitä, ja pieni kavaletti hermostutti minua. Jokin ei nyt täsmännyt...
Lähestyin toista kavalettia ja silmänräpäys ennen estettä paha aavistus täytti mieleni.
Dolo tuli liian pitkänä. Painoin pohkeeni kiinni ja se otti pitkän loikan kavaletin yli. En ehtinyt mukaan hyppyyn, joten hetkessä olin kaulalla. Tämä säikäytti Dolon. Se steppasi hermostuneena allani, kunnes putosin. Dean oli hetkessä luonani.
- Kunnossa? Hän sanoi. Huokaisin syvään. Mihinkään ei sattunut, hengityskin helpottui hetken päästä, mutta jostain syystä kyyneleet pyrkivät ulos. Painoin silmäni hetkeksi kiinni. Rauhoitu. Dean auttoi minut ylös. Dololla pyöri silmät päässä.
- Shhh, rapsutin sen kaulaa. Tämä ele rauhoitti minua. Dean punttasi minut selkään.
- Tuu alusta asti uudestaan, hän sanoi. Nyökkäsin. Ratsastin hetken ravia, kunnes nostin laukan.
- Lyhyttä laukkaa, pidätteitä, Dean huusi ohjeita. Hänen äänensä tuntui kuuluvan jostain kaukaa. Osasin tämän. Keskitin ajatukseni tulevaan tehtävään. Lyhyttä laukkaa, voltin kautta viereisellä kavaletille. Ei ollut niin vaikeaa. Silti en tuntenut oloani varmaksi.
Ensimmäinen yli. Käännös. Pidätteet, toinen yli. Ja hetkessä tehtävä oli takana päin.
Dean kehui ja taputin Dolon kaulaa. Se alkoi innostumaan, joten tilanne nollattiin pitkin ohjin kävellen. Vaihdoin suuntaan. Ravasin. Olin haluton jatkamaan tehtävää.

Hyppäsin silti. Apila onnistui molempiin suuntiin, vaikka vasen oli Dololle hieman hankala. Se tuntui kaatuvan kaartessa sisäpohjettani vasten. Tehtävän jälkeen annoin Dololle ohjaa ja laukkasin vasenta laukkaa. Annoin sen laukata pari kierrosta. Sitten loppu verkka. Dean korjasi kavaletit pois. Vein tamman talliin. Se oli hikinen, joten pyyhkäsin sen läpi sienellä ja piikkisualla. Vein varusteet pois. Kaiken tein kuin sumussa.
Oloni oli omituinen. Sekava, ahdistunut. Lopulta päätin viedä Dolon syömään ruohoa.
Otin sen kiinni ja suuntasin metsään. Löysin pienen aukion. Annoin Dolon syödä ja istuin nojaamaan puuta vasten. Ensimmäiset kyyneleet puskivat läpi. Mikä minua vaivasi? Esteet saivat minut kavahtamaan. Lyhyillä jalustimilla en ollut rento. Dolo oli alkanut myös kieltää. Se ei ollut mitenkään sen vika. Jostain syvältä kumpusi epävarmuus, pelko. Ei. Se ei ole pelkoa. En tiedä... Tämä tunne tarttui myös tammaani. Se ei halunnut hypätä kanssani, kun ratsastaja oli epävarma. Katkaisin yhden päivänkakkaran ja aloin nyppiä sen lehtiä. Ajatukset pyörivät päässäni. Kyyneleet kostuttivat poskeni. Värisin kylmästä, vaikka aurinko paistoi. Pilvet lipuivat lähemmäs. Jossain jyrähti. Se sai Dolon hermostumaan. Tamma melkein astui päälleni.
Oli pakko nousta ylös, ennen kuin sade alkaisi. Jäseneni eivät totelleet. Ensimmäiset pisarat putosivat housuilleni. Nouse ylös! Komensin itseäni. En pystynyt.
- Meg? Is that you? Joku kysyi. Ponnistin ylös. Katsoin suoraan Tyleria. Hän oli tulossa maastosta. Iloinen pirteys oli kadonnut pojan kasvoilta. Pyyhkäisin kyyneliä poskiltani.
- Hey, huokaisin.
- Is something wrong? Ystävällinen kysymys sai minut melkee itkeämään. Käänsin katseeni pois. Kokosin itseäni. Kävelimme hiljaa yhtä matkaa.
- I fell off today, tokaisin lopulta. Tyler huokaisi.
- That happens to the best of us, hän vastasi. Rapsutin ja tyynyttelin Doloa. Tylerilla oli mukanaan Indy.
- Just that.. purin huultani. En avautuisi tässä. En. Olimme jo tallipihassa. Tyler laski kätensä olkapäälleni myötätuntoisesti. Lähdimme eri suuntiin.

14.7

- Dean! Shut up! Kuului vihainen huudahdus. Äänen päästi Rosie. Siitä ei ollut epäilystäkään. He olivat kentällä. Rosiella alla oli Alex. Hänen xx-ruunansa. Sen näin vasta nyt ensimmäisen kerran. Ori oli hurmaava rautias, jolla oli hiema hölmö katse, ja se oli hieman levoton. Tyttö piti toisella kädellä ohjista, toinen huitoi ilmassa uhkauksia.
Dean ohjasi Simon hieman kauemmas. Hänellä oli vain farkut jalassaan, eikä edes satulaa. Ode varmasti ihastuisi tähän. Simo steppasi innokkaana.
- Rosie I know u.. Dean huomautti.
- U think u know me, Rosie murahti. Viha sai hänen silmänsä leiskumaan punaisena.
Poika kohautti olkiaan.
- This thing between u and that Jesse.. Dean aloitti. Saman tien hän olisi voinut sohaista ampiaispesään.
- Has nothing to do with u. U told me, that u dont want anything to do with me.. or now that u cant run after Meg. Then u suddenly found intrest in me?! That's just lame Dean. Even from u, Rosie ärisi hampaittensa välistä. Heidän riitansa saisi hevoset pian hermostumaan. Alex kuopi etujaloillaan. Se näytti räjähtävän pian johonkin suuntaan. Juoksin kentälle. Mitä muutakaan voisin tehdä?
- Enoug. Think of the horses, pyysin vakavana. Molemmat silmäparit leiskuivat, kuin ne suuntasivat katseensa minuun. Punertavat silmät saivat minut värähtämään, ja tummat silmät olivat edelleen vihaiset.

- I dont know what's the matter with u 2. Aloitin. - And I need to get Dolo from Sami. He has better things to do than hold my horse, so.. Would u both just shut up. thx, käännyin ympäri ja hain Dolon. Ajattelin mennä sen kanssa hieman koulua, mutta lähelekkään kenttää minua ei huvittanut mennä, joten suuntasin maastoon. Dolo oli pinkeä allani. Se pureskeli kuolaintaan ja otti lyhyitä, jäykkiä askelia.
- Ihan rauhassa tyttönen, rapsutin tamman säkää. Se ei ollut pariin päivään liikkunut kunnolla, joten odotettavissa jopa rodeota. olin kaivannut tätä tunnetta. Tunnetta, kun saa oman hevosen satulassa istua. Tuntea sen voiman ja lämmön. Palan siitä mielihyvästä, joka meidät sai näitä elämiä rakastamaan. Tunne oli jotain mitä yksikään ihminen, asia tai edes lahja pystyi antamaan.

Kävelin aikani, kunnes Dolo ei enää malttanut kävellä. Minun ei tarvinnut kuin ottaa ohjat lyhyemmälle, niin Dolo oli jo ravissa. Tyynyttelin sitä, ja pidättelin sitä. Dolo puri vastaan, mutta siirtyi töksöttävään käyntiin. Mieleni kelasi eri vaihtoehtoja. Tamma ei ollut liikkunut, se ei pysyisi käsissä kovinkaan hitaassa vauhdissa, mutta voisi rikkoa itsensä liian lujassa vauhdissa. Olisi vain pitänyt mennä kentälle.
- Pysyykö käsissä? Kysyjä oli Suvi, joka tuli juuri kauniin rautiaan tammansa kanssa meitä vastaan. Ohjasin Dolon ihan polun reunaan.
- Epäilen, totesin totuuden mukaisesti.
- Anna sen ravata, anna ohjaa, Suvi vihjaisi.
- En tiiä tyytykö vaa ravii, ku ei vähään aikaan oo liikkunu, vastasin ja huokaisin.
- Sehän asuu pihatos. Dolo ja Eepi tekivät tuttavuutta hörisemällä. Ne nuuhkivat toisiaan uteliaana.
- Joo. Dolo kuopaisi. Sen takapää liikkui. Vähän kuin vain liikautin jalkaani.
- No sit. Anna palaa vaa, tyttö virnisti. En kyllä ymmärtänyt hänen logiikkaansa, mut kaipa siihen pystyi luottamaan. Annoin Dololle pohkeet. Se lähti ravaamaan reippaasti.
- Rentona, rentona, toistelin itselleni. Ravitahti kiihtyi. En ottanut kontaktia suuhun.

Lenkki oli reipastahtinen. Sain kokea myös ilopukit ja kiitolaukat, mutta selvisimme takaisin ehjin nahoin. Toin Dolon tallin eteen ja tulin alas selästä. Se oli läpimärkä hiestä.
- seisotko siin, aloitin. Eihän tamma tiennyt mitään suomenkielestä. Laitoin sille riimun päähän ja tein mahdollisimman järeän solmun. Otin satulan selästä. Huopa pitäisi vaihtaa. Satulahuoneessa vastaan tuli Rosie. Hän oli juuri laittanut Alexin varusteet paikoilleen.
- Oh, hän hätkähti nähdessään minut.
- Gd day, totesin hieman tylysti. Tyttö katsahti minuun, muttei sanonut mitään. Otin huovan pois ja nostin satulan telineeseen.
- Talk with Dean, Rosie huomautti.
- I will.
- He's just so..(rosie murisi) without u, tyttö virnisti. Hymähdin. Puhdistin kuolaimen, ja pyyhin hiet pois suitsista. Nyt ne näyttivät hyvältä jälleen.

Pyyhin Dolon kostealla sienällä. Se vaihtoi väriä, kuin vedin hikiviilalla likaisen veden pois sen karvasta. Tamma nautti käsittelystä, vaikka se yritti napata paidastani. Pienet kujeet kuuluivat Dolon luonteenseen. Huolestuisin, jos se seisoisi vain tyynesti paikallaan. Kokeilin tamman jalat. Ei nirhamia, mutta ne kuumottivat hieman. Dolo inhosi kylmäystä, mutta hain viilentävät suojat tammalle. Se protestoi niitä potkimalla ilmaa. Nykäisin riimusta. Tamman korvat kääntyivät taakse, mutta se seisoi paikallaan.
- Hieno tyttö, kehuin Doloa. Levitin hieman ötökkä myrkkyjä tamman karvaan. Sitä osasi paarmat kiusata, niille tamma oli osoittanut hyvin herkäksi.
- Miten meni? Dean ilmestyi Dolon toiselle puolelle. Hän siis yritti sopia. Poika ei ollut tempaukseni takia puhut oikein mitään kanssani viikkoon.
- Se oli hieman rauhaton ötököistä, ja vähä energinen, mut ihan jees, vastasin. Vaivaantuneisuus näkyi meissä molemissa. Dean haroi ylipitkäksi kasvanutta otsatukkaansa. Kiusasin häntä aina Bieber jäljitteliäksi, sillä poika oli antanut hiustensa kasvaa. Kesäällä ne olivat vielä vaaleemmat, kuin yleensä.
- Olen pahoillani, Dean aloitti. Hiljensin hänet.
- Olit oikeassa. Ja sovin äitini kanssa juuri tänään. Halusin tulla kertomaan siit sulle, sanoin. hypistelin hiuksiani. Näytin ja haisin varmaan kaamealta. Dean hymyili.
- Emme ole hyviä tässä, hän huomautti.
- Missä? Virnistin.
- Riitelyssä,
- Emme niin. Teet sen kaiken jo Oden tai Rosien kanssa, huomautin.
- Kuule älä mainitse edes niit nimiä. En jaksa toisen äklöö onnea ja toisen jatkuvaa sekoilua, Dean vastasi.
- Lupaan olla sekoilematta, mut siit äklöst onnest en voi sanoa mitää.
- Ei me olla semmosii, eihä? Dean virnisti.
- Taidetaan me olla, vastasin. Poika näytti muka järkyttyneeltä, mutta naurahti. Hän tuli eteeni ja suukotti minua poskelle. Aloimme hetkessä jutella, kuin hiljanen viikko pyyhkiintyisi pois, kunnes vein Dolon takas pihattoon.

8.10

- Onk se hiema lihava?
- Ite oot lihava!
- No.. kato sitä..
- Pidä se nyt aloillaan Meg.
- Joo, koko ajan.

Pitelin Dolon kuolaimista ja yritin saada sitä seisomaan paikallaan. Mukana oli myös Elias, Dean ja Ode kameran kanssa. Olimme juoksutellut Doloa, jotta se viititsi olla kuuliaisempi. Vuoroin Dean satulassa, vuoroin minä. Olin siinä hermostua, kun Dolo yritti vaikka mitä temppuja. Se heittäytyi laiskaksi, pukitteli, pyrki kauemmas juoksuttajasta(varsinkin Deanista). Varsinainen laama, mutta lukuisilla ohjeilla ja muutamalla kierroksella ilman ratsastajaa Dolo oli viimein asettunut. Se kulki kaunista, pyöreetä ja aktiivista laukkaa. Tunsin ylpeyttä istuessani sen selässä. Olin juuri tullut alas selästä, löysänyt vyötä ja nostanut jalustimia, kuin Elias tuli sisään Simon kanssa.
Ode hipsi pian perässä kameran kanssa. Hän halusi ottaa hieman kuvia ponioristaan. Virnistin vahingoniloisena velipojalle. Hän oli useimpaan kertaan viime kuukauksina mananut Simon syvimpään suohon, jos näin kauniisti ilmennän veljeni ajatuksia. Hänen hienoon quateroriin verrattuna.. Simo oli kieltämättä hieman piskullinen.

Simo korskui Dololle, oikeen hienon herran tavoin. Se ilahtui suuresti Deanin läheisyydestä, ja pyrki pojan luo. Elias nykäisi terävästi liinasta. Se sai Simon järjestykseen.
- Nyt voitki ottaa tän, hän sanoi Deanille.Tämä nosti kädet ylös.
- Hei! Yks heppa per päivä. Toiki kisko kädet irti melkee, Dean vastasi. Taluttelimme molemat ratsujamme tahoilamme. Simo tosin tanssi, kiltin kävelyn sijaan.
- Otetaanko pari kuvaa siitki? Ode ehdotti ohittaessani hänet.
- Ei varmaan mitenkään edustavia, huomautin. Dolo seurasi lauhkeasti perässäni. - Se on oikein edustava, Ode virnisti. Hänen vierelleen oli tullut Dean. Tämä joi kokista pullosta, ja melkein tukehtui siihen kuullessaan Oden sanat.
- Joo, OIKEIN EDUSTAVA, hän virnuli minulle. Mulkaisimme molemmat poikaan.
- Dolo on nainen. Älä loukkaa sen herkkää nahkaa, Ode huomautti. Hän sai tuhahduksen vastaukseksi.
- Ihan miten vaa, Dean vastasi. Tammani oli hieno, jos ei ihan upean Rolex world cup:ia hyppäävän hevosen tasoa, mutta silti hieno persoona. Tie oli kivinen, kuoppainen ja välillä poikki, silti löysimme aina perille. Matka jatkui vielä, toivottavasti pitkään, edessämme.

Riisuin Dolon satulan. Se pärskähti ja ravisti itsensä läpi, kuin koira konsanaan. Katselin sivusta, kuin juoksutti Simoa. Poniorilla hieman ylimääräistä energiaa, mutta se pysyi hyvin veljeni hallinnassa. Ajattelipa hän mitä tahansa Simosta, tekemisessä se ei näkynyt. Oli kyseessa länkkärihevonen, ongelmatapaus, varsa, villihevonen tai tässä tapauksessa poni, niin Elias oli aina sama. Jokaisen kanssa aloitetaan puhtaalta pöydältä, ilman ennakkoluuloja. Harjoittelin sillä aikaa Dolon seisottamista. Se ei kuuna päivänä ollut osallistunut mihinkään näyttelyn tapaiseen, silti tamma oli kuulias oppilas.
Se antoi minun vekslata sitä edes takas, vaikka Dolo hieman rauhaton muuten, työtätehdessä se keskittyi täysin, jos, iso JOS, tekemisestä teki kiinnostavaa tamman mukaan. Ja usein Doloa ei tuntunut kiinnostavan.

Järjestimme pienen "näyttelyn", jossa esitimme omat ratsumme. Ode toimi tuomarina kameransa kanssa. Hän oli tosin hieman puolueellinen, mutta onneksi kamera ei valehtele. Seisottaminen ja liikkeet molemmissa askellajeissa kuvattiin. Dean toimitti stadistin virkaa, toisin sanoen, hän esitti nasevia kommetteja. Dolo kulki vierelläni kiltisti, tosin sen ravissa mukana pysyminen nosti hien pintaan.
- Ei kai montaa kertaa enää? Huohotin kysymyksen ja vilkaisin Odeen.
- Ehei. Sain tarpeaksi materiaalia, Nainen virnisti. Hän sulki kameran laukkuunsa.
Vilkaisin Eliakseen. Tämä ei näyttänyt edes rasittuneen, saatika Simo. He olivat terästä.
Ylpeä ja oman arvonsa tunteva - Oden elämän miehet rintarinnan.

Huuhtelin hiet Dolon karvasta, loimitin sen ja vein ulos. Dean hoisi varusteet.
- saanko nähä? Pyysin tallin edessä seisovalta Odelta. Tämä pudisti päätään.
- Nää katotaan illal, ku tuutte syömää meille, päälle oikein herttainen hymy. Tullaan vai?
Olin ihmeissäni. Enempää en ehtinyt kysyä, kun Ode viiletti jo maneesitallia kohti.
Dean ilmestyi viereeni.
- Ollaanko me menos noille syömää? Kysäisin häneltä. Dean kietoi käden olkapäilleni, hänen vaaleat hiussuortuvansa sojottivat silmille.
- Pahoin pelkään. Odel on jokin yllätys, Dean vastasi. Huokaisin pettyneenä.
- Luulin et tää on meijä ilta, huomautin.
- Tää onki, Dean virnisti ja nipisti takamuksestani. Luonnollisesti hän sai siitä rangaistuksen.

Tähän loppuun Dolon uusi rakennekuva(laatu ei ihan paras) :
https://2img.net/h/oi53.tinypic.com/hryj5v.jpg

Jessen paljastus
23.10

Tunsin sydämen sykkeen korvieni välissä asti. Enää muutama askel, jännitys sai käteni hikoamaan. Pelko nosti päätään. Nielaisin, ja Dolo aisti pelkoni. Ja kielto. En ollut yhtään varaantunut siihen, joten lensin kaulan yli esteen toiselle puolelle. Pohja oli suht. koht. pehmeää, eikä sattunut vaan hävetti. Dean otti Dolon kiinni ja toi tamman luokseni.
- Kaikki ok? Hän kysyi. Pyyhin hiekkaa housuiltani ja nyökkäsin. Tämän jälkeen tamma kielsi kolmesti, ennen kuin sain sen säälittävän 50 cm korkean okserin yli. Maneesissa oli muutama muukin este. Katselin niitä niellen. Dean oli totta kai hyvin kärsivällinen opettaja, mutta näin hänen ilmeestään, että tällä kertaa meni ihan penkin alle. Olisin halunnut kääntää Dolon keskelle ja juosta itkien pois. Ei tästä tulisi mitään.
- Yritetään vaikka tuota ristikkoa, Dean ehdotti. Olin siis siirtynyt takaisin oikeista esteistä ristikoihin. Ehkä ihan sopiva juttu. Ristikot Dolo laukkasi yli. Ei se viittynyt niitä hypätä, varsinkaan kuin Dean oli sen kanssa hypännyt metriä viime aikoina.
- Luota siihen. Luota itseesi. Rentoudu, Kantapää on sun turva. Dean neuvoi. Läheistyin estettä ravissa. Toiseen nilkkaan pisteli ja kuumotti. Esteistä taitaa olla liian kauan...
- Mä yritän, ähkäisin. Dolo kipitti parhaansa mukaan allani. Sen korvat pyörivät päässä, silmät muljahtelivat. En löytänyt rentoutta itsestäni. Jokainen lihas taisteli vastaan, vaikka pää komensi olla luovuttamatta. Dean astui ristikon eteen.
- täst on teille vaan enemmän haittaa kuin hyötyä, poika sanoi. Käänsin Dolon ympyrälle.
Annoin sen ravata hirveästi vaikuttamatta tammaan. Rapsutin tamman säkää ja keskityin keventämään. Tulin muutaman puomitehtävän onnistuneesti yli. Jotain positiivista piti saada loppuun.

Dean vilkaisi kelloon. Hän rypisti kulmiaan, ja keräsi puomeja pois. Olin todella kiitollinen pojalle. Hän olisi voinut nukkua pitkään, varsinkin kun illan vietto oli viikonloppuna venynyt, mutta silti Dean jaksoi raahautua mukaani ML:ään ennen yhdeksää aamulla.
- Mun täytyy mennä töihi, nähää illal, Dean huikkasi. Jäin yksin Dolon kanssa maneesiin.
Päästin jalustimet jalasta, pidensin ohjaa ja annoin tamman kävellä. Se oli hiestä märkä, varmaankin jännityksestä, sillä tamma ei paljoa ollut joutunut töitä tekemään. Mistä kaikki se pelko tuli? En ole ikinä pudonnut pahasti? Oliko kyse luottamuksen puutteesta? Vai oliko ongelma minussa itsessäni? En tuntenut olevani ns. tehtävän tasalla, joten kyse taisi olla sittenkin minussa. Omasta hupsusta päästäni, jota hirvittää rotkon reunalla, vaikka alla on pehmeää pumpulia.

Aikani taluttelin Doloa, kunnes lähdin sen kanssa talliin. Rapsuttelin ja höpöttelin tammalle, lupasin korvata sille tunnin kärsimykset. Paljon rapsutusta ja maastoilua, juuri mitä Dolo halusi, tai no mistä sen voisin tietää... Toin tamman pesupaikalle. Olin juuri saanut varusteet riisuttua kun korviini kantautui vihellystä. Iloista ja omahyväisen tyytyväistä vihellystä. Jesse astui ulos satulahuoneesta.
- Tietsä.. Elämä on ihanaa, hän läväytti virnistyksen. Huokaisin syvään.
- Ihan miten vaa, huomautin. Samalla vedin ylimääräisen veden pois.
- Älä nyt viitti, mist painaa? Poika kysyi. Juuri sillä hetkellä toivoin olevani jossain muualla. Purin huultani ja muistelin edellistä ratsastustani. Pelko värisytti lihakseni läpi nostatten kyyneleet silmiin. Jesse rapsutti hetken Doloa, kunnes kääntyi lähteäkseen.
- Ymm.. Jesse, Poika kääntyi ympäri. Hän katsoi minua kysyvästi.
- Pelottaako sua koskaan hypätessä? Kysymys ällistytti pojan. Hän ei tiennyt itkeäkkö vai nauraa. Purin huuleeni. Oli pakko kääntyä, ennen kuin poika näkisi kyyneleeni.
- Anna olla, huokaisin. Dolo kuopaisi levottomana. Kuivasin sen jalkoja.
- Meg, Jesse aloitti, jotenkin lempeästi. Se havahdutti minut.
- Onko jotain sattunu? Hän kysyi ja tuli lähemmäs.
- En halua hypätä. Ehk se ei oo mun juttu, piiptin sanat ulos suustani. Jesse huokaisi.
- Sua pelottaa. Nyökkäsin. Laskin katseeni Dolon harjaan ja näpräsin sitä hermostuneena.
- Kerron nyt sulle jotain, joka tulee ehdottomasti jäädä meidän väliseks, varsinkaan Rosie ei saa kuulla tätä, tai se ei anna mulle ikin rauhaa, Jesse haki katsettani.
- Hyvä on, totesin ja hymyilin hieman. Jesse vilkuili ympärilleen. Tallissa ei ollut ketään, mutta se ei näyttänyt pojalle kelpaavan.
- Pistetään Dolo vaik tohon karsinaan, siks aikaa,(Jesse nosti ääntään), Kun autan sua varusteiden kanssa, Jesse sanoi. Tallimestari oli kävellyt sisään. Jesse otti Dolon satulan syliinsä. Nopeasti hän nakkasi suitset olalleen ja suunnisti satulahuoneeseen.
Vien sillä välin Dolon osoitettuun karsinaan. Suukotin sen turpaa, ja lupasin hakea sen pian.

- Vedä se ovi kiinni, Jesse ähkäisi. Samalla hän tasapainoili satulan paikoilleen. Tein työtä käskettyä. Pojan reakointi ja salailu huvittivat minua suuresti, ihan kuin kyseessä olisi jokin valtiosalaisuus.. ehkä vakavuusaste oli sama Jessen asteikolla. Lopulta istuimme alas. Hän näytti hieman levottomalta. Poika nappasi Sveapiponsa käteensä.
- Joskus vuosia sitten, meillä oli semmonen kieltämättä mielenkiintoinen hannover-ori. Siitä piti tulla Nican kisahevonen, mutta. Myyjä ei ollut kertonut kaikkea siitä hevosta, kuitenkin. Hyppäsin sen kanssa, ihan kelpo korkeuksia, kunnes yhtien treenejen aikana... Se päätti pelätä kuollakseen sarja esteitä. Ekan osan hyppäs nätisti, mut tokalle , joka ikinen kerta kielto. Se saatto vain ponkaista varottamatta alta. Joten, kerran kielsi tälle tokalle osalle, ja pukitti mut suoraan pää edellä laitaan. Tän jälkee meni pari yöt sairaalas, kun epäilivät kallomurtumaa.. Se hevonen kyl lopetettiin, kun lääkäri totesi, että sillä oli aivokasvain. Pysytkö perässä? Jesse keskeytti. Hullu hevonen, Jesse päin aitaa, kallomurtuma ja aivokasvain.
- Joo kartalla ollaan, totesin.
- Ton tapahtuman jälkeen meni melkeen vuosi ennen kuin uskalsin lähestyäkään sarjaesteitä, joten tarkoitan tällä vain, että et ole ainoa, joka pelkää joskus, mutta pelon voi voittaa - - Nostin käteni ylös. Tätä en jaksanut kuunnella.
- Jos alat puhuu tost niin mä lähen, mut pidän sun salaisuuden. Nousin seisomaan. Laitoin Dolon loput varusteet paikoilleen.
- Meg. Muista, Jesse huomautti ennen kuin lähti.
- Pelon voi voittaa, vastasin ja virnistin ivallisesti. Poika katosi matkoihinsa, ja vein Dolon takaisin pihattoon.

2.12. "Esteitä"

Alku verkka:



- Enemmän ravia meg!
- Lyhennä ohjaa!
- Istu suorassa, kantapää alas, hartiat rennoks
- Is there something wrong with Dolo?
- I dont think so..
- varmaa riehunu tai jot.
- Eiku Dean on käyny sitä vähä liikuttaa..
. . .

- Et sä pääse hyppää ku noin laiska oot
- Pistä se töihin, raippaa, jotain!
- Pidätteet läpi, nyt se kaatuu, aseta.
- Rauhassa Meg, ei mitää hätää... vaan mene ja tee
- Just do it. Lil bit more...
- Hysss!
. . .

Tehtävien aikana:



- Hold it Ty..
- Ei se saa ees menee keskelt tota kavalettii
- Johda enemmän, pohjetta..
- Ei hitto Meg...
- Älä pelkää..
. . .

- Ei tuu menee yli, ei voi mennä yli..
- kyl sä pystyt siihe..
- emmä voi kattoo..
- If she jumps...

. . .

- Kato ku se tulee nyt hyvi.
- Ihan eri hevonen ku alku verkassa..
- Megki istuu paremmin.
- Hyvä Meg!
- Well done Ty!
. . .

Nica kääntyi vihaisesti ympäri. Hän mulkoili katsomoa.
- Antaa olla viimenen kerta kun tulette kattomaan, jos ette osaa olla hetkeäkään hiljaa, naisen katse osui pistävästi Jesseen ja Deaniin. Hymähdin vahingoniloisena. Dolo käveli allani hikisenä, mutta rauhallisena. Olin tyytyväinen aikaansaannokseemme, vaikka emme olleet mitään Tyleriin ja Tuittuun verratuna. Olihan tamma jo vanha konkari ja se näytti vain puhkuvan energiaa. Aivan kuin todistellen, että esteet ylittyivät vaivatta.
Dololla oli lahjoja hypätä, ja sain ihailla sitä Deanin kanssa, mutta itse...
En oikein ollut lyötänyt sitä yhteyttä minun, dolon ja esteiden välillä, mutta töitä tehdään rutkasti - ei voi kuin mennä eteenpäin

Pakko kommata! Aivan ihana päiväkirjamerkintä Ihania kuvia<3 Oot kehittyny ihan sika paljon piirtäjänä ja siun pitäis piirtää enemmän niin pääsis ihastelemaan noita useammin

Loppukappale oli ihan mahtava Nauroin :'D Pojat vauhdissa.

VIIKKO 50

Maanantai:

Maanantai. Aina ihana maanantai, valkeni hyvin sateisena. Viikonlopun valitettavan seisomisen jälkeen, päätin vain irtojuoksuttaa Dolon. Se sai riehua jonkun puoli tuntia kaikessa rauhassa maneesissa, ja kiitin luojaani, etten ollut sen rodeon kyydissä, koska oisin lopulta saanut syödä sitä hiekkaa. Varsinkin kuin sade hakkasi kattoa niin lujaa, etten kuullut enää omaa ääntäni, vaikka yritin sopia tallivuoroja Odelien kanssa.

Tiistai:

Mittari näytti lohdullista viitä astetta. Maanantaina alkanut sade jatkui pitkin päivää, ja kun olin vihdoin päässyt Mel Sereniin asti, niin sade oli piiskannut kentän mutavelliksi.
Joten, jälleen kerran oli tyydyttävä maneesiin. Tällä kertaa juoksutin Dolon sivuohjien kera, jotta se käyttäisi myös niitä selkä- ja takaosan lihaksiaan. Alussa oli surullisen kuuluisaksi tullutta pukkirodeota, joka vaihtui reippaaseen laukkaan, kun olin sivuohjat saanut kiinni. Doloa hieman kyllästytti juosta vain ympyrää, joten se piristi minua pukeilla ja yrittämällä tulla luokseni. Hauskaa oli, vaikka siinä oli pinna kireellä.

Keskiviikko:

Sade jatkui yhä. Kaikkialla oli märkää, pimeää ja kylmää. Pelkäsin tukkani lentävän päästä rajuissa tuulen puuskissa, jolloin en edes kuullut musiikkia kuulokkeistani.
Joten maneesi kutsui jälleen. Tällä kertaa vuorossa oli koulutuuppausta. Harjottelimme asioita HeB, radalta, ja halusin suorittaa kaiken täydellisesti. Varsinkin siirtymiset, asetukset ja tiet. Eli kouluradan tärkeimmät asiat. Dean oli videoimassa "suoritustani", jota analisoimme pitkään yöhön.

Torstai:

Kolmen päivän perättäinen aamutalli painoi jäsenissä, kun pääsin, ihme kyllä, jo aamupäivällä liikuttamaan Doloa. Menin sen kanssa ensin muutaman kilsan maasto lenkin pitkin ohjin, vaikka tamma vähä säikkyi pusikoita. Muuten se oli kiltisti. Tämän jälkeen teimme Odelien kanssa yhdessä hieman puomityöskentelyä. Dolo liioitteli askeleensa ravipuomien yli, säikkyi keltapunaista maapuomia ja sai pukkispurtteja, mutta kyydissä pysyttiin. Tämän jälkeen Odelie heitti minut kaupunkiin, kun menin Deanin kanssa leffaan, jonka hän oli joutunut tarjoamaan, hävittyään vedon.

Perjantai:

Ja vieläkin satoi. Kovin jouluinen sää siis. Olimme edellisenä päivänä sopineet Rosien kanssa, että tekisimme yhdessä hieman istunta harjoituksia, jolloin toinen juoksutti ja toinen teki erilaisia liikkeitä satulassa ilman ohjia(ja jalustimia), kuten pyörittelimme käsiämme molempiin suuntiin, kosketimme varpaitamme, ja kevensimme ilman ohjia, ja jalustimia. Ensin juoksutimme Alexia, Rosie selässä, sitten oli minun vuoroni. Kyllä se Alexin ravi erosi suuresti oman mussukkani askeleesta, ja hiki siinä touhussa nousi pintaan. Tämän jälkeen vaihdoimme hevosta. Dolo sai ensin pukitella ja laukata pari kierrosta, ennen kuin sen selkään kukaan ulkalsi. Tyler käveli juuri pahaanaavistamattomana maneesiin. Rosie sai suostuteltua rakkaansa hullun tammani selkään, sitten poikaa vietiinkin pari kierrosta kuin rehusäkkiä. Hyvin se kuiteskin pysy kyydissä. Ei voi kun nostaa hattua brittipojun tasapainolle. Minä juoksutin, ja Rosie huusi ohjeita laidalta. Se oli kyllä koominen näky, kun Tyler joutui koskettamaan nenäänsä etusormillaan.

Lauantai:

Vielä sadetta tihkutti taivaalta. Olimme ensin muutaman kilsan hölkkälenkillä. Tämän jälkeen harjoittelimme näyttelykolmiota, seisottamisista ja oikeaa käytöstä. Dololla oli kaikesta huolimatta hieman energinen. Se ei oikein suostunut pysymään paikallaan, vaan yritti tulla minua kohti. Ravissa se rikkoi laukalle, ja käännöksissä ei oikein kääntynyt, eikä hidastanut.
Paljon töitä oli siis edessä. Harjoitusten lopussa se seisoi ryhdikkäämmin, eikä enää riekkunut, joten päätin harjoittelun sillä kertaa ja annoin tamman juosta vapaana jonkun aikaa.

Sunnuntai:

Sunnutai oli ehkä lepopäivä, mutta meille se oli työpäivä. Jatkoin Dolon kanssa siihen mihin jäin edellisillä kouluharkoilla. Harjoituksiin kuului hieman pohkeenväistöä, johon yhdistin laukan noston. Ympyrällä laukan ja ravin työstämistä. Kokoomista ja lisäämistä.
Halusin Doloa reippaammaksi, rennommaksi ja elastisemmaksi. Sen tasapainoon puutuin nopeilla siirtymisillä, loppuun kevennystä ilman jalustimia. Olimme jo 45 minuutin päästä ihan hikisiä, joten treenit päättyivät siihen.

2.1

Uusi vuosi ja uudet kujeet kenties? Siltä minusta ei ainakaan tuntunut. En halunnut edes muistella uuden vuoden juhlia, enkä sanonut sanakaan Deanille. Poika näytti katuvan tai sitten ei, mutta hiljainen hän oli ollut. Astuin ulos ja kirosin kovaan ääneen. Lunta! Toivoin jo ettei sitä olisi tullut tänä talvena, mutta toive taisi olla täysin turha. Kello näytti vähän jälkeen 12, kun saavuin ML:ään. Vuosi 2012 ei ollut alkanut minun kohdaltani kovinkaan hyvin.

Hain Dolon sisään, ja kiitin luojani, että joku oli käynyt sen loimittamassa, sillä muuten tamma olisi ollut aivan kostea. Dolo tuli luokseni uteliaana, mutta nähdessään näeun se peruutti, kääntyi ympäri ja nosti pukkiponilaukan. Tamma ei siis aivan heti antaisi kiinni. Ei sillä paljoa tilaa ollut, mutta ihan tarpeeksi, etten saanut sitä kiinni. Monen monen minuutin päästä Dolo vihdoin antoi kiinni. Taluttaessa se hyppeli ja pomppeli kuin vajakki, minkä takia minun teki mieli lyödä sitä. Toin tamman pesupaikalle. Sami oli katsellut vierestä touhuani, nyt mies vain hymyili. Ja se hymy ärsytti minua.
- Taitaa olla vähä virtaa, hän huomautti.
- Virtaa joo.. murahdin. Ja niin varmaan. Dolo aisti varmaan mielentilani.

Harjaamisestakaan ei meinannut tulla mitään, kun Dolo melkein oli takasilaan yhdessä vaiheessa, silloin mieleni teki itkeä. Kaikki viha, joka oli mielessäni pakkautunut pyrki ulos kyynelten muodossa. Kilesin itseltäni sen, koska Dean oli ehkä idiootti, mutta minä en. Näin kuinka Nica toi Miinan sisään. Naisen posket punottivat. Olikohan hän joutunut itse töihin, muiden ollessa... toipumassa uudesta vuodesta.
- Ai moi. Ihan yllättynyt oon kun täällä on joku. Eikö oo oikeen tunnelmallinen keli ulkona? Hän riisui juuri tammalta loimen pois.
- En oo oikee talvi-ihmisiä, vastasin ja huokaisin. Olin kateellinen hänen pirteälle tuulelleen. Miksen voinut vaan unohtaa? Nica oli tarkkasilmäinen, sillä hän ehdotti hetken päästä: - Ajattelin mennä vaan kevyeesti maastos, haluutko lähtee mukaan? Ehdotus oli erinomainen. Se ratkaisisi kaikki ongelmani.
- Mielelläni, vastasin. Samalla viskasin tammalle varuseet niskaan. Se tapansa mukaan teki kaikesta mahdollisimman hankalaan. Se yritti jopa näykkäystä minua. Tamma irvisti ikävästi, mutta antoi sitten kiristää vyönsä.
- Dolo!
- Ei mikään kiire, Nica huomautti nähdessään minun laittavan hevostani.
- Mut mä meen tän kaa vähä tonne maneesiin rellestää, virnistin. Lainasin myös tallista liinaan, kaiken turvallisuuden vuoksi. Olin tyytyväinen valintaani, sillä matka tallista maneesille oli yhtä sirkusta. Muutaman kerran tamma pysähtyi, se koikkelehti, muka säikähti pusikkoa, kuin nykäisin liinasta Dolo pisti pakin päälle. Se osasi sitten koetella hermojani.

Hölkkäsin muutaman kerran maneesin ympäri, ennen kuin aloin juoksuttamaan tammaa. Se pukki, tietenkin. Käynnissä hyvin saamaton, ravista ei meinannut tulla mitään. Laukka oli kiitoa, joten hyvät pohjat. Lopulta nousin tamman selkään ja ravuutin sitä hieman. Dolo yritti pelleille taas, mutta minulta oli loppunut huumori sen kanssa, joten vain vaatimalla vaadin, ehkä liiankin kovilla avuilla, kunnes tamma käveli kiltisti. Jännittyneenä kuin jousi, mutta kuitenkin.
Sovittuna aikana tapasin Nican tallin edessä. Hänen seurassaan minua hieman jännitti, sillä tunsin melkein alenmuutta. Miina käveli nätisti, ja Nica istui kauniissa tasapainossa, kun nätteyttä tai kauneutta ei löytynyt sitten kummastakaan toisen ratsukon osapuolista.

Lenkin piti olla kevyt, mutta Dolo oli hikoillut itsensä kosteaksi höösäämällä.
Nica vain katseli myötätuntoisesti tamman touhuja, ja antoi muutaman osuvan vinkin. Juuri tuon lenkin aikana olisin ollut ihan missä tahansa muualla kuin Dolon satulassa. Otimme vähän laukkaa pellon reunassa, ja pidin Dolon Miinan takana. Se yritti kiriä ruunikon tamman ohi, ja protestoi pukilla pidätteisiin.
Lopulta käännyimme takaisin tallia päin. Loppu matka sujui ilman suuria kommelluksia, ja uskalsin antaa tammalle pitkää ohjaa käynnin aikana.

- Oot sä ihan ok? Nica kysyi kun annoimme hevosten kävellä. En tiennyt mitä vastata, joten päätin valehdella.
- Joo, väsyttää vaa, vastasin, enkä voinut katsoa Nicaa silmiin.
- Vale, hän huomautti terävästi. Sitä se oli, mutta en voinut kertoa Nicalle, mistä kenkä puristi, sillä olin luvannut.
- Meil on ollu vähä kaikkee, huomautin.
- Meil? Sä ja Dean?
- Nii, ja tuol Simoran porukas, ku äiti on taas häipyny, huokaisin syvään. Nican ei tarvitsisi tietää, että äitini oli tuuliviiri, kesyttämätön entinen akoholisti, joka oli päättänyt löytää itselleen miehen. Ei. Onneksi Nica päätti olla kysymättä enempää. Sanoi vaan muutaman fraasin, ja rapsutti hevostaan.

Tuuli oli yltynyt huomattavasti, joten päätin pistää vielä yhden loimen lisää Dololle, sekä kaulakappaleen. Huomautin, että se pitää vaihtaa sitten pois iltaheinien yhteydessä. Tämän Nica kuittasi nyökkäyksellä. Dolo sentään osasi käyttäytyä lenkin jälkeen, varmaan sillä oli vain ylimääräistä energiaa. Toivoin, että olisin saanut edes osan siitä itselleni, mutta turha toivo. Pihatossa päästin Dolon, ja menin suoraan Danven luo. Se tervehti minua hörähtäen. Tamma näytti yhtä synkeältä, mitä tunsin olokseni. Painoin pääni sen harjaan ja huokaisin. Tarvitsin voimia jaksaa eteenpäin, sillä juuri tällä hetkellä ne tuntuivat valuvan pois kuin hiekka sormien välistä.

Viikko 04/2012

Dolo/Danve
Ps: linkki kuvaa sen päivän fiilistä

Maanantai: Skandaali - Ei pysty

Dolon kanssa teemana pohkeenväistö. Ensin käynnissä, sitten ravissa. Uralle, uralta pois ja uraa pitkin. Alkuun vähän väistöä ympyrällä. Treeni oli pakkopullaa meistä molemmista, mutta hammasta purren pyrin vastustamaan päälle iskevää masennusta. Dolo liikkui avuliaasti, hieman tahmea se oli viikonlopun jälkeen.

Danven kanssa kävin puolen tunnin kävelylenkillä. Tamma oli vasta tullut klinikalta, joten se oli vielä hieman väsynyt. Maastossa oli kivaa kinosten keskellä, ja Danven tasainen tahti sai minutkin hieman paremmalle tuulelle. Se oli hieman levollisempi nykyään, kun polvet oli piikitettu ja kipu helpottanut.

Tiistai: Hurts - Happiness

Dolon kanssa tehtii töitä tammassa ilmenneen vinouden suoristamiseksi. Tällä kertaa siihen paneuduttiin juoksutuksen avulla, jolloin Dolon piti liikkua tasapainossa molempiin suuntiin.Vinoon suuntaa vähän enemmän kierroksia. Dololla oli hieman virtaa, ja muutaman pukkittelun siivittämän kierroksen jälkeen se toimi kuin unelma. Tämän jälkeen minulle jäi hieman aikaa, joten puhdistin Dolon varusteet.

Iltapäivällä testailin hierontaopejani Danveen, ja harjoittelimme sen kanssa venyttäviä liikkeitä, jottei tamman lihakset jumittuisi. Se muutaman kerran luimisti pahasti, kun koskin pahaa kohtaa, mutta muuten Danve käyttäytyi hyvin. Iltapäivällä lähdin sitten Deanin kanssa etsimään uutta -takkia ja talvikengiä.

Keskiviikko: Lady Gaga - The Edge of Glory

Pakkanen paukkui yli -10 asteen, mutta lämmin oli uudessa takissani. Jalkaani vedin myös lämpimät ulkohousut, ja karvapohjalliset kengät. Päätin lähteä maastoon Dolon kanssa, otin Danven mukaan käsihevoseksi. Dolo sai toppaloimen päälleen, ja pelkäsin koko ajan liukuvani alas, mutta kyydissä pysyttiin. Danve piristui seurasta, ja tammat viihtyivät yhdessä. Danve jaksoi seurata meitä muutaman ravipätkän verran. Päästin sen pihattoon, ja laukaillin Dolon kanssa kentällä. Pääasiana saada tamma rentoutumaan, ja tasapainoon. Tämän jälkeen tervehdin Jesseä jopa hymyillen.

Torstai: Maniac - Michael Sembello

Halusin juosta, huutaa, riehua jotain, mutten hevosten läheisyydessä voinut. Sen sijaan päätin kysyä päärakennuksesta, että innostuisiko kukaan vähän puomi/este ja kavaletti harkkoihin. Nica halusi epätoivoisesti pois papereidensa luota, ja innostui oikopäätä. Mukaan saimme myös Heidin. Nica määräsi Jessen kantamaan puomeja, jostain omasta sadistisesta syystään. Alkuverkaksi ravipuomit(4x), ja pääty-ympärällä puomin ylitys. Muutama lähestymistehtävä ristikoilla, kavaletti harjoitus ympyrällä ja muutama korkeampikin este, jotka kaikki Jesse sai itse raahata. Poika ei todellakaan ollut iloisen näköinen, mutta säälistä lupasin auttaa häntä puomien pois kantamisessa. Dolo puhkui innoa, mutta kuunteli yllättävän herkästi pidätteitä. Juoksuttaminen varmaan oli tehnyt sille terää.

Danve sai ottaa päivänsä luunisti, sen kävin harjaamassa ja paijaamassa. Danve oli taas pirteämpi, joten kävimme lyhyellä kävelyllä tallialueen ympäri. Danve sai seurata minua vapaana, ja vaikka kohtasimme ihmsiä ja hevosia Danve ei keksinyt mitään tyhmää. Muutamalle se luimi, muttei yrittänyt käydä päälle. Tästä palkinnoksi tamma sai porkkanaa. Ilalla lähdin vielä tapaamaan veljeäni, ja jäin sitten sinne yöksi.

Perjantai: David Guetta - Titanium ft. Sia

Olin vain täysin onnellinen, kun pääsin pois Simorasta. Benin kanssa tulisi hulluksi täysijärkisempikin. Mikään mitä äitini tekisi, ei satuttaisi. Ehei, sen aika oli ohi. Totta kai rakastan häntä, mutta se nainen on jo neljäkymppinen, joten hänen tulisi pystyä huolehtimaan itsestään. Ja jos ei, niin minä en olisi keräämässä palaneita paperinpalasia maasta. Suljin silmäni ja laskin hiljaa viiteen, jonka jälkeen en ajattelisi äitiäni, tai ketään muutakaan. Se olisi toiminut, ellei puhelimeni olisi soinut.
"Voitko lähettää veljesi Eliaksen numeron tähän numeroon, sillä haluaisin tutustua häneen lähemmin Antti". Se viesti oli miltein pilata hyvin alkaneen päiväni.
- Juu toki, murahdin. Tämän jälkeen puhelin äänettömälle, ja lenkille Danven kanssa.

Dolo hyöri ja pyöri raastaen kärsivällisyyttäni. Se sai taas juoksutuskamppeet niskaansa, sillä säännöllisyys oli kaiken tärkein asia. Tällä kertaa tyydyin vain ulkokenttään, vaikka hieman kylmyys pisteli poskeni tunnottomaksi. Dolo nautti ulkoilmasta, vaikka se ei ollut yhtä yhteistyökykyinen, kun edellisellä kerralla juoksuttaessani olin ylpeä tammastani. Ehkä, suuri ehkä, Deanin suunneltelma toteutuisi, niin Dolon tulisi olla hyvässä lihaskunnossa. Se vaati työtä, mutta varmasti työ kantaisi hedelmää.

Lauantai: The Lazy song - Bruno Mars

Oli ihana herätä haukotellen makeasta unesta. Olin kerrankin nukkunut hyvin, ilman pyörimistä tai peiton potkimista. Minulla oli erittäin hyvä olo, joten menin aamulla suihkuun, rentouttavaan lämpimään suihkuun. Muristen Dean lähti töittensä jälkeen "tuuppamaan" Dolon kanssa, mitä se liene sitten olikin, mutta luotin poikaa, joten eiköhän Dolo saisi koko rahan edestä rehkiä. Suljin puhelimeni, otin hyvä kirjan hyllystä ja vietin oikean laiskottelu päivän. Voi pojat se teki hyvää.

Sunnuntai: Kid Cudi vs. Crookers - Day 'n' Night

Elias heitti minut tallille, kun hän meni töihin hieman normaalia myöhemmin. Olin ML:ssä joskus 10 jälkeen, joten päätin vähän autella tallitöissä(toisin sanoen, istuimme Suvin kanssa "puhdistamassa" varusteita. Juteltiin jätkistä, hevosista ja muutenkin elämästä. Suvi päivitteli exäänsä Kimiä, miten tyhmä poika se oikeesti oli ollut, ja miten sokea Suvi oli ollut.. ja sitä rataa. Kaikki olemme varmaan jonkun ihmisen kohdalla tehneet samaa. Kuuntelin, kommenttoi. ja pyyhin likaa muka likaisista varusteista. Sen jälkeen käytiin reippaalla maastolenkillä Suvin kanssa. Hänellä oli allaan Miisa, joten otimme hieman hankitreeniä pellolla, sekä laukkaa. Dolo pääsi ihmeen kovaa lumihangessakin.

Lounaan jälkeen vuorossa oli vielä Danve. Tamman kanssa tein kaikkea kivaa, kuten noutamis ja etsimisleikkejä. Hieman virikkeitä, muttei liikaa rasitusta. Danve oli innoissaan. Kokeilin veljeni ehdottamia leikkejä, jota hän oli oman orinsa kanssa harrastanut, kun se oli ollut sairaslomalla. Danven jalat piti vielä kylmätä, ja tammaa pusutella. Pusuttelu kesti varmaan reilun tunnin, sillä odotin Odea. Hän oli luvannut viedä minut takaisin Simoraan, vaikkei sinne kauheesti huvittanut mennä. Talossa oli hiljaista ja nyreää, ja tallissa vaan hirvee tohina päällä, kun äitini ei ollut töissä.