Danven kirja

NIMI: Velvet Dancer "Danve"
ROTU/SKP: Appaloosa/tamma
IKÄ: 17.7.2000
OMISTAJA/HOITAJA:Meg/ei tule

Luonteesta lyhesti. Danve on perus luonteeltaan rauhallinen ja lempeä, mutta se ei voi sietää muita omistajansa lisäksi, joten käsittelyssä hienoisia ongelmia, aina välillä. Sama on hevosten kanssa, ei viihdy yksin, mutta haluaa murhata vähintään puolet toisista nelijalkaisista. Oreja ei kannatta turvallisuus syistä tuoda lähelle, mutta toisen tammansa kanssa oppii olemamaan siivosti, kunhan tamma tietää "paikkansa".
Mitäs muuta sanomaan..

11.6 Muutto.

Taas yksi edessä. Sen jälkeen kuin Danven olen saanut, se on joutunut muuttamaan paljon, eikä vanha nainen siitä oikein pidä, mutta jälleen se käyttäytyi tyynesti. Pakkasin miltein olemattomat tavarat mukaan.
Tavalliseen tapaan auto tuli, matka sujui hyvin ja olimme nyt ML:ään lähtevällä tiellä. Nostin satulan tamman selkään ja nakkasin muut tavarat olkapäälleni. Matka ei ollut pitkä, mutta sekin tuntui uuvuttavan tammani. Saavuin ML pihaan ja huomasin, kuinka Nican kasvot vilahtivat ikkunassa. Hän tuli reippaalla askeleella ulos ja hymyili minulle. Danve nosti päänsä ylös ja luimi uhkaavasti. Nica pysähtyi metrin päähän.
- Odotin autoa, hän sanoi.
- Ei heittänyt kuin tienhaaraan, vastasin ja hymähdin surkeana. Käännyin ja riisuin tamman satulan. laskin sen maahan, samalla jätin myös harjapakin ja toisen laukun, jossa pidettiin mönjät tamman jalkoihin, sen pintelit, mitkälie ja kipulääkkeet, joita piti sekoittaa aina ruoaan mukan. Tammalle annettiin mahdollisimman vähän kauraa, sillä tamma ei tehnyt oikein mitään enää. Siltikään se ei ollut menettänyt halua elää ja sen sai innostumaan, mutta varovasti.

Laskimme tavarat tallin edustalle. Danve katseli ympärilleen uteliaana. Sen korvat nousivat kiinnostuneena ylös ja tamma haisteli ilmaa ympärillään. Avasin laukun ja otin esiin purkit. Ensin harjasin tamman jalat ja puhdistin haavat. Desinfintioinnin paha ja pistävä haju täytti hetkessä ilman. Se sai Danven kavahtamaan pahantuulisesti. Tyynyttelin tammaa ja jatkoi operaatiota. Lopulta levitin voidetta, mikä haisi varmaan yhtä pahalle, kuin desinfiointiaine, mutta haju ei ollut yhtä pistävä. Lopulta käärin jalkojen ympärille siteet, jotta arvet eivät likaantuisi. Nica seurasi tekemisiäni myötätuntoisen hymyn kera. Kuin kaikki oli valimista nousin jälleen ylös ja huokaisin syvään.
- Näytäs mihin suuntaan, sanoin Nicalle ja nykäisin Danvea. Se aloitti luimisen, nähdessään Samin tuovan sisään jotain asukkia. Pidin tiukasti tamman ohjista ja ärähdin sille. Nica heilautti kättään Samille, kunnes jatkoi kävelyään. Hän johdatti meidät pois tallin pihalta. Kunnes saavuimme laitumen viereen. Se oli tasainen ja muutama puu suojana.
- Etsin jonkun, jossa ei ole niin paljoa ruohoa, Nica sanoi. Kiitin häntä ja astelin sisään. Sen jälkeen vaihdoin suitset riimuun ja jätin tamman tutkimaan uutta kotiaan. Katselimme hetken, että Danve varmasti kotiutuisi, kunnes lähdimme takaisin tallille päin.

Matkalla Nica kyseli kohteliaasti Danvesta ja sen vaivoista, sillä hänhän todisti Danven jalkojen hoito operaation. Kerroin hänelle tamman taustasta sen verran kuin siitä itse tiesin. Alunperin Danve oli syntynyt USA:ssa, mutta miten se oli päätynyt Suomeen asti, siitä ei ollut varmuutta. Vain tiesin, että tamma oli myyty jossain huutokaupassa miehelle, joka ei ollut kohdellut sitä kovinkaan hyvin. Hän halusi pikaisen hyödyn ostostaan, mutta Danve osoittautui hankalaksi tapaukseksi kouluttaa, joten ensin hän ns. pilasi tamman väkivaltaisilla menetelmillään ja hoidon laiminlyömiselle. Danven suu oli mennyttä, eikä sillä ole enää kuolainta, sillä siitä se sekosi. Muutama vuosi takaperin eläinsuojelu pelasti tamman ja harkitusti uudelleen koullutti sen. Sitä kautta se siirtyi tilalle, jossa koulutettiin ongelma hevosia, sillä tilalla Dean(poikaystäväni) olli töissä ja aloitti Danven kanssa. Se ehti olla sielä n. 3kk kunnes yhdessä tapahtumassa, monen mutkan kautta törmäsin siihen. Sen jälkeen tein tamman kanssa työtä pitkään ja lopulta se siirtyi minulle. Tämmöinen oli Danven tarina. Muistona sillä oli jaloissaan kipeitä ja arkoja arpia, joiden synnystä kukaan ei osaa sanoa mitään. Tämän tarinan selitin Nicalle lyhyesti ja nainen kuunteli hiljaisena. Hänen kasvoiltaan näkyi ensin kauhistus, mutta vaihtui myötätuntoon lopulta.

Olimme tallin edustalla, jonne jätin tamman tavarat. Niitä oli jo tullut päälistelemään Sami.
- Tavarat on, mutta missä hevonen? hän kysyi. Nica nosti kulmiaan ja minä pudistelin päätäni. Lopulta nainen selitti Samille Danvesta ja puhui siitä ongelmahevosena. vaikka totta se oli. Danve on ongelmahevonen, mutta teki pahaa kuulla se mainittavan. Keräsin tavarat syliini. Tietty sain apua Nicalta, mutta Sami liukeni paikalta, kuulma jotain korjattavana, taas jälleen. Kuin tavaroille löytyi paikat. Esittelin tamman ruokinnan, sillä paljoa kauraa se ei saanut korvattu, lese/porkkana/lanttu mössöllä, helppo tehdä.
Näytin kuinka paljon kipulääkettä tuli antaa ja miten se tehtiin. Tämän jälkeen katsahdin kelloon. Vielä tunti, ennen kuin rakas veljeni pääsisi minua hakemaan. Pyörittelin saappaan kärjelläni hetken, kunnes tarjouduin auttamaan iltaruokinnassa, tallin siistimesssä, kaikessa mihin apua kaivattiin. Taisin yllättää hänet toimeliaisuudella ja ahkeruudellani. Vaihdoin myös lampun vanhaan talliin ja jynssäsin pihattojen ruokakuppeja.

Palatessani pihatoilta Nica oli minua vastassa. Hänellä oli kiitollinen hymy huulillaan.
- Olet osoittautunut oikein käteväksi, nainen sanoi. Hymähdin.
- Mitäs pienistä, kuin on töitä tottunut tekee, niin nämä tuntuu pikku askareilt, vastasin ja tyhjensin sankosta likaisen veden ja huuhtelin sen. Nica nappasi sen minulta ja vei pois.
- Kiitokseksi haluan tarjota sinulle jotain, käykö limu? Meillä ei paljoa taida olla, Nica sanoi ja katsoi tiedustelvasti. Vastaanotin tarjouksen ja huokaisin samalla. Mihis se Elias nyt oli jäänyt? Ajattelin synkeänä ja katsoin pihalle päin. Seurasin Nicaa päärakennukseen ja hän ohjeisti ottamaan kenkäni pois ja istumaan alas. Katselin uteliaana ympärilleni. Ihan viihtyisä paikka, ajattelin. Nica palasi kantaen kannua, jossa hänellä oli punaista nestettä, mehua ilmeisesti.
- Ei löytynyt muuta, Nica sanoi pahoitellen.
- Ei se mitään, vastasin kohteliaasti. Hän laski pöydälle myös lasit ja yhden lautasen, jolle nainen oli jostain ilveestä löytänyt kanelipullan. Mutustelin sen ja join mehuni innokkaasti, sillä päivällinen oli jäänyt väliin. Juttelimme Nican kanssa niitä näitä, erityten hevosista ja ML:stä. Lopulta kuulin auton äänen. Hetken päästä pihalle vaelsi, pitkän huiskea ja lihaksikas mies. Tunnistin hänet Eliakseksi. Nousin ylös ja kiitin pullasta. Salaman nopeasti kipitin ulos.
- Rakas veljeni, huokaisin. Samalla toruen, mutta myös helpottuneena. Jätimme pimevän ML:n taaksemme, kuin Elias ajoi tielle.

17.6

Harmikseni olin päässyt sängystä vasta kello 12:sta jälkeen, joten jouduin löytämään oman tieni ML:ään, sillä veljeni oli työhaussa koluamassa talleja. Hän on hieman minua pidempi ja paremmassa kunnossakin. Ikää miehelle on 23 vuotta ja silmienväri on kirkkaan vihreä. Luonteeltaan hän on aika rauhallinen, lempeä, muttei nösykkä, sillä omaa myös vahvoja mielipiteitä ja hyvän itsehallinen, jolle olen aina niin kateellinen. Lopulta löysin tieni ML:än pihaan. Kello näytti hieman yli kahden. Tottuneesti jalkani astelivat kohtia pihattoa, mutta muutaman askeleen jälkeen pysähdyn.
- Väärä suunta, ilmoitin itselleni. Kävin ensin tallin puolella, josta hain Danven laukun. Matkalla tervehdin juuri heinää jakavaa Suvia. Hän hymyili minulle iloisesti. Otin mukaani myös suitset ja harjapakin. Raahasin tavarat mukanani, kunnes näin Danven ja Dolon hahmot. Laskin kantamukseni aidan viereen ja pujahdin sen toiselle puolella. Danve huomasi minut heti. Se käänsi korvansa minua kohden ja katsoi minua kulmien alta. Tamma ei nostanut päätään maastaan ja sen leuat jatkoivat väsymättä heinän jauhaamista. Dolo huomasi myös minut, mutta se seurasi Danven esimerkkiä. Pudistin huvittuneena päätäni ja kävelin tammojen luo. Silloin Dolo nosti päänsä ja väisti kauemmas.
- Hei, kaunokainen, sanoin lempeästi ja menin Danven viereen. Se nosti päänsä hitaasti ylös. Danve työnsi turpansa käteeni jä puhalsi ilmaa. Se oli sen tapa kertoa, että siihen sattui. Tamman avunpyyntö, joka sattui myös minua sisältä, mutta en voinut jäädä vetistelemään, joten nopeasti hain tamman laukun. Pujotin Danvelle päiset, jos se vaikka päättäisi lähteä, mutta se oli todella epätodennäköistä. Kieritin pintelit auki ja avasin siteet. Arvet näyttivät ihan hyviltä, ei paljoa verenvuotoa.
Suoritin operaation rutiininomasesti. Danve heitti luimien päätään, sekin rutiininomaisesti.

Lopulta Danve oli harjattu. Vasta sen jälkeen Dolo, joka oli pysytellyt lähistöllä tuli härnäämään minua. Se tuuppaisi minua nopeasti ja kipitti pika vauhtia pois. Tämän jälkeen se jäi muutaman metrin päähän ja katseli minua leikkisästi. Käännähdin nopeasti sitä kohden, jolloin Dolo ravasi karkuun. Huokaisin syvään ja turhaantuneena. Danve katseli Dolon touhua levollisesti, kunnes Dolo tuli aivan taakseni ja yritti napata paidan helmastani, silloin Danve luimahti sille varoittavasti.
- Shuu, kivahdin ja heiluttelin käsiäni. Dolo ravasi tyytymättömästi muutaman metrin päähän ja jäi seisomaan siihen. Katsoin Doloa hetken, kunnes taputin käsiäni yhteen äänekkäästi. Ensin se vai säikähti, kunnes lopulta lähti ravaamaan pois.
- Vihdoin, huokaisin ja silitin tammani päätä. Se hörähti hiljaa. Annoin tuulen hyväillä kasvojani ja hiuksiani, ennen kuin päätin mitä tekisin seuraavaksi.
- Tules kaunokaiseni, sanoin Danvelle ja nykäisin riimunarusta lempeästi.
Se asteli perääni nätisti. Pääsin portille asti, jonka jälkeen kurotin ottamaan tamman suitsia, jotka roikkuivat aidan tolpassa. Pujotin ne tottuneesti tamman päähän. Danve nosti sitä vähän, säätäessäni hackamoren hihnoja.
- Hieno tyttö, vain pieni lenkki, kuiskasin Danven korvaan. Tämän jälkeen vein sen aidan viereen ja ponnistin selkään.

Olin jo melkein unohtanut, miltä tuntui istua Danven selässä. Vähäisestä liikunnasta huolimatta tammalla oli jokuinen lihas selässään. Se odotti kärsimättömänä apujani. Hetkeksi lamaannuin, ihan kuin olisin unohtanut täysin miten ratsastaa, kunnes lopulta painoin pohkeeni kiinni ja maiskautin äänekkäästi. Tamma otti askeleen eteen päin ja pysähtyi siihen. Se tunsi epävarmuuteni. Olin unohtaa, Danve tunsi kaiken, jokaisen pienen epäilyn, pelon tai epävarmuuden. Purin hammastani, vedin syvään henkeen ja yritin uudestaan. Tällä kertaa tamma liikkui hitaasti ja epäilevästi eteen päin. Danve oli erittäin herkkä paino avuille, joten jos horjahdin, se kääntyi. Jo käynnissä pysyminen ja suoraan kulkeminen oli työn ja pienoisen tuskan takana. Tunsin olevani täysin aloittelija, varsinkin tämän tamman kanssa. Muutaman kierroksen kuljimme aidan vartta, kunnes uskalsin kokeilla portin aukaisemista.
Ensin Danve ei suostunut yhteystyöhön, mutta lopulta pääsimme portin toiselle puolelle. Danve seisoi kärsivällisesti paikoillaan. Se odotti jälleen merkkiäni ja saikin sen. Katselin ylpeänä ympärilleni ja suoristin selkäni, varoen, ettei painopisteeni siirtyisi liikaa.

Käänsin katsettani sen verran, että huomasin Dolon ravaavan portille, se näytti hämmentyneeltä ja hienosesti turhaantuneelta. Naurahdin tammalle. Danve käänteli korviaan, kuullessaan nauruni. Kumarrun lähemmäs ja silitin tammani kaulaa. Sen tehtyäni painoin pohkeeni kiinni ja yllättäen Danve lähti kiltisti liikkeelle. Kuljimme pitkin polkua kaikessa rauhassa ja tunsin kuinka Danve rentoutui allani. Tamma venytti kaulaansa ja laski päätään alas. Olimme kohta Solinan tupsujalkojen asumuksen kohdalle. Ne nauttivat auringosta ja heinästään. Danven pää ponnahti ylös, sillä se kuuli hirnuntaa. Takaani kuului laukkaavien kavioitten ääni ja hetken päästä Dolo sujahti ohitseni.
- Dolo, huudahdin. Se laukkasi ja pukitteli pitkin pihaa. Toivoisin, että mukanani olisi kamera. Myös muutama tallityöntekijä sai kauhistua tammani metkuista. Sami pysähtyi, Reita ällistyi ja Nica melkein pudotti ämpärin käsistään.

Danve jännittyi allani. Tiesin heti, mitä se suunitteli ja arvasin myös, ettei minulla olisi sanavaraa. Kiedoin sormeni Danven harjaan ja odotin. Hetkeä ennen tunsin, ennen kuin Danve singahti eteenpäin. Sen viastoihin kuului paimentaa yksinäinen elikko.(huom. Danvea on käyttetty karjahevosena), nämä vaistot ovat syvällä ja toimivat, eivätkä katoa vaikka Danve ei näkisi karjaa vuosiin. Sen vanhemmat olivat myös karjahevosia, joten vietti on periintynyt. Tässä sitä siis mentiin. Täydessä laukassa, pitkin poikin pihaa. Järjestelmällisesti Danve laukkaili Doloa ympäri, ensin pienentäen sen tilaa, jotta voisi ohjailla tammaa mielensä mukaan. Dolo oli helppo "elikko". Se teki juuri kuin piti ja pian Dolo seisoikin kulmassa, kylki kohti Danvea, täysin paikoillaan. Danve laski päänsä ja jauhoi leukojaan. Se tarkkaili Dolon joka ikistä liikettä.
- Peace ilmoitin. Danve rentoutui. "Peace"-käsky on kuin "lepo"-käsky armeejassa. Tamma tuli rentoutua ja "siirtää vapaalle". Sen tunsin selvästi, jokainen Danven lihas rentoutui. Tulin alas selästä, hitaasti, sillä pelkäsin, ettei jalkani kantaisi.
- Hei tyttö, sanoin lempeästi ja lähestyi Doloa. Se kuopaisi etujalallaan hermostuneena. Rapsutin tamman kaulaa rauhoittavasti, lopulta Dolo hieman rentoutui, muttei silti liikkunut. Käännyin ympäri, sillä äskeinen tapahtuma oli kerrännyt tallin edustalle useamman uteliaan silmäparin. Käännyin katsomaan heitä ja hymyilin.
- Kaunis ilma, eikö totta? Hihkaisin.
- Järjestit sitten aikamoisen näytöksen, Sami sanoi kovaan ääneen. Katsahdin häneen kummastuneena.
- Äskeiseen viittaat? Ei ollut näytös, arkipäivää tämän tamman kanssa, vastasin ja taputin Danvea, jonka korvat kääntyilivät epäluuloisesti.
- Voisiko joku heittää tuon pihattoon, kuin vien tämän paimenen takaisin? Kysyin. Lopulta apuun tarjoitui Jesse. Katsoin nuorukaiseen. Tämä oli siis tallin omistajan serkkupoika.
- Voi olla hankala, ilmoitin ja osoitin Doloon. Jesse nyökkäsi ja lähestyi tammaa. Se oli epäluuloinen, mutta päästi nuorukaisen lähelleen.
- Tehän pärjäätte hyvin, ilmoitin ja nostin Danven ohjat käteeni. Lähdin taluttamaan sitä takaisin laitumelleen.

15.7

Oli myöhäinen iltapäivä. Aurinko porotti inhottavasti niskaani, onneksi Elias onnistui kaivamaan minulle yhden stetsonin, muuten olisin varmaan polttanut niskani. Jos olisin itse saanut valita, olisin suosiolla jäänyt kotiin, mutta rakas ja aina ihana veljeni päätti, että tänään on valmennuspäivä, joten ihanan loikoilun sijasta hikoilin kuin sika satulassa. Allani oli Danve. Sitä kuumuus ei kiusannut, ainakaan niin paljon kuin ratsastajaansa. Istuin parhaani mukaan rennossa ravissa, mutta se ei Eliakselle kelvannut, mikään ei tuntunut tuolle miehelle kelvata, mutta sitä en ääneen kyllä sanoisi tai saisin kuulla jälleen yhden saarnan täsmällisestä ratsastuksesta. Olin laiska käännösten täsmällisyydessä, sekä peruutuksissa, niitä Danve inhosi yli kaiken. Se protestoi heittämällä päätään, jännittämällä kaulansa korkealle ja peruutuksen sijasta potkimalla taakse. Istun kärsivällisesti ja annoin tamman pelleillä.
- Älä päästä sitä pelleilemään, Elias sanoi. Hän oli valmentajana ankara, vaatien täydellisyyttä, mutta sitä mies hevosten kanssa pyrki aina saavuttamaan, mutta sitten hän törmää ratsukkohin, joilla täydellisyys on miltein mahdoton saavuttaa. Ketään hän toivottomaksi ole tuominnut, jos asenne on kohdallaan. Se on Eliaksen sanojen mukaan ratsastajan ainoa virhe, jota ei voi korjata, silloin on parasta vaihtaa alaa, paitsi joissain tapauksissa, asennemuutos ei ole mahdoton, mutta Elias sanoo, että hän keskittyy hevoseen ja valmentaa ratsukkoja, psykologia ei ole hänen osansa, tietty siihen törmää kaikessa, jossa työskennellään ihmisten kanssa.
- Älä luovuta, Elias komensi. Toivoisin, että veljeni ei olisi niin ankara, mutta täydellistä ei tule, ilman muutamaa kyyneltä ja raivon puuskaa, jonka varaan olin joutumassa. Danve oli hyvin itsepäisellä tuulella, se oli päättänyt ettei peruuttaisi, joten siinä olimme. Tamma seisoi keskellä kentää ja minä yritin epätoivoisesti saada sitä toiminaan, mutta mihinkään avuistani tamma ei vastannut toivotulla tavalla. Mistä sitten sen päätös olla peruuttamatta johtuikaan, sen ratkaisua yritin miettiä. Tamma oli uudessa paikassa, mutta se ei ennenkään ollut vaikuttanut asiaan. Danve oli haluton vain silloin, kuin jokin oli vialla. Mietin pääni puhki, mutten keksinyt syytä Danven kieltäytymiseen. Avuttomana katsahdin Eliakseen.
- Tämä ei ole itsepäisyyttä, totesin vakavana, silloin Eliaksen otsaan ilmestyi muutama ryppy.

Rauhallisesti hän lähestyi Danvea. Se hikoili hermostuneena, silloin päätin tulla alas selästä. Tarkistin satulan.
- Ei hierrä mistään, huopa ei ole rytyssä ja vyö on hyvin, totesin. Elias Seisoi nyt vieressäni ja hän nyökkäsi toteamukselleni. Se olisi huvittanut meitä molempia, jos tilanne olisi ollut eri, mutta silmistäni Elias luki huolta, joten hän jätti vitsailut toiseen kertaan.
- Pidä siitä, kokeilen takajalat, Elias sanoi lempeästi, mutta selvästi.
huulta purren kiersin tamman eteen ja tyynyttelin sitä. Danve oli erittäin epäilevä ja se luimi, kuin Elias lähestyikin takajalkoja, kuin hän oli ihan lautasen kohdalla Danve potkaisi. hengähdin levottomana, mutta Elias heilautti kättään rennosti, hänen ei ollut käynyt kuinkaan.
- Jospa minä, sanoin ennen kuin Elias edes yritti uudestaan. Hetken mies mietti, mutta lopulta hän myöntyi. Hän tunsi Danven historian ja kunnioitti tammaa. Vaikkei Elias aina hyväksynyt hevosvalintojani ja harvoin luotti valitsemiini hevosiin, mutta sen hän ymmärsi, etten valinnut hevosiani, ne valitsivat minut. Sama tarina päti Doloon ja Danveen, muitten hevosteni kanssa olin ensin aloittanut hoitajana, mutta ne siirtyivät sitten myöhemmin minulle. Annoin ohjan liukua kädestäni ja lähestyin takajalkojani. Ne näyttivät olevan kunnossa, mutta sitten kokeilin toista jalkaa.
- Elias, tämä jalka on kuuma, huomautin hermostuneena. Nostin katseeni häneen. Mies seisoi vähän kauempana tamman jaloista.
- Se ei näytä mitenkään epänormaalilta, Elias vastasi.
- Ei näytäkään, mutta se on tulinen, vastasin.
- Turvotusta? Elias kysyi ja astui lähemmäs. En huomannut, tutkiessani jalkaa, kuinka Danve varoitti jo. Se luimi uhkaavasti ja kuopaisi etujalallaan.
- Hm... aloitin mietteliäänä. Kokeilin vuohista, se ei tuntunut turvonneelta, mutten ollut varma. Elias huomasi epäilyni ja tuli lähemmäs, vaistomaisesti väistin. Hän ehti hipaista jalkaa, kuin Ode huudahti: - Var..! Muuta hän ei ehtinyt sanoa, sillä Danve potkaisi. Salamanopeasti Elias perääntyi, mutta liian myöhään. Danven kinner kolahti voimalla Eliaksen poskeen, saaden miehen kaatumaan selälleen. Hän ähkäisi kivusta.

Danve luimi hermostuneesti. Astuin sen ja Eliaksen väliin ja tyynyttelin tammaa. Elias piteli kättään poskellaan. Hetkessä Ode ilmestyi miehen viereen. Hänellä oli kamera kädessään.
- Pistä se perk** kamera pois ja hae jäitä, Elias murahti. Kamera livahti pian kaulalle Eliasksen murahduksen jälkeen. Ode tarjoitui auttamaan, mutta Elias pudisteli päätään. Mies pääsi ylös ja hän piteli poskeaan, mutta muuten näytti olevan kunnossa.
- Nämä sinun konit, hän sanoi ja katsoi minuun syyttävästi. Ihan kuin olisin itse Eliasta telonut. En voinut sille mitään, että Danve ei luottanut Eliakseen eikä hän itse ollut tarkkaavainen.
- Ode tuo Danven laukku, huudahdin pois kulkevan naisen perään. Hän nyökkäisi nopeasti. Menin Danven viereen ja rapsutin sen kaulaa.
- Hevosta vaan paijaamaan, Elias tuhahti.
- Tuunko suakin paijaa? vai pyydänkö Oden. Sehän teitä molempia mielyttäis, vastasin ärsyyntyneenä. Elias rypisti hieman hölmistyneenä kulmiaan ja Ode, joka oli myös letkautukseni kuullut. Hän hätkähti ja näytti hieman hätääntyneeltä. Pudistin päätäni, kuin pahimmat teinit. Tiesin, että Ode oli jäänyt Eliaksen lumoihin, mutta olin myös huomannut, kuinka Elias katseli naista pidempää ja useimmin, jos niiden kahden välillä ei tapahdu mitään, olen hyvin yllättynyt.
- Ei ollut jäitä, mut sain tämmöisen, Ode sanoi hieman kiusaantuneena. Hän ojensi hernepussin, joka oli kiedottu keittiöpyyhkeeseen. Elias otti sen sanaa sanomattakaan ja painoi poskeaan vasten. Helpotus oli selvä. Hän varoi puhumasta ja mies käveli hitaasti pois kentältä.
- Dramaqueen, huokaisin ja seurasin Eliaksen liikeitä. Danve polkaisi maata ja hörisi vaativasti.
- Ja sinä myös, sanoin sille. Tämän jälkeen Ode ojensi Danven laukun. Otin sieltä tamman kipua lievittävän voiteen ja levitin sen niveliin tottuneesti.
- Kohta helpottaa, ihan rauhas, tyynyttelin tammaani. Taas tunsin piston rinnassani, sen tunsin aina, kuin katsoin Danven kärsimystä. Purin huultani ja kumarruin tutkimaan muitakin niveliä, kaikista löytyi hieman turvotusta, joten ratsastus oli tällä erää ohi. Vähän Danve oli saanut liikuntaa, mutta nyt sitä sattui, joten oli kivunlievityksen aika.

Ensin riisuin tamman satulan ja jätin sen kentän laitaan, nyt tärkein oli Danve, satulasta viis. Lähdin taluttamaan tammaa tallille päin. Vastassani oli Nica.
- Odelie kertoi tapahtuneesta. Onko...?
- Elias, veljeni. Hänelle on ilkeännäköinen mustelma poskessa, mutta kyllä se siitä, vastasin.
- Kyllä se siitä?! Eliaksen raivostunut kysymys kajahti takaani. Hänellä oli tosiaan puolet kasvoista turvonnut ja siihen oli muodostumassa iso mustelma. Miehen vihreissä silmissä oli tympääntynyt katse, joka teilaisi kenet tahansa, paitsi minut. Olen immuuni veljelleni tai no ainakin melkein.
- Hevosten kanssa täytyy aina olla varuillaan, vastasin vähintään yhtä tympeästi, kunhan ensin tyynnyn näkeämästäni. Nicakin näytti hieman kauhistuneelta. Hän oli ilmeisesti juuri tuonut jonkun sisään. Elias mulkaisi minua, mutten antanut periksi. Lopulta hän luovutti.
- Löytyikö turvotusta? Hän kysyi tyynnyttyään pahasta tuulestaan.
- Pientä ja kaikissa nivelissä, vastasin synkeänä.
- Ratsastuksesta? Elias kysyi hieman huolestuneena. Nyökkäsin hiljaa. Tiesimme molemmat, että Danven aika alkoi olemaan lopussa, se pääsisi eläkkeelle. En haluaisi pistää Danvea pullaponiksi, sillä sillä oli vielä likaa enrgiaa ja elämän iloa, pelkkään laiduntamiseen, mutta jalat näyttivät pahenevan, joten pitäisi varmaan kutsua eläinlääkäri, mutta pelkään, että hän antaa huonon arvion Danvesta. Pelkään myös, että jos sen tila ei parane, tamma saatetaan joutua lopettamaan. Sen pelon sivuutin nopeasti, sillä oli aika keskittyä Danven nykyiseen vointiin. Talutin sen pesukarsinalle, paikka jota Danve inhosi yli kaiken. Ode ilmestyi satulan kanssa pian.
- vien vain tämän, hän huikkasi. Hymyilin kiitollisena naiselle. Nica ojensi minulle vanhan riimyn, jotta saisin Danven kiinni pesupaikalle. Kiitin siitä ja pujotin nopeasti sen tamman päähän.
- Ihan rauhassa rakkaani, sanoin lempeästi Danvelle. Kuin se oli kiinnitetty avasin letkun, sitä Danve säpsähti. Se steppasi, minkä kivultaan pystyi.
- Hys, hys, tyynyttelin tammaa, vaikka tunsin kyyneleiden pyrkivän ulos.
Komensin itseäni ryhdistäytymään. Sen lähellä seisova Ode huomasi. Hän katsoi minua huolestuneena, mutten suostunut vastaanottamaan tuota lempeää katsetta.

Hitaasti aloitin hyräilyn, kunnes muistin sanat. Heikolla, mutta kuuluvalla äänellä lauloin ne tammalleni. Se painoi päänsä alas ja rentoutui. Suihkutin kylmää vettä niveliin. Danve nosti jalkojaan, mutta lopulta se asettui ja rauhoittui. Jatkoin lauluani. Se oli ainoa, joka piti tammani tyynenä. Tunsin, sekä Eliaksen, että Odelien katseet itsessäni.
Kipulääke alkoi vaikuttamaan. Se teki Danvesta uneliaan, mutta tamma kuunteli minua tarkkaavaisena. Toistin yhä uudestaan Abban Dancing Queen:n kertosäettä. Jostain syystä Danve piti laulusta ja piristi mieltäni, jotta jaksoin taistella tammani edestä, sillä tiesin jo Danven saadessani, että taistelisin siitä/sen kanssa, niin kauan kuin sain omistaa tämän hienon ja ainutlaatuisen tamman. Noin puolentunnin huuhtelun jälkeen jalat olivat kylmät ja turvotus laskenut. Sammutin letkun ja kuivasin Danven huolella.
Rapsuttelin tammaa.
- Älä luovuta vielä, kuiskaisin sen korvaan. Silitin ja setvin tamman jouhia, mutta tunsin kyyneileitten pyrkivän ulos.
- Ei tässä, eikä nyt, komensin itseäni. Nostin katseeni kohti Odea, mutta hän oli jo lukenut ajatukseni. Nainen ojensi Danven laukun, josta kaivoin sidetarpeet ja muut putkilot. Hoisin arvet nopeasti, täsmällisesti ja tottuneesti. En ollut huomannut Eliasta, joka oli kadonnut jossain vaiheessa. Hän ilmestyi mukanaan pieni ämpäri.
- 10 muussattua porkkanaa, pari palaa omenaa, puolitoista lanttua, vähän ruisleipää, kourallinen kauraa ja lääkkeet, kaikki hyvin sekoitettuna. Unohdinko jotain? Elias sanoi ja ojensi ämpäriä minulle. Otin sen kiitollisena vastaan.
- Siinä oli kaikki, sanoin lempeällä, hieman surkealla äänellä. Eliaksen silmiin ilmestyi huolestunut katse. En kestänyt katsoa noita silmiä, joten käännyin ja annoin Danvelle ämpärin. Se hörähti hieman pirteämpänä ja tunki turpansa ahnaasti ämpäriin. Elias, jolle olin kääntänyt selkäni, asetti kätensä olkapäälleni.
- Rakastat tätä hevosta todella, hän sanoi. Miehen sanoissa oli vakava sävy.
- Kyllä, kuiskasin. Tukahdutin kyyneliä ja se kuului äänestäni.
- Sitten teen kaikkeni sen auttamiseksi, Elias vastasi. Olin hyvin hiljaa ja laskin käteni Eliaksen kädelle.
- For you, my dear and brave little sister. Anything for you, Elias sanoi tunteikkaalla äänellä ja pehmeällä äänellä. Purin huultani ja painaiduin Eliasta vasten.
- Don't ever leave me, huokaisin. Tunsin kuinka Elias kietoi kätensä ympärilleni ja purisi hellästi.
- I'm allways here for u, hän vastasi. Hetken annoin Eliaksen halata minua, kunnes ryhdistäydyin, sillä Danve tuuppasi minua mustasukkaisena.
- Mennään mennnään, huokaisin ja irroitin sen. Lähdin kävelemään ulos tallista. Danve seurasi vapaana perässäni. Se askel oli raskas, mutta tasainen.

9.8

- Hei rakkaani, huokaisin ja nojasin laidun aitaan. Danve oli tullut luokseni. Sen liikkuminen oli vaikeutunut entisestään, sydäntäni särki katsella sitä.
Oli selvää, että tamma oli tullut vanhaksi, raihnaiseksi jopa. Rapsuttelin sen kaulaa hetken hellästi, kunnes pujahdin aidan ali, mukani tamman harjapakki ja laukku. Ensin annoin sille kipulääkkeet, jotka oli sekoitettu porkkana/omena/lanttu/ruisleipä mössöön, joka oli Danven suurinta herkkua. Sillä välin kuin se söi. Aloitin arpien tarkistus/puhdistus operaation. Danve sieti kaiken tavallista rauhallisemmin. Tamma katsoessa minuun, näin sen silmien olevan sumeammat, mutta ravistin päätäni. Kuin hetken päästä Danve hörähti minulle uudestaan, sen silmissä ei ollut mitään vikaa, joten kuvittelin varmaan kaiken?
Sain arvet puhdistettua tavallista nopeammin, joten siirryin harjaamaan tammaa. Se ei ollut kovinkaan likainen, sillä ulkoillessa tamma ei paljoa likaa kerää. Harjasin sen silti. Hitaasti ja perusteellisesti, siitä Danvekin nautti. harjauksen päätyttyä vielä hetken rapsuttelin Danvea, kunnes pujotin tammalle suitset päähään. Sitä ennen ne roikkuivat häiritsevästi kaulallani ja olin jo melkein onnistunut kompastumaan ohjiin jo kertaalleen.
- Kävellään vähän, sanoin ja houkuttelin Danven perääni. Ensin se näytti haluttomalta liikkua, nostaen päätään, mutta lopulta(innokkaan kannustuksen jälkeen) tamma otti askeleen eteenpäin. Sitten perään toisen, sitten kolmannen, kunnes se käveli hitaasti perässäni. Johdatin tamman portille ja sen läpi, kunnes pääsimme polulle. Danve näytti uteliaalta. Sen korvat kääntyilivät ja tamman askel keveni. Puhelin sille, kannustin ja innostin.

Olimme melkein tallipihalla. Joten ajattelin, että seura voisi vähän Danvea piristää, joten vein sen pihaton tuntumaan. Varmasti Dolo olisi ulkona.
Se olikin. Danve tunnisti kaverinsa ja Dolo tunnisti meidät. Se tuli luoksemme. Tamma hirnui iloisena, melkein nousten pystyyn, joten turvallisuuden vuoksi kipaisin sille suitset, jotka puin innokkaalle tammalleni.
- Soo jaa nainen, kohta pääset, sanoin ja kiristin remmit. Sen tehtyäni rapsutin pilkullista kaulaa. Dolo ja Danve hörisivät toisilleen. Danve piristyi silmissä. Pieni lenkki tekisi hyvää molemmille tammoistani. Toivottavasti Dolo pysyisi kurissa. Se steppasi ja ravaili ympärälläni, kuin pahainenkin käytöstavaton varsa. Ärähdin kärsimättömänä. Dolo pysähtyi ja pureskeli kuolaintaan. Kiedoin sormeni sen harjaan ja ponnistin selkään. Dolo tanssi allani, joten ensin minun piti saada se kuriin, ennen kuin ajattelinkin mitään muuta. Asettelin itseni hyvin, otin ohjat käteeni ja käänsin Doloa, kunnes se rauhoittui.
- hyvä tyttö, kehuin Doloa ja rapsuttelin sen säkää. Silloin törmäsin ongelmaan. Miten saisin Danven ohjat? Ne roikkuivat maata laahaten Danven edessä, eikä se saanut liikkua, Ensin olin tulossa jo alas selästä, mutta epäröin. En välttämättä pääsisi takaisin selkään, jos pitelisin ohjia. Dolo ei varmasti pysyisi käsissäni, jos vain taluttelisin sitä, joten olin kohdannut ongelman. Ensin yritin ratsastaa aivan danven viereen ja kuroittaa ottamaan sen ohjista, mutta en päässyt tarpeaksi lähelle, sillä Danve ei kuitenkaan päästänyt Doloa ihan viereensä. Se luimi jo epäluuloisesti, joten mitä tehdä?

Onnekseni ratkaisu miltein käveli luokseni. Dean, jonka kyydillä olin ML:ään päässyt, ilmestyi Simon kanssa. Hän oli viettänyt kaikki aikansa tuon poni orin kanssa, joka oli aivan rakastunut Deaniin. He olivat kaunis, sopusointuinen ratsukko. Simo nuoresta iästään huolimatta kulki kauniisti Deanin kanssa. Poika käsitteli paremmin oria, kuin sen omistajaa. He olivat parhaita ystäviä vuosien takaa, mutta silti, eivät oikeen tulleet toimeen. Mistä se sitten johtui? Vastausta en kysymykseen tiennyt. Dean huomasi minut ja tammani jo kaukaa. Hän piteli hikisen Simon ohjia ja heilautti kättään iloisena. Vastasin heilautukseen hymyillen. Lopulta Dean lähti tulemaan luoksemme. Molemmat tammat nostivat korvansa hörölleen, mutta kuin ne näkivät, ettei Dean ollut yksin. Innostus vaihtui epäluuloon ja Danven luimiseen. Oreja se ei sietänyt yhtään. Tämän Dean muisti, joten hän kiersi vähän kauemmas ja tuli Dolon toiselle puolelle, niin, että Dolo jäi Simon ja Danven väliin. Valmistauduin avaamaan suuni, mutta Dean ehti ensin.
- Kuinka voi? Dean kysyi ja viittasi Danveen päin.
- Ihan hyvin, tilanteeseen nähden, vastasin ja hymyilin surkeana. Deanin kasvoille ilmestyi huolestunut ja myötätuntoinen ilme, mutta hän näytti mielestäni siltä, ettei mikään pilaisi hänen päiväänsä. Deanin silmissä oli iloinen, tyytyväinen ja ylpeäkin pilke. Arvasin, että hänen ratsastuksensa oli sujunut hyvin, mutta silti kysyin: - Miten meni? Hymy levisi pojan kasvoille ja hän rapsutti Simoa.
- Kuin unelma, poika huokaisi vastaukseksi. Hymyilin. Miten muutenkaan se olisi voinut mennä.
- Entä Ode? oli seuraava kysymykseni. Se toi jälleen huolestuneen katseen Deanin silmiin ja hän näytti vaivaantuneelta. Hieroen niskaansa mietteliäänä poika sanoi: - Hän vaikuttaa normaalilta. Sanojen takana oli jotain muuta, minkä aavistin, mutta jätin kysymättä. Joistain asioista oli vain parempi olla hiljaa.
- hyvä, vastasin myös hieman vaivaantuneena. Dean loi minuun huolestuneen katseen, muttei sanonut mitään. Hän sai minulta lempeän hymyn, joka huojensi poikaa hieman. Olimme tunteneet toisemme jo kauan, joten osasimme jo tulkita toinen toistamme.
- Voisitko tehä jotain minulle? Kysyin, vaihtaen puheen aihetta.
- Sinulle voisinkin tehdä.. Dean aloitti, mutta terävä mulkaisuni sai hänet nielemään loput sanoista
- Mitä teen? Dean totesi lopulta.
- Jos voisit ojentaa Danven ohjat? Kysyin.
- Jaa, tämän kanssa? Dean vastasi ja osoitti Simoon. Huokaisin mietteliäänä.
- Älä kerro Odelle, Dean sanoi hetken kuluttua. Hän pudotti ohjat maahan ja komensi Simoa pysämään paikallaan. Se totteli poikaa hyvin.
- kuin iso koira, Dean vitsaili. Naurahdin. Dean kiersi Danven luo, rapsutti sitä hetken, puhellen lempeästi. Danve oli epäluuloinen ja luimi, kuin poika otti ohjat käteensä. Dean ojensi ne minulle ja samalla hän tarttui kädestäni.
Poika etsi katseeni ja katsoi hetken minuun, kunnes lopulta hän suuteli käteeni ja jatkoi äänettä matkaa.

Katsoin hänen peräänsä hetken, hieman kummastuneena, kunnes pudistin päätäni. Kummastuminen vaihtui huvittuneisuuteen.
- Mennääs sitten, sanoin Dololle ja käänsin sen. Ratsastin johonkin satunnaisesti valitsemaani suuntaa. Annoin aurigon valon lämmittää kasvojani ja tuulen puhaltaa hiuksiini. Danve seurasi Dolon vieressä rentona, vaikka se oli kävellyt jo pitkän matkan. Kokeillimme vähän ravia, mutta Dolon ravi oli liian reipasta Danvelle ja se jäi aina jälkeen, joten jouduin hidastamaan käyntiin. Dolo käänteli korviaan ja vastusti pidätteitäni, mutta lopulta siirtyi käyntiin. Kävelimme kentän ohi ja näin kuinka Ode ratsasti Deviliä. Tarkkailin naista hetken. Hän, kuten Dean sanoi, vaikutti normaalilta. Devil liikkui kauniisti. Se oli energinen. Odella on tosiaan silmää mieskauneudelle. Naurahdin omille ajatuksilleni.
- Tule, hipsitään me naiset etiäpäin, sanoin Dololle ja kannustin sen liikkeelle. Danve seurasi kankeasti meitä, sen kyljet kohoilivat. Jo pian Danve pysähtyi ja laski päänsä huohottaen.
- C'mon, pystyt siihen kyllä, kuiskasin tammalle lempeästi. Epätoivo väritti ääntäni, samoin syyllisyys, jota kannoin Danvesta. Yhä useimmin ajatuksiini eksyi ajatus, että ehkä oisi parempi antaa tamman laukkata ikivihreille laitumille, jälleen kerran se ajatus nousi pintaa ja sai minut ähkäisemään.
Tiesin, että minulla ei vielä ollut voimia tehdä sitä päätöstä, ettei minulla ollut voimia päästää irti, mutta sen tiedostaminen, että voisin päättää sen kärsimykset.. liikaa syyllisyyttä! Tästäkö äitini minulle sanoi, etten ole vastuullinen hevosenomistajaksi? Etten pystyisi kantamaan sitä taakkaa?
Enkö pysty muka?! Ärähdin itselleni. Saavuimme Danven laitumelle johtavalle polulle. Portti oli edelleen auki. Ratsastin siitä läpi.

Lopulta pysäytin Dolon ja annoin Danven ohjien pudota maahan. Ensin riisuin Dolon suitset ja ripustin ne kaulalleni. Dolo lähti pärskien luotani. Se ravaili ympyröitä Danven ympäri, vaikka ravi sortui usein laukkaan. Yhtäkkiä Danve luimisti korviaa ja polkaisi jalkaansa hermostuneena. Olin juuri tarkastamassa sen jalkoja, mutta katsahdin taakseni ja näin Eliaksen. En pystynyt peittämään ihmetystäni, sillä tietojeni mukaan veljeni oli lentänyt Yhdysvaltoihin miltein viikko sitten, joko hän oli jo palannut tai olin ymmärtänyt väärin. Danve nosti päänsä ylös ja mulkoili Eliasta.
- Höppänä. Se on vain Elias, sanoin sille ja tyynyttelin tammaa, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Sillä välin Elias oli tullut portille. Huomasin, että veljeni silmistä puuttui iloinen pilke ja hänen hartiansa olivat lysähtäneet kasaan. Jokin hänen mieltään painoi. Jokin ei ollut oikein. Aavistus sai minut huolestumaan, parhaani tietenkin sen peitin Eliakselta, mutta tunsimme toisemme liian hyvin.
- Hey, Elias sanoi. Hänen äänensä oli pehneä ja lempeä, mutta myös levoton.
- En odattanut näkeväni sinua, vastasin ja käännyin kokonaan kohti veljeäni. Hetken tutkin hänen kasvojaan. Vaistomaisesti menin hänen luokseen, kunnes eka olin ottanut suitset Danven päästä.
- What's wrong? Kysyin lopulta. Elias väisti katseeni ja huokaisi syvään. Tuo huokaus, tarkoitti vain huonoja uutisia, mutta odotin kärsivällisesti, että Elias saisi kerrottua, mutta hän ei sanonut mitään. Hetkeen en kuullut kuin Danven hännän huiskintaa. Mielessäni myllersi. Mitä olisi voinut tapahtua? Oliko Elias sairas? Pyyhin kysymyksen mielestäni. Veljeni harvoin sairastui, eikä hän edes näyttänyt sairaalta. Oliko kyse hänen työpaikastaan? Eikö Elias viihtynytkään Suomessa? Kysymys toisensa jälkeen, muttei mihinkään vastauksia.
- Mother, Elias sanoi. Tavut tuskin erottuivat toistaan, sillä ääntä painoi tuska, huolestuneisuus ja jokin muu. Tiesin sen olevan rakkaus, mutten halunut ajatella pidemmälle. Liikaa oli tapahtanut, liian paljon vastoinkäymisiä, pettymisiä ja tuskaa, joten kieltäydyin ajattelemasta pidemmälle. En voisi ajatella äidistäni rakkaudella, mutta silti tiesin, että Elias teki niin. Oli ollut selvää, että kenen suosikki olin ollut, eikä se ollut äitini. Katseeni laskeutui maahan. Saatoin vain tutkia, kuinka kuumat päivät olivat saaneet ruohon kellastumaan ennen aikojaan, ihan kuin ne olisivat olleet maailman mieleniintoisin asia, vaikka todellisuudessa yritin keskittyä mihin tahansa muuhun, kuin sanaan, jonka Elias oli sanonut. Myös se, että hän puhui englantia ei ollut hyvä merkki, koska yleensä hän pystyi puhumaan suomea, muttei silloin kuin hän oli ahdistunut.

Yritin saada sanottua jotain, sanat olivat jo kielen kärjelläni, mutten saanut niitä ääneksi. Nähdessäni, tai oikeestaan tuntiessani, minun oli pakko yrittää, sillä tiesin, että Elias odotti minun sanovan jotain.
- What? Tuo pieni, hiljainen ja heikko "What" oli ainoa, jota sain sanotuksi. Tunsin Eliaksen tulevan viereeni, mutten nostanut katsettani.
- Meg, hän henkäisi epätoivoisesti ja tarttui käsistäni.
- Yea? kuiskaisin. Kuulostin pikkutytöltä, mutten voinut sille mitään. Elias puristi käsiäni, ihan kuin miettien mitä sanoa. Tunsin sykkeeni nousevan ja hengitys vaikeentui.
- Just tell me, kuiskasin lopulta. Katsoin vaativasti, vaikkakin itku kurkussa Eliasta.
- She's sick, Elias takelteli sanat suustaan. Tiesin kalpenevani.
- Not a flue? kysyin levottomasti. Elias pudisti päätään äänettä. Tunsin kuin joku olisi iskenyt mahaani, kylmä puristi keuhkojani, enkä saanut sanoja suustani.
- Come, Elias kuiskasi. Hän kietoi kätensä ympärilleni. Hitaasti Elias johdatti minua. Katseeni osui harjapakkiin.
- But? Aloitin protestoimaan, mutten voinut hidastaa.
- Dean can take care of it, Elias vastasi ja jatkoi kävelyään. Katsahdin kerran hevosiini peloissani, mihinköhän Elias minut viesi, mitä tuleva toi mukaanaan? Kestäisinkö sen kaiken? Kysymykset pyörivät päässäni, kuin sokeana seurasin Eliasta.

26.8

Kesä oli virallisesti ohi. Sen sain todeta aamulla, kuin avasin ikkunan. Olin Deanin huoneessa, eikä poika jaksanut tuulettaa, joten ikkunan avaaminen jäi minun huolekseni. Kylmä tuuli puhalsi kasvoilleni ja varpaani palelelivat kylmää lattiaa vasten. Tänään siis oli aika hoitaa Danve. Tamman jalat olivat mennee huonompaan päin ja se kärsi lihasjäykkyydestä. Olimme jopa kutsuneet fysiologin tutkimaan tammani, mutta hänkään ei paljoa voinut tehdä. Ihan ilman liikuntaa Danvea ei voisi jättää, mutta onnekseni se asui tälläkin hetkellä ulkona, mikä varmisti tarvittavan liikunnan, joten minulle jäi vain lääkintä ja harjaus.
- Dean ylös, ärähdin ja tönäisin poikaa kylkeen. Hän urahti unisesti, kunnes kääntyi katsomaan minuun.
- Huomenta päivänsäde, poika sanoi mairean laiskasti. Dean haukoitteli ja venytteli raajojaan. Sillä välin poimin paitani lattialta.
- Tules tänne, poika sanoi ja nykäisi minut vierelleen. Hetkessä olin hänen allaan. Tunsin ryppyisen lakanan selkääni vasten. Dean liutti sormiaan vatsallani. Ne valuivat lempeästi kohti lantiotani.
- Dean, huokaisin levottomana. Poika katsahti minuun lempeästi. Käsi pysähtyi.
- Olet niin kaunis, poika sanoi. Halusin pois tilanteesta, joten kuumeisesti mietin siihen tekosyytä. Mitään eittullut mieleeni, mikä sai minut miettimään.
Mitä pelkäsin? Miksen vain voinut...

Vastaus oli ilmiselvä. Rakastin kyllä Deania, luotin häneen, mutten itseeni, enkä pystynyt päästämään Deania pidemälle. Ajatukseni keskeytti käden liikautus. Se kulki pitkin ulkorteittäni.
- Dean, henkäisin pelokkaasti.
- Ymm? Hän vastasi.
- Älä, kuiskasin ja yritin siirtyä kauemmassa, mutta Dean tarttui olkapäähäni. Hän suuteli minua kaulaan. Känsin katseeni pois ja vaistomaisesti työnsin poikaa kauemmas. Hän ei peruuttanut, päinvastoin. Deanin ote kiristyi entisestään, silloin päätin. Tönäisin pojan päältäni. Loukkaantuneena mulkaisin häneen. Dean yritti koskea minuun, mutta löin häntä poskeen. Samalla ponkaisin seisomaan.
- Mikä sinun ongelmasi on?! Viha kuulsi äänessäni. Dean Nousi istumaan, hieraisi poskeaan, kunnes katsahti minuun. Huomasin vasta, ettei minulla ollut paitaa, joten minulla tarkoitin rintojani. Poika ei sanonut mitään, joten lopulta marssin ulos huoneesta.
- Lähden ML:ään, ilmoitin kovaan ääneen ja painuin ulos.

###

Bussi ajoi ohitseni kuin suuntasin ML:ään vievälle tielle. Jätkät. Tuo laji, josta Odelie minua varoitteli aina. Kuuntelin häntä huvttuneena ja nyökyttelin päätäni välinpitämättömästi, mutta hän oli ollut oikeassa. Dean oli yhtä paha kuin muutkin jätkät. Ajatus sai minut tuhahtamaan. Hänen tulisi ymmärtää, että vaikka Dean itse oli valmis ja varmasti myös ihan jo kokeillut joskus, minä en ollut samassa tilanteessa, minä en ollut - valmis. Pudistin päätäni ja haroin hiuksiani. En niitä edes ollut aamulla jaksanut harjata, sillä olin vain halunnut päästä mahdollisimman nopeasti pois. Mukanani oli banaani ja pikaisesti kyhätty voileipä, sillä vaikka mnulla ollut nälkä aamulla, niin kyllä se sitten yllättäisi jossain vaiheessa. Päästessäni ML:ään suuntasin talliin, jossa sekoitin tamman aterian. Tuskailin ja huokailin omenan kanssa.
- Olet aikasessa tänään, Nica sanoi. Naisen äänessä oli hieman hämmentyneisyyttä.
- Sori, huokaisin. Nica huomasi, etten ollut ihan hehkeimmilläni, joten hänen kasvoilleen ilmestyi huolestunut ilme.
- Kaikki kunnossa? Nainen kysyi. En varmasti valittaisi tallinomistajalle poikaystävästäni. En varmasti.
- Huono aamu, huokaisin ja hymähdin surkeasti.
- Kaikilla on niitä, nainen vastasi myötätuntoisesti.
- Valitettavasti, vastasin hiljaa. Danven mössö oli sekoitettu. Etsin sen laukut ja nakkasin ne olalleni. Nicalla oli varmaan töitä tai sitten hän ymmärsi, etten ollut mitenkään sosiaalinen tänään.

Danve nautti pilvien välistä pilkistävästä auringonvalosta. Aamun kylmyys oli antanut periksi, joten riisuin paksun hupparini. Ripustin sen aidalle ja kutsuin Danvea. Se nosti päänsä ylös ja käänsi korvansa minua kohti, muttei jaksanut tulla luokseni. Hevosta täytyi osata kunniottaa luontokappaleena, hevosena, mitä se oli, jos halusi niiden kanssa olla, mutta siihen kuului myös se, että osasi antaa sen mennä, kuin aika tulisi. Danve oli huolestuttavan lähellä sitä aikaa, vaikka arvostan hevosia, en olisi halunnut antaa sen mennä vielä. Ravistin ämpäriä, mikä sai Danven kurkottamaan päätään minua kohden.
- Tule tänne, noin juuri, sanoin lempeällä ja tyynellä äänellä. Danve laahusti luokseni ja työnsi turpansa ämpäriin, jonka sille ojensin.
- Kaikki pois, hyvä tyttö, sanoin. Laitoin ämpärin maahan ja sillä välin kuin tamma söi niin keskityin puhdistamaan arpia. Ne olivat osittain mudan peitossa, sillä viime aikaset sateet olivat saaneet maan pehnemään. Kerran Danve miltein potkaisi minua, kuin sitä sattui. Raaputin juuri kovettunutta mutaan irti, muttei se lähtenyt millään.
- I'm sorry, vinkaisin tammalle. Hain tamman riimun ja sujautin sen tammalle, vaikkei se oikeasti edes mitään tarvitsisi, sillä Danve seuraa kiltisti minua, varuulta otin sen kiinni. Keräsin kaikki tamman kamppeet mukaan ja maiskautin Danvelle. Se astui perääni hitaan varmasti. Lyhyin askelin, mutta hitaasti hyvä tulee.

Talliin matkaa tuntui olevan paljon, mutta ei hän minulla mihinkään edes kiire ollutkaan. Danve pällisteli kaikkea ympäristössä ja luimi kaikille vastaantulioille, oli jalkoja sitten neljä tai kaksi.
- C'mon, kannustin tammaa. Se pysähtyi pällistelemään tallia, eikä suostunut edes astumaan ovista sisään.
Pakottaa en voinut, vetää en voinut, joten mitä tehdä? Vastaus; Odottaa. Danve jaksoi tallia pällistellä semmoiset arviolta puolituntia, kunnes se kyllästyi. Tämän puolentunnin aikana olin saanut Danven astumaan sisälle talliin, mutta pian se yritti peruuttaa ulos. Ehei!
- Danve, ärähdin ja nykäisin riimunarusta terävästi. Hölmistyneenä tamma pysähtyi. "enkö saakkaan tehdä kuten haluan?" Tamma näytti kysyvän minulta. Maiskautin topakasti, mikä sai Danven tulemaan mukanani. Pesupaikkaa jälleen pällisteltiin. Lopulta sainkin kuin sainkin Danven sinne ja kiinitettyä. Tamma vihasi vettä.
Heti kuin se kuulikin vain veden äänen, niin tamman korvat menivät luimuun. Säädin veden lämpötilan ja yritin suihkuttaa sitä tamman jaloille, yritin siksi, kuin aina Danve nosti jalkaa, astui eteen, peruutti, astui sivulle, enkä koskaan osunut jalkoihin.
- Käyttäydy, ärähdin tammalle. Se kuopaisi etujalallaan lattiaa, muttei väistänyt enää vettä. Muta valui ruskeana litkuna pitkin Danven vuohisia.Tamma painoi päänsä alas ja luimisti korviaan. Ne pysyivät tiukasti kiinni niskassa koko ajan kuin lorutin vettä. Danve vetääntyi kauemmas, kuin huuhtelin sen arpia. Vesi ei varmasti tuntunut mukavalta, mutta jalat oli pestävä. Sitä selostin myös Danvelle, kunnes kuulin naurahduksen.
- Ei ne hevoset kuule järkeile, Samin laiska ääni kuului vähän matkan päästä. Hän oli ilmeisesti tuomassa tai viemässä jotain ulos, sillä miehellä oli käsissään riimunaru. Katsahdin häneen, enkä pystynyt täysin peittämään mulkaisuani, mikä sai miehen virnistämään.

Danve kuopaisi jälleen. Se ei pitänyt yhtään Samista, sitä miehen ei tarvinnut ottaa henkilökohtaisesti, sillä inho päti kaikkiin miehiin, no melkein. Naisille se ei ollut väkivaltainen, mutta heitäkään Danve ei sietänyt.
- Eikö kaikki olisi helpompaa, jos voisimme kertoa vain mitä haluamme hevosten tekevän? Kysyin. En ollut varma mistä kysymys oli päähäni pälkähtänyt, mutta jostain syystä halusin sen sitten vain kysyä.
- Varmasti, mutta niiden kanssa hienointa on, että voi oppia sen yhteisen kielen, jonka jälkeen sanoja ei tarvita, Sami vastasi.
- Veljeni sanoo samaa, huokaisin.
- Hän tietää mistä puhuu, Sami vastasi. Sanat aiheuttivat jälleen yhden huokauksen. En ollut ajatellut veljeäni pitkään aikaan, eikä hän edes ollut soittanut minulle, mikä oli mielestäni outoa, jos ensin ollaan niin huolestuneita äidistä, että halutaan sitten kovasti hänen luokseensa, mutta kuin sinne päästään, ei voida edes soittaa? Muistelin sitä hetkeä, kuin Elias oli minulle kertonut. Muistin selkeästi hänen katseensa, käytöksensä ja sanansa. Yhtäkkiä ymmärsin. Elias oli valehdellut, äiti ei ollut se sairas vaan... Letku putosi lattialle. En hetkeen saanut henkeä, enkä nähnyt taikka kuullut mitään.
- Ei, henkäisin. Ei saisi. Ei. Ei! Elias oli se, joka oli sairas. Se oli myös jotain vakavaa, sillä muuten veljeni olisi minulle kertonut. Voi Elias!

Kaikki merkit sopivat, kaikki salaiset keskustelut Odelien ja Deanin välillä. He tiesivät, totta kai. Elias oli kertonut Deanille ja Odelie oli saanut tiedon ujutettua ulos pojasta. Se selitti myös, miksi nainen oli niin hermostunut ajoittain. Tämäkö oli se salaisuus, jota en ollut saanut tietää?
- Meg? Samin kysyi palauttaen minut takaisin todellisuuteen. Huomasin letkun, suljin veden ja nostin sen ylös. Hieman kiusaantuneena. Ajatukseni pyörivät, mikä teki keskittymisestä vaikeaa. Näin kuinka Samin huulet liikkuivat, mutten ymmärtänyt häntä. Otin käsiini pyyhkeen, mutten oikein osannut tehdä sillä mitään. Silti käteni kietoi sen Danven jalkojen ympärille ja liikutti pyyhettä ylös ja alas. Kaikki mitä tein, haavojen pudistus ja sitominen, harjaaminen, taluttaminen takaisin, Dolon haku. Kaiken tein kuin transsissa. En oikeastaan keskittynyt mihinkään niistä, en tajunnut oikeastaan edes mitä tein, mutta silti käteni liikkuivat, huuleni liikkuivat. Ihan kuin olisin vain katsellut ulkopuolisena. Katselin tammojani nojaten laidun aitaan, kunnes tunsin kosketuksen olallani. Se sai minut säpsähtämään. Käännyin ja tunnistin Odelien.
- Päivää, sanoin väliinpitämättömästi. Ode tuli viereeni. Hän katsoi minun suuntaani, muttei varmasti minua.
- Meg, Ode aloitti hermostuneena. Samalla naisen käsi siiryi käsivarrelleni.
- Sinä tiedät, totesin. Odelien silmissä oli hämmennystä, Mitä en tosin nähnyt, mutta osasin arvata.
- Tiedän mitä? Ode sai lopulta kysyttyä. Älä esitä tyhmää Odelie, ajattelin. Käänsin kasvoni naisen puoleen. Hänen katseensa oli vuorostaan maassa.
- Elias, sanoin. Miten yksi sana pystyi niin hyvin selittämään kaiken`? Miten sillä oli niin suuri vaikutus Odeliehin? Tiesin, että Odeliella oli jotain veljeeni, mutta olin aina epäillyt sen vakavuutta, mutta viime aikasista tapahtumista päätellen aloin epäilemään. Olisiko Odella tunteita veljeäni, Eliasta kohtaan?

Olin pitkään hiljaa. Ode ei myöskään sanonut mitään. Hänen sormensa puristuivat käsivarteni ympärille.
- Hän ei halunnut sinun tietävän, Odelie sanoi lopulta.
- Tyhmä mies, huomautin ja laskin käteni Oden kädelle. Irroitin sen huokaisten. Ode seurasi minua huolestuneena. Kuin hajoaisin palasiksi minä hetkenä hyvänsä, mutta hänen huolensa oli turha. Nimittäin, vaikka heikolta vaikuttaisinkin, niin kestän pari iskua, pari ruhjetta.
- Hyvää päivän jatkoa, sanoin kylmästi ja marssin Odelien ohi.

23.9

Kylmä tuuli tunkeutui sisään huppariini ja sai minut värisemään kylmästä. Danvea ei viilentynyt sää tuntunut haittaavaan, päinvastoin se näytti hieman piristyvän. Eläinlääkäri kävi jälleen. Hän tutki jalat huolellisesti, ensin tamma tosin rauhoitettiin. Pitelin siitä kiinni ja peitimme tamman silmät, jolloin se vain nojaili minuun. Keskustelimme pitkään, yllätys yllätys ruokinnasta. Hän antoi hyviä vinkkejä ruokavalioon, johon paneutuisin huolella ja pian, kunhan Elias palaisi. Sitä ennen pärjäilisimme tällä ruokinnalla, jota nyt noudatimme. Minua kehotettiin lisämään tamman liikuntaa, nyt kuin pahimmat kivut olivat hellittäneet.
Eli sitä siis. Tamma oli jo harjattu hyvin, ennen lääkärin tuloa, kuka nyt likaista hevosta kehtaisi esitellä, joten suitset päähän ja menoksi. Minun tulisi myös uskaltaa ratsastaa tammaa hieman, jätin satulan pois ja vain käyntiä. Ratsastin kentän ohi, ja katseeni osui Deaniin, joka oli juuri lopettelemassa estetreeniään Simolla.
- kelpaako seura? Poika huikkasi. Hän näytti kummaliselta ja hikiseltä. Simosta miltei putosi hikipisaroita, ehkä sekin olisi niin väsynyt, että jaksaisi kulkea lyllertävän tammani vieressä, kuhan turvallisen kaukana.
- Juu toki, mutta pidä turvaväli, vastasin. Dean ohjasi n. 2 m eteeni. Simo kulki reippaasti, vaikka terävin kärki liikkeistä puuttui.
- Mitäs sanottiin? Dean kysyi, tarkoittaen tietysti eläinlääkärin käyntiä. Mietteliäästi purin huultani.
- Asiat eivät ole niin toivottomassa tilassa, kuin pelkäsin, mutta Danve on vanha ja sen ruokintaa tulee miettiä uusiksi, vastasin. Dean katsoi minua tutkivasti, kuin etsien heikkoutta kasvoiltani, mitä en hänen antanut löytää.
- Vanha? Puhut siitä kuin se olisi 18 eikä 10 vuotias, Dean vastasi. Mieleni olisi tehnyt huutaa pojalle, mutta imaisin turhaantumisen sisääni. Ensin piti huokaista syvään, kunnes pystyin vastaamaan.
- Danvea ei voi kohdella kuin tavallista 10-vuotiasta, miettien sen taustaa ja nykyistä tilaa, ääneni oli vakava. Deanin huokaisusta tulvi lempeyttä. Hän harkitsi pitkään, mitä sanoa.
- Olet oikeassa, mutta katso mihin olet sen kanssa päässyt, Deanin sanat olivat rohkaisevia.
- En voi sitä tavallisena pitää, en voi koskaan luottaa siihen, kuin muihin hevosiin, vastasin hieman levottomasti. Danve aisti sen ja sen korvat kääntyilivät ympäriinsä. Tamma oli hyvin suojeleva kohtaani, mikä näkyi sen tarkkailemisessa ja epäluuloisuudessa muita kohtaan.
- Aiheen vaihto? Dean ehdotti hieman ylihilpeästi.
- Yes, please, vastasin. Poika alkoi puhumaan aivan jostain muusta, mikä sai minut nauramaan, sillä hän selosti jotain hulvattomia tapahtumia.
- Jokin niissä mätti tosin, Dean sanoi. Rypistin kulmiani ihmeissäni. Mitäköhän saisin kuulla seuraavaksi..
- Sinä, Dean vastasi. Nostin kulmiani lievästi kummissani.
- Enhän ollut edes sielä, vastasin lopulta.
- Se juuri mättikin, Dean vastasi. Hän toi Simon vähän lähemmäs. Danve jännittyi hieman, sen korvat kääntyivät luimuun. Miten tuo poika jaksoi? Jos oli jokin syy, niin se oli sitten tämä.
- hys, vastasin ja hymähdin lempeästi.
- Kaikki mitä saan? Dean kysyi surkeana, tai no esittäen surkeaa. Katsahdin Danveen allani.
- Käykö se, että rakastan sinua? Vastasin huvittuneena.
- Käy, Dean sanoi. Hänen äänensä oli kimeä, mikä minusta oli huvittavaa, joten hetken katsoin poikaa kunnes purskahdin nauruun. Hän nauroi myös, mutta poika loi minuun yhden nopean ja vakavan katseen.
Poni-ori ja appaloosa-tamma alkoivat hermostumaan pelkän seisoskeluun, joten matkaa jatkettiin. Danve alkoi osoittamaan merkkejä väsymyksestä, joten aloin kääntämään tammaa takaisin. Pilviä alkoi ilmestymään taivaalle. Dean kiirehti Simoa kohti talliin. Olimme tallin pihassa, kuin ensimmäiset pisarat putosivat maahan, eikä hetkeäkään kuin koko taivas repesi. Danve painoi päänsä alas ja korvansa luimuun.
Parissa minuutissa olin täysin litimärkä, että kävely takaisin laitumelle oli täyttä tuskaa. Housujeni saumat hankasivat inhottavasti reisiini, mutta askel askeleelta lähestyi laitumen porttia. Päästin Danven irti.
Harjaaminen oli aika turha idea, joten niin nopeasti kuin pääsin, mikä ei kauhean nopeasti ollut, kipitin lähimpään suojaan, jossa hytisten odottelin pahimman sateen loppua. Onnekseni sitä kesti ehkä arviolta tunnin, jonka jälkeen lähdin talliin. Dean katsoi minua hieman huolestuneesti, kuin hitaasti könötin eteenpäin.
- Haen vain laukkuni, ilmoitin hänelle ohittaessani poikaa.
- Tulet kyllä mukaani, Dean vastasi. Hän seurasi minua tarkasti ja kuten olettaa saattaa. Lähdin hänen kyydillään kotiin.

21.10

Aloimme tottumaan Danvea isompiin väkirehumääriin, monipuolisempiin aterioihin ja niiden koon uudelleen muokkaukseen. Tästä kaikesta olin keskustelut monet tunnit eläinlääkärimme kanssa, kunnes kaikki oli selvitetty ja järjestelty kaavioon, jota vihasin todella. Annoin siitä kopion Samille, joka lupasi toimittaa sen Nicalle. Miehen silmät suurenivat huvittuneena hänen lukiessaan ruokintasuunnitelmaa. Älä, minun teki mieli sanoa, mutta tyydyin vain ilmoittamaan, että Nicalle paperi mahd. nopeasti.
- Juu, juu tietenkin, Sami vastasi. Hän taitteli sen taskuunsa ja palasi omiin töihinsä, mitä ne sitten lienee olivatkaan. Minä taas otin varusteet, satulankin. Ja muut kamat. Tunsin olevani kameli, mutta vaiva toivottavasti palkittiin. Kylmemmät ilmat saivat Danven kehittämään itselleen paksumpaa talviturkkia. Se näytti niin lutuiselta, tosin korvat luimussa, mutta lutuselta silti. Se jauhoi heiniensä jämiä ja tarkkaili minua.
Asettelin tavarat siististi. Danve seurasi minua kiinnostuneena. Katsoin tamman jalkoihin. Ne peitti kura.
- Danve, murisin. Se pitäisi taluttaa talliin ja huuhtoa. Muualla tammalla ei ollut kuraa, joten harjasin sen muuten ja heitin satulan selkää. Tamma mulkoili minua, se ei yhtää pitänyt tästä.
- Etkö halua töihin? Vitsailin Danvelle. Satula ei koskaan ollut Danven paras ystävä, mutta nykyään jo sen näkeminen sai tamman korvat painumaan luimuun. Vyö meni kiinni nopeasti ja napakasti, vaikka Danve polkaisi etujaloillaan ja luimi minulle. Sen hampaat pysyivät onneksi poissa. Pian oli tammalla suitset pujotettuna päähän, jonka jälkeen lastasin sille harjapakin ja laukun selkään. Sidoin ne tukevasti riimunarulla kiinni.
- Tules sitten, sanoin ja maiskautin Danvelle. Ensin se ei olisi halunnut liikkua. Tamma kuopaisi maata haluttomana, mutta pieni ja lempeä maanittelu sai sen lähtemään liikkeelle. Onneksi matkaa ei ollut paljoa. Danven askel oli tasaista, joksenkin hidasta, mutta erittäin hyvää nivelrikkoiselta hevoselta. Ohtimme tarhat ja tyhjän pihaton. Kurkkasin talliin. Tyler lakaisi juuri käytävää päivä heinien jälkeen.
- Watch out, ilmoitin. Tyler nosti katseensa ylös ihmeissään, mutta nähdessään Danven hampaat ja luimussa olevat korvat poika väisti suosiolla. Kelpottelin tamman pesuboksiin oikein päin ja tiputin ohjat maaha. Se oli merkki pysyä paikallaan, kyllähän Danve pysyisi, vaikka erittäin tyytymättömänä. Purin sen lastin ja väänsin veden päälle. Pää painui alas, korvat luimuun, kavio kuopaisi äänekkäästi lattiaa.
Sain huuhdella jalkoja paineella, ennen kuin muta lähti valumaan pois. Se tuntui arpia vasten inhottavalta, minkä tiesin hyvin, mutten voinut asialle mitään. Kerran Danve veti jalkansa pois, mutta muuten se seisoi nätisti paikallaan.
- Hieno tyttö, kehut tamma olikin ansainnut. Jalat tuli kuivata, ennen kuin ryhdyin operaatioon, joka piti aina käydä läpi. Se oli tehty hetkessä.

Nostin ohjata maasta. Pienelle puolen tunnin lenkille vaan. Talutin tamman ulos. Ensin takin vetoketju, kunnes pääsin ponnistamaan selkään. Olin juuri asettunut hyvin satulaan, kunnes puhelin piippasi.
- Elias, huokaisin ihastuneena. Ei velipojalla ollut paljoa aikaa enää soitella, sattuneesta syystä, mutta nyt kun syy oli poistunut miehelle taisi olla todella tylsää. Hän kyseli kaikki yleisimmät, kunnes lopulta kehtasi mainita Oden.
- Arvaa mitä tässä yksi päivä kävi? Elias aloitti leikkisästi. Kun kyse oli Eliaksesta ja Odesta niin se voisi olla mitä tahansa. Odotin uteliaana.
- Odelie päätti kostaa jatkuvan kiusoitteluni ja hypätä päälleni istumaan. Ei siinä mitään, vähän virnistelin ja kiusoittelin naista, kunnes hän oli pakahtua, vaikka kyllä hän minut koville laittoi toisinaan, mutta et ikinä arvaa kuka onneton kehtasi astua huoneeseeni sisään, juuri kuin käteni oli Odelien paidan alla, Elias selosti. Minun oli pakko kikattaa, niin Oden tuuria, eikö totta?
- Kerro nyt kun aloitit, sanoin kun olin hieman tyynempi. Elias oli hetken hiljaa. Hän sitten osasi kiusoittelun jalon taidon hyvin.
- Gertie-täti, Elias lausui lopulta.
- Noita-Gertie? Minun oli pakko nauraa. Kutsuimme häntä noidaksi, koska nainen osasi olla pahansuopa ja hänellä oli ihan samanlainen nenä kuin kaikissa sarjakuvissa noidilla on.
- Kukas muukaan, Elias vastasi. Kuulin hänen huokaisevan. Pettynytkö? Danve kuopasi jalallaan. Se halusi liikkeelle, mitä annoin tamman tehdä.
- Mitäs hän? Minun oli pakko kysyä.
- Vilkaisi minuun toruvasti ja esitti pari vihjaavaa huomautusta Odeliesta. Luuli varmaa Odea tytökseni, Elias vastasi. Oli vaikea vastustaa kiusausta, joka melkein sai minut kysymään asian todenperäisyyttä.
- Sinä varmasti jatkoit kiusoittelua, huomautin.
- Tunnethan minut, veljeni ääni oli leikkisä. Pudistelin päätäni huvittuneena.
- Tiedän, että pudistelet päätäsi sielä, Elias huomautti.
- Juu juu. Turha selitellä. Tiedän, ettet voi itsellesi mitään. Sääli vaan, että Ode kärsii samasta ongelmasta, sanoin. Odotahan vain kuin pääsisin kertomaan Deanille..
- Ei niinkään sääli, miehen äänessä oli jotain, mikä sai minut epäilemään, että oliko sanojen takana jotain muutakin. Elias naurahti. Se sai kulmani nousemaan. Ohitimme juuri kenttää, jolloin näin kuinka Nica ratsasti Cinaa. Hänelle oli pystytetty pari ristikkoa ja kentän laidalla seisoi Sami ohjeistamassa, luulisi hänellä olevan parempaakin tekemistä. Heilautin kättäni ja hymyilin heille.
- Et ihan voi liittyä seuraan, Nica kommettoi.
- Juu en ihan, vastasin ja virnistin. Sami tarjoutui avaamaan portin minulle, mutta kieltäydyin siitä. Portin avaaminen ei tuottaisi ongelmia. Danven kanssa, toinen käsi puhelimessa - helppo juttu.
- Odotahan hetki, sanoin puhelimeen. Samalla ohjasin Danven portille. Ensin se epäröi, mutta kokeneena konkarina asia hoitui nopeasti. Tunsin katseet itsessäni.
- Kätevää, Nica kommettoi.
- Ei taitaisi Cinan kanssa onnistua, Sami vastasi. He molemmat naurahtivat. Katsahdin kaksikkoa hetken, kunnes ohjasin Danven uralle. Pysyin kentän toisessa päädyssä poissa Nican alta.
- Oletko vielä sielä, vaativa ääni särähti korvaani.
- Juu, tokaisin. Pyysin Danvea siirtymään hitaaseen raviin. Se tuntui kankealta, mutta se nyt oli ymmärrettävää. Vähän aikaa, pientä rasitusta, niin lääkäri oli neuvonut.
- Ratsastatko? Elias kysyi yllättäen. Hänelläpä kesti kauan tajuta asia.
- Ei kuin pelaan sählyä, tietty ratsastan, vastasin.
- Danve? Oli seuraava kysymys. Tamman ravi oli hidasta, pehmeää, mutta silti sitä piti ratsastaa. Danven selässä pelkkä istuminen olisi mahdotonta.
- Jep, sai kysymys vastauksekseen. Ravi pätkät piti pitää lyhyinä. Korkeintaan yhden sivun verran, ettei tamma rasittuisi liikaa pitkän levon jälkeen.
- Kuinka se voi? Elias kysyi. Hänen äänessään oli huolta.
- Paremmin. Nyt kuin Dean potkaisi minua takamukseen, sanoen, että Danve ei oli mikään invaliidi, vastasin. Elias naurahti.
- Pääsen pian pois, Hän sanoi. Tieto sai minut hymyilemään, sillä se tarkoitti että veli oli täysin terve ja saisin nähdä hänet jälleen.
- Varmaan iloinen uutinen jollekin, huomautin.
- Meg, sana oli melkee toruva. Siirsin Danven jälleen käyntiin.
- Mitä? Kysyin muka viattomasti.
- Ei mitään, Elias huokaisi. Jatkoimme ravia uudestaan. Danven liike vertyi ja se vaikutti vähän innokkaammalta tai ehkei innokkaalta, mutta sentään vähemmän vastahakoiselta. Kuulin veljeni huokaisevan syvään.
- Hoitajat mulkoilevat minua jo, hän sanoi.
- Ehkä ihan syystäkin, vastasin.
- Mutta täällä on niin pirun tylsää. Katsoa sarjojen uusintoja tai lukea vanhoja sanomalehtiä. Ei hirveästi innosta, Elias valitti. Tämä alkoi kuullostamaan jo veljeltäni, joka inhosi paikalla oloa.
- Kestä kuin mies, ilmoitin vahingoniloisena.
- Et halua nähdä ilmettäni, Elias murahti. Virnistin. Tiesin jo mikä se oli.
- Ei minun tarvitsekaan, sanoin.
- Lopetan nyt. Pysyhän turvassa, äläkä putoa sieltä satulasta, Elias sanoi. Onnekseen hän ei tiennyt viimeaikaisista sähläilyksistäni.
- Lupaan. Moikka. Love yah, sanoin.
- Much more. Byee, Elias vastasi ja lopetti. Puhelu oli milteen sen puolituntia kestänyt. Pari reippaampaa ravi pätkää, kunnes Danve oli saanut tarpeekseen tältä päivältä. Se oli innoton lisäämään vauhtia, mutta ravasi pari kertaa reippaasti.
- Hieno tyttö, kehuin ja kumarruin taputtamaan tamman kaulaa.

Ratsastuksen päätteeksi tulin alas selästä. Danve piti vielä kävelyttää, joten otin siltä satulan pois ja riisuin suitset. Siitä oli aikaa, kuin olin tammaa maasta käsitellyt. Ilahduksekseni se kulki vieressäni kuin parhaiten koulutettu koira.
- C'mon, sanoin ja lähdin portille. Danve seurasi kiltisti. Mukaani otin satulan ja suitset heitin olalleni. Kyllä oli Reitan ja Suvin ilmeissä näkemistä, kun ilmestyin pelkkien varusteiden kanssa talliin. Danve seurasi perässäni talliin, mutta näytin sille pysähtymismerkin. Tamma seisahtui samantien.
Ensin vein varusteet, sitten toimitin laukun ja harjapakin pois pesuboksin vierestä. Danve seurasi minua tarkasti, muttei liikkunut. Suvia epäilytti mennä sen ohi, mutta sanoin hänelle, ettei Danve pure kuin miehiä. Reita katsahti minuun nopeasti. Suvi kiesi kaukaa Danven, mutta pääsi sen ohi. Kaikki oli paikallaan. Pyyhkäisin suitset nopeasti ja otin yhden porkkanan mukaani.
- Kuka osaa, sanoin ja naurahdin. Danve seisoi tasajaloin keskellä käytävää ja hirnahti minulle. Menin sen luo ja näytin porkkanaa.Tamman korvat nousivat höröön.
- Not yet, sanoin sille ja lähdin kävelemään. Danve seurasi minua kuin pahainen kakara. Se kyttäsi kättäni ja hörisi. Edes ohi menevät hevoset eivät sitä kiinnostaneet, kunhan minulla oli porkkanani. Avasin lairumen portin ja päästin Danven sisään. Taivaalla oli pari uhkaavaa pilveä, mutta toivottavasti ei alkaisi satamaan. Katsahdin niihin, mutta Danven jo hieman kärsimätön tuuppaus sai minut jälleen katsomaan sitä.
- Ollos hyvä, sanoin ja avasin sormeni. Porkkana oli hetkessä pureskeltu. Tutkin vielä nivelet. Ei turvotusta, eikä nestettä. Hymyilin tyytyväisenä.
- Ensi kerralla saat tehdä enemmän töitä, ilmoitin tammalle, joka vaelteli jo etsimään syötävää. Iloisin mielin pääsin lähtemään kotiin päin ja kertomaan Deanille hyviä juttuja.

10.11

Tullessani talliin Sami oli minua vastassa. Hän vihelteli hyväntuulisena ja hörppi aina väliin kahvimukistaan. Mikäköhän mieheen oli iskenyt, sillä kello näytti vähän yli 8.00 aamulla ja hän oli pirteä, mikä oli mahdollista tosin, mutta hyvin harvinaista, ainakin näin pimeyden keskellä.
- Mikä tytön tänne noin aikaisin lennätti? Sami kysyi tutulla iloisella tyylillään.
- Ei lennättänyt, mutta autolla ihan tulin, huomautin hänelle. Sami nojaisi tallin seinää. Siinä missä muut siivoilivat hänen ympärillään, niin tallimestari rentoutui kaikessa rauhassa aamukahvinsa kanssa. Sain Tylerilta ja Suvilta epämääräisen tervehdyksen. Toinen pujahti karsinaan tiskiharjan kanssa ja toisella oli luuta kädessään. He tekivät työtä selvällä rutiinilla ja reippaasti, josta Samin piti huolen.
- Noh.. yöunet jääneet varmasti väliin, kuin noin äkäisenä ollaan, Sami sanoi. Hän olevinaan oli toruvinaan minua, mutta nopea ja tehokas mulkaisu esti sen aikeen. Halusin vain harjata ja rauhoittaa Danven ennen lääkirin tuloa. Hän tuli tarkastamaan, miten uusi ruokinta ja liikunta oli vaikuttanut niveliin. Ainakin Danveen se oli vaikuttanut, ruokinta varsinkin. Se sai energiaa lisää ja kipulääkkeiden avulla, myös liikkuminen oli helpottunut. Tänään se tultaisiin arvioimaan, joten piti puunata tamma hyvin. Onnekseni se oli päässyt laitumelta pihattoon. Suojaa säältä. Toinen mistä keskutelimme hyvin pitkään oli loimitus. Lääkäri suositteli sitä lämpimästi, mutta huomautin hänelle, ettei Danvelle pystynyt pitämään lointa, edes paukkupakkisilla. Suojat ja pintelit se sieti korvat luimien, mutta liikkuminen oli sitten ihan hirveää sellaisten vekottimien kanssa. Ratsastuksen lisäksi Danve vaatisi muutakin liikuntaa, siinä apuna toimi maasta käsin työskentely, joka oli minun ja Danven vahvuuksia. Se osasi vaikka mitä, varsinkin pillin tai musiikin avulla. Tämän vuoksi soitin sille alussa paljon radioa, mikä sai tamman rauhoittumaan. Etsin tamman tavarat ja suuntasin pihattoon. Sieltä löytyi myös tammani. Se oli hieman huonotuulinen. Nytkin ne pitivät hieman etäisyyttä Danveen, mikä oli ihan hyvä juttu, kaikkien kannalta. Vislasin kovaan ääneen. Se sai luimivan ja pahantuulisen tamman pään nousemaan ylös. Se hirnahti ja tuli luokseni kevyeen näköisessä ravissa. Tamma hörähti ja kerjäsi rapsutuksiani. Tietty sitä piti rapsuttaa. Kun automaatti liike tai ärsykkeeseen reakointi, vai miten se menikään? Myös Dolo ilmestyi tamman viereen. Oli taas tammat yhdessä, joten helpolla pääsisin, jos vain soittaisin Deanille ja pyytäisin hänet auttamaan. Hetken ajattelin, että hän oli jälleen parhaan ystävänsä kanssa, mutta ärähdin itselleni. Entä sitten vaikka olisikin? Ajatus toi hieman epäröintiä, sillä yleensä pystyin soittamaan Deanille, mutta tällä kertaa purin huuleni. Huokaisin syvään. Puhelin pärähti. Säikähdin, että melkein pudotin sen kädestäni. Luin soittajan. Poika oli siis ehtinyt ensin.
- Moi, vastasin hermostuneena. Tuli hetken vaivaantunut hiljaisuus, taustalta kuulin jonkun kuiskivan. Dean rykäisi. Sitä hän teki aina hermostuneena tai painostettuna. Veikkaisin molempia, mutta yritin parhaani olla sanomatta mitään.
- Missäs oot? Poika kysyi. Vaihdoin puhelimen toiseen käteen ja rapsutin Danven turpaa.
- Tässä tammat huomiotani kerjää, vastasin. Samalla lepertelin Danvelle ja tyynyttelin kärsimätöntä Doloa, joka näytti hölmöltä loimessaan. Sen myös sanoin tammalle, mille Dean naurahti. Hymyilin myös.
- Jos sul ei kovin kiire oo, niin voisin kaivata auttavaa kättä näitten kans, sanoin. vaikka heti kaduin sanojani, sillä kuullostin niin vaivaantuneelta, sen Dean huomaisi. hän tunsi minut niin hyvin.
- Olemmekin Rosien kanssa tulossa sinne tänää, poika vastasi. Tietty, ajattelin. Jokin pisti sisälläni, mutta kieltäydyin sitä tuntemasta ja läksytin itseäni jälleen.
- Mikä sattuma, sanat vääntäytyivät väkisin suustani. Purin huultani ja keskityin enemmän Danveen, kun minun olisi tarvinnut. Syvä huokaus.
- Meg.. Dean sanoi. Ravitelin kasvojani.
- Niin? Yritin saada ääneeni pirteyttä, mutta se kuullosti jopa omaani korvaani teennäiseltä.
- Tulen sinne, älä karkaa, Dean sanoi. Hämmentäen minut täysin. En saanut vastatuksi, mutta poika ei sitä tarvinnutkaan. Puhelu katkesi. Katsoin ruutua pitkään. Hyvin pitkään.
- Ei kai.. Kysymys jäi ilmaa. Dolo tuuppaisi Danve ja kuopaisi leikkisästi. Sillä näytti olevan liikaa energiaa, mistä ainakaan Danve ei ollut iloinen. Se luimisti korviaan välillä, varsinkin kuin Dolo näykkäisi sen pitkästä harjasta. Rapsuttelin molempia aikani. Dolo härnäsi minua kuin rapsutin Danvea, muttei antanut minun koskea siihen. Se ravaili ympärillämme ja hirnahteli. Tamma kuopi etujaloillaan ja heitti päätään. Naurahtelin sille ja usutin sitä toisinaan.
- Onhan tuokin tyyli liikuttaa hevosta, kuulin äänen takaani. Käännähdin hämmentyneenä.
- Dean... Mitä sinä täällä.. Hämmennys näkyi ja kuului selkeästi, melkein sai minut punastumaan. Dean pujahti portista ja tuli viereeni. Danve astui hieman kauemmas, muttei luiminut pojalle. Hän katseli minua tutkivasti, noiden miltein blondien hiustensa alta.
- tarvitsit apuani, poika sanoi. Tai pikemminkin kysyi, mutten osannut vastata hänelle.
- Näitten kahen kans, sanoin ja osoitin tammoihin. Dean kehotti minua selittämään.
- Jos voisit vaikka ratsastaa Dololla, kun lähden lenkille Danven kanssa? Ehdotin varoivaisesti. Deanin kulmat rypistyivät.
- Vain jos.. Hän aloitti. Hieman levoton.
- Nimeä ehtosi, sanoin, sillä apu olisi ihanaa, joten suostuisin mihin vaan.
- Me puhutaan, Dean lausui lopulta katsoen suoraan minua silmiin.
- Mistä.. alotin, mutta Deanin tarttuessa käsistäni hiljeni ja katsoin maahan.
- Meg, hän huokaisi syvään.
- Nii, vastasin ja katselin hänen takkinsa nappeja uteliaana, kuinka valo niiden kiiltävällä pinnalla taittuikaan.
- Pistätkö minun tavaamaan sen? Dean huomautti. Tiesin tasan tarkkaa mitä hän tarkoitti, joten häpeä nostatti punaa kasvoilleni. En haluaisi puhua asiasta, sillä tunsin oloni erittäin hölmöksi.
- Hyvä on, vaikka siinä ei ole mitään puhuttavaa, vastasin ja annoin katseeni nousta Deanin kaulahuiviin.
- Eikö muka? Hän sanoi vaatien. Nielaisin syvään. Halusin paeta, piiloutua, mitä vain.
- Eka hevoset, huomautin. Poika huokaisi, muttei päästänyt irti.
- Katso minuun, Dean pyysi, miltein käskien. Kesti hetken, ennen kuin annoin katseeni liukua pitkin hänen kasvojaan, ihan silmiin asti. Silloin hän hymyili.
- Et ole hölmö, hän sanoi ja päästi irti käsistäni. Dean siirtyi rapsuttamaan Doloa. Seurasin Deanin rauhallista käsien liikettä sivusilmällä. Enkö muka ollut hölmö? Toruin itseäni jälleen. Poika otti Dolon kiinni ja lähdimme taluttamaan tammoja talliin.

Olin hakenut Danven harjat ja muut valmiiksi talliin. Dean sitoi Dolon kiinni ja haki tamman varusteet. Pujotin suitset Danven päähän ja pudotin ohjat maahan. Kummarruin tutkimaan tamman jalkoja.
- Outoa on, että olen tuntenut Oden jostain tarha-iästä asti ja hänen kauttansa tutustuin Rosieen, Dean sanoi. Samalla hän harjasin Doloa.
- Ymm, vastasin ja puhdistin arpea keskittyneesti.
- Meidän juttumme alussa ei ollut mitään ruusuilla tanssimista, Dean huomautti ja kumartui puhdistamaan Dolon kavioita.
- Juttunne? Pusersin sanan ulos suustani. Ääneni väreili hieman, enkä pystynyt keskittymään kunnolla.
- Ystäviä meistä ei ihan heti tullut. Rosie kiehtoi minua suuresti, mutta sain pian huomata minkälainen tyttö hän oli, enkä halunnut sekaantua enempää, Dean vastasi. Nousin ylös ja siirryin tutkimaan toista jalkaa. Nivelissä oli huomattavasti vähemmän nestettä kuin olin odottanut, eikä lumen tulo ollut vaikuttanut arpiin.
- Mielenkiintoista, vastasin. Miksi poika edes selosti minulle? Nousin ylös ja nappasin harjan käteeni.
Dean haki katsettani, mutten pystynyt siihen vastamaan.
- Ei sinun tarvitse selittää tai mitään, sanoin ja vilkaisin pojan suuntaan.
- Että voit olla mustis ihan omasta hölmöydessäsi vai? Dean vastasi. Avasin suuni sanoakseni, mutta purin hampaani yhteen. Kohautin olkapäitäni. Danvella oli erityisen mielenkiintoinen mahanalus, niin mielenkiintoinen, että piti kumartua katsomaan tarkemmin. Kuulin pojan huokaisevan, mutta hän keskittyi satuloimaan Doloa.
- Luulisi, että näinkin pitkän ajan jälkee.. päätin lauseeni huokaukseen. Dean kiristi luimivalta tammalta vyön. Hän ei sanonut mitään, jolloin käänsin selkäni pojalle.
- Miksi olet edelleen epävarma? Dean lausui sanat pehmeästi ja hiljaisesti. Nyyhkäisin. Silmiäni kuumotti ja hengitys oli hankalaa. Miten voisin vastata kysymykseen, jonka vastausta en itselleni kehdannut myöntää?
- En tiedä, huokaisin avuttomana. Nostin Danvelle satulan selkään. Se polki jalkojaan ja luimi, muttei tehnyt onneksi muuta. Rapsutin Danven säkee ja sopersin kehuja sen korvaan.
- Valmista? Dean kysyi. Nyökkäsin äänettä. Poika irroitti Dolon riimun ja lähti taluttamaan Doloa ulos tallista. Seurasin häntä hiljaisena.

Välikommentti, ups. Danven ei todellakaan pitäisi olla noitten herrojen kanssa samassa pihatossa.. Nyt on tullut kauhia moka, korjaan sen tohon kakkospihattoon

6.1

Jokin oli muuttunut. Tiesin sen. Vain pari päivää kestänyt matka oli tehnyt merkittävän muutoksen. Pysyvän muutoksen. Askeleen eteenpäin, kenties? Kaksi vuotta Dean oli odottanut. Olin päästänyt hänet lähelle. Hyvin lähelle. Suudellut häntä, koskenut häneen ja antanut hänen koskea minuun. Pelko oli väistynyt, seinä oli rikottu, silti, vaikka hyvin olin seinää vartioinut, en ollut hermostunut sen rikkoutuessa.
En katunut. Eikä minun pitänytkään.. Dean ei ainakaan katunut. Kaikki on hyvin.
- Pitääkö sun mennä? Deanin kysymys palautti minut ajatuksistani. Palautti minut Suomeen. Simoran tallipihalle. Hän oli kietonut kätensä ympärilleni ja suuteli minua niskaan. Se toi lämpimän tunteen koko kehoon. Ihanan suloisen tunteen.
Käännyin huokaisten ympäri ja nostin käteni Deanin niskaan. Katsoin häntä hetken. Hymyilin. Dean piti kiinni lantiosta, ihan kuin hän ei haluaisi päästää irti. Astuin hieman lähemmäs poikaa, kunnes nenämme kohtasivat.
- Tammat odottavat, miltein kuiskasin sanat. Dean siirsi hiussuortuvan kasvoiltani ja huokaisi. Kylmä tuuli pöllytti lunta ympärillämme. Se tunkeutui vaatteiden alle. Varpaani kipristelivät jo tunnottomina, vaikka en pitkään ollut edes seissyt. Säälin Benia toisinaan. Mies joutui tekemään ihan niskalimassa lumitöitä, ettei lumi kerääntynyt tallien ovien eteen, että Simoraan pääsisi edes hevosia hoitamaan.
Sitä hän teki parhaillaankin. Lumi siiryi vakain liikkein suurin kasaan, pois pihalta. Samalla Ben mulkoili Deania. Osasiko muka mies arvata, että jokin oli muuttunut? Toivottavasti ei. En haluaisi, että Ben nylkisi Deanin. Hän oli jättänyt oman lumikolansa nojaamaan tallin seinään.
- Jos Ben ei pistäisi mua tämmöseen rääkkiin.. Dean murisi suorastaan. Hyssitin poikaa ja painoin sormeni hänen huulilleen. Dean huokaisi. Hän sentään oli tallityöntekijä, joten käskyttäminen kuului asiaan.
- Tehdään tänään hyvin töitä, niin illalla voi olla hyvin mielin, sanoin. Myöhästyisin kohta, ellen lähtisi. Jostain syystä en olisi halunnut lähteä. En olisi halunnut Deanin päästävän irti. Minun oli pakko lähteä.
- Nähdään myöhemmin, Dean totesi. Hän painoi kevyen suudelman huulilleni ja päästi irti. Hymyilin ja toivotin hyvästit. Dean oli jo napannut kolan.

Mel Seren näytti samalta kuin aina. Vaikka Ode oli kertonut, sinne muuttaneesta porukasta ja Rosien uusimmasta kullasta. Tyler ja Rosie? Ajatus oli suloinen ja huvittava. Tyler oli toki mukava, ei hänessä mitään vikaa ole, mutta Rosie? No ei varmaan vain voinut vastustaan tyttöä. Hän osasi kuulemma tehdä itsestään vastuttamattoman. No varmasti söpöä. Ihmeellisimpia asioita on tapahtunut. Kuten Dean. Muistelin mielipiteitäni hänestä, vajaa kaksi vuotta sitten. Pudistelin päätäni.
Lumi ongelma oli yhtä paha myös ML:ssä. Tallit näyttivät hautautuvan lumeen. Kattojen reunalla oli uhkaavan korkeat kinokset. Säälin sitä onnetonta, joka saisi valkoisen suihkun niskaansa. Avasin tallin oven ja olin törmätä Tyleriin.
- Oh I'm sry, oli hänen automaattinen vastauksensa. Pidättelin virnistystäni, mikä sai Tyler hämmentymään.
- It's fine. So with Rosie? totesin hymyillen. Pidin katseeni pojassa. Hän pälyili lattialle, mutta lopulta nosti katseensa minuun. Pojan ilme oli itsevarma ja kasvoja koristi hymy.
- Yes, hän vastasi. Mutkittelematta ja kiertelemättä. Onneksi.
- She's lovely, sanoin. Tyler nyökkäsi. Enkä halunnut pidätellä poikaa pitempää, joten ohitin hänet ja suuntasin hakemaan Danven laukun ja harjat valmiiksi käytävälle.
Sitten oli aika hakea tamma. Omatunto vihlaisi. Olin ollut hyvin laiska, ja suorastaan huono hevosenomistaja. Danven kuntoutus oli jäänyt vähemmälle. Mikä ei tietenkään ollut hyvä asia. Eikä hyväksyttävää. Sen tuli saada säännöllistä ja kevyttä liikuntaa. Elias oli toki katsonut hevosteni perään joulun ajan, mutta hänkään ei voinut Danven kanssa paljoa tehdä. Tamma ei sentään ollut aggressiivinen Eliasta kohtaan, muttei myöskään päästänyt häntä lähelleen.

Taskussani oli omenaa tammojani varten. Dolo oli ilmeisesti pihaton suojissa, sillä ulkona sitä ei näkynyt. Tuulen lisäksi oli lunta alkanut jälleen sataa. Ihan vähän, mutta niinhän aina. Tarpeaksi näitä "ihan vähän" sateita, niin kappas, kuin tyhjästä oli maassa milteen metri lunta. Ja ihan vähän oli vaan satanut. Valkoinen talvi oli kiva postikorteissa ja lomamainoksissa. Se kuului joululauluhin ja lappiin. Talvella ei ole niin pimeää, kun on valkoinen maa. Kuuluu lausetta toistettavan usein. Totta se kyllä oli. Mutta entä sitten kuin kengät täyttyvät lumesta? Eikä autot pääse liikkeelle, kuin teitä ei aurata? Puhumattakaan suurten lumikasojen turvallisuusriskeista. Talvi ei todellakaan ollut lempi aikaani. Tosin mieluummin valkea talvi kuin intiaanikesä.
Danve viihtyi ulkona säässä kuin säässä, vaikka siihen sisältyisi lumessa kahlaamista.
Se näytti isolta ja takkuiselta pehmolelulta. Tamma hirnahti nähdessään minut.
Sen liike oli hieman kankeaa, tullessaan minua portille vastaan. Vain vähän liikuntaa siis tänään.
- Hey my love. Samalla rapsutin sen korvantaustaan ja tarjosin omenan puolikaan tammalle. Se oli nopeasti tuhottu. Danve oli onneksi kotiutunut pihattoon, vaikka sielä oli muita hevosia. Tamman historiaa miettien, aina mielessäni oli pieni pelko, jos se palaa takaisin siihen aggressiivisyyteen. Tamma oli huimasti parantanut, siitä mitä se oli. Kuintenkaan se ei ole ollut mitenkään laumassaviihtyjä, joten toiset hevoset. Varsinkin tuntemattomat tammat, mutta onneksi mitään ei ollut tapahtunut, tuskin tulisikaan. Pieni pelko vaihtui epämääräiseksi varautuneisuudeksi.
- Mennään, totesin. Danve seurasi minua, vaikken jaksanut ottaa sitä kiinni. Se nappasi kevyeesti takkini hihasta. Hampaat hipaisivat rannettani, mutta vain hellästi.
Takkiin jäisi kivat ja kuolaiset jäljet. Se oli kuitenkin vaan takki, joten mitä väliä?
Sami ja Nican ilme oli näkemisen arvoinen. He keskustelivat jostain hyvin keskittyneesti, mutta hiljenivät kuin ohitin. Samin katse suuntautui suoraan minuun.
Hän näytti hieman huvittuneelta.
- Hyvää päivää ja vuoden alkua, sanoin hymyillen. Tottakai tallinomistajalle ja tallimestarille piti olla ystävällisiä. Sami vastasi kohteliaan tuttavallisesti. Danven korvat kääntyivät taaksepäin. Sen silmät suuntautuivat epälyttäviin ihmisiin, vaikka heidät oli monta kertaa jo nähty, tamma oli silti epäilevä. Tyynyttelin sitä vähän. Rapsutus oli hyvin tehokas keino siihen.
- Mitenkä matka? Odelie vain huomautti minulle, että pääsit Hollantiin jouluksi, Nica sanoi. Hänen sanansa olivat ystävälliset, vaikka silmissä kiili uteliaisuus. Mietin hetken.
- Hollannissa olen aina halunutkin käydä, vaikka nyt siihen sisältyi tämmöinen ei niin mukava puoli. Hieno paikka, hyvät ruuat ja hyvä matka oli, päätin selostuksen.
- Kuin lomaesitteestä, Sami huomautti. Mulkaisimme yhtäaikaa häntä.
- Varmasti poikaystävä on vain suuri plussa, Nica huomautti. Naurahdin.
- Rasite ja plussa, totesin. Sille Nica naurahti.
- Sitähän ne miehet voivat olla, hän sanoi. Samalla pyöräyttäen silmiään kohti Samia, joka esitti, ettei kuullut. Hän katsoi viattomasti Nicaan päin. Tosin viatomuus ei ollut mitenkään uskottavissa. Mistä sitä ikinä tietää mitä Sami on miehiään? Minun oli pakko virnistää ajatukselle.

Ensin oli harjattava Danven pää. Se teki kaikkensa hankaloittaakseen hommaa. Ensin tamma ei suostunut päästämään hihastani, kuin mikäkin iso ja itsepäinen koira.
Danve nosti päänsä mahdollisimman korkealle ja steppasi sivulle. Se väisti harjaa.
Ja katsoi minua kauhistuneena, kuin harja olisi peto joka söisi pienen ja hupsun appaloosan. näytin harjaa Danvelle. Se nuuhkasi kerran, muttei osoittanut suurta kiinnostusta. Nostin sen kaulan korkeudelle. Ei mitään ongelmaa, mutta jos yritin lähestyä päätä. Suuri ja vakava ongelma. Lopulta nappasin kiinni Danven ylikasvaneesta otsatukasta. Halusin murista tammalle, mutta luovuin ajatuksesta.
Pitelin siitä toisella kädellä ja toisella harjasin pään. Danve kuopaisi äänekkäästi lattiaa, mutta luovutti. Pujotin sille suitset päähän ja tiputin ohjat maahan. Tämän jälkeen tutkin jalkojen arvet, jotka olivat parempaan päin. Niitä ei tarvinnut lääkitä ja puhdistaan enää niin usein. Tamma saisi oppikirjan mukaisen harjaamisen, ettei yhtäkään pölyhiukkasta lähtisi tamman karvasta. Harjasin ja harjasin, mutta ei pölyä tuntui vain olevan kaikkialla. En raivonpuuskiltani edes huomannut talliin ilmestynyttä tyttöä. Hänellä oli vihreät silmät ja vaaleat hiukset.
- Kokeile kostealla rätillä, tyttö ehdotti. Rypistin kulmiani, mutta kiitin vinkistä.
- Milloin vain. Olen muuten Petra, tyttö esitteli itsensä. Tosin etäisyyden päästä, sillä Danve huiski häntäänsä tyytymättömänä.
- Meg, vastasin hymyillen. Sain vastaukseksi vienon hymyn.
- Kato tätä, ilmoitin ja marssin pesupaikalle. Nappasin yhden tyhjän ämpärin ja valutin siihen vettä. Otin vielä sienen, sillä rättejä ei ollut tarjolla. Petra ei ollut liikkunut kuin palasin. Kiitin häntä ja tyttö lähti matkojaan. Sieni auttoi, sillä Danvesta lähti ihan mustaan vettä. Se täytyi kuivata. Löysin hyvän pyyhkeen, mutta silti tamma oli vielä kostea. Eikä sitä voisi viedä ulos kosteana, varsinkaan pakkaseen.

Ainoa vaihtoehto oli lainata Dolon loimea. Danve oli hieman rotevampi kuin Dolo, mutta tuskin se niin hirveästi haittaisi. Sääli vaan, että Danve ei sietänyt loimia. Jätin Danven niin, että näin sen koko ajan, vaikka hain loimen. Se seisoskeli tylsistyneenä.
Tamma lepuutti toista takajalkaansa ja laski hieman päätään. Lopulta sain käsiini Dolon loimen. Se oli hieman liian pitkä, mutta myös aina ollut laihemmalla hevosella, joten säätöjä tuli löysentään. mahan alle tarkoitettuja lenkkejä ei voinut laittaa kiinni.
Se vasta ärsyttäisikin Danvea. Satuloin sen ensin, selkä ei niin kostea enää ollut.
Vyötä kiristäessä Danve potki takajaloillaan. Sen onnistui osua yhteen karsinan ovista.
- Soo jaa tyttö, soo jaa, tyynyttelin Danvea. Se pureskeli hampaitaan ja käänteli korviaan. Tamman pää jännittyi ylös, mutta sain kuin sainkin vyön kiristettyä.
Seuraavana loimitus. Tästä tulisi hauskaa. Otin sen tyynesti syliini ja asetin mytyn Danven selkään. Sen korvat osoittivat taakse. Tamma odotti jännittyneenä. Hitaasti aloin avaamaan myttyä. Nyt se peitti satulan kohdan. Danve käänsi päätään. Se ihmetteli touhujani. Levitin loimen tamman lautasille. Se polkaisi levottamasti.
Jatkoin loimen levittämistä. Lenkit putosivat, koskettaen tamman toista takajalkaa. Se säpsähti ja otti pari sivuaskelta. Nostin lenkin nopeasti ylös ja kierritin solmuun.
- Hyvä tyttö, tamma sai ansaitut kehut. Laskin loimen tamman lavoille. Se odotti edelleen tyynesti. Tästä tamma sai paljon kehuja. Sain soljet laittettua kiinni.
Tähän asti hyvin, mutta liikkuminen, kuin loimesta ei pääse eroon? Se voisi ahdistaa tammaa. Nostin ohjat maasta. Danve terästäytyi.

Vedin hanskani käteen ja takin päälle. Oli jälleen aika lähteä ulos. Lähdin ihan normaalisti taluttamaan Danvea. Ensin se kulki normaalisti, vaikka jännitti. Mutta ulkona tuli täysi pysähdys.Tuuli tarttui kiinni loimeen, saaden sen luiskahtamaan Danven päältä. Se oli liikaa tammalle. Se hirnahti kauhistuneena ja pyrki juoksemaan loimen alta. Yritin saada Danven rauhoittumaan, mutta se ei meinannut kuunnella minua yhteen. Pidin kiinni ohjista ja yritin napata loimen reunasta.
- Soo jaa, sanoin. Danven sieraimet laajenivat, mutta se pysähtyi ja jäi katsomaan minua. Tamma oli peloissaan, sen silmävalkuiset vilahtivat. Hyräilin hiljaa.
Tamman korvat kääntelivät. Se jäi kuuntelemaan, kunnes laski päätään alas. Sain nostettua loimen takaisin tamman päälle. Loimen lenkit oli pakko laittaa kiinni.
Sidoin toisen lenkin kiinni jalustimeen, lopulta päätin, että voisin nousta satulaan, sillä ainakin loimi pysyisi mukana. Nostin ohjat kaulalle ja ponnistin hetkessä satulaan. Danve liikahti allani, mutta jäi odottamaan. Istuin satulassa hetken, kunnes maiskautin tamman liikkeelle. Se lähti käyntiin jännittyneenä. Suuntasin maneesille. Tunne, jota Danven selässä istuminen tuotti, yllätti minut. Muistutus siitä, miksi olin hevosen itelleni halunnut. Se oli innostava, rauhoittava, luonnollinen - yhteys johonkin itseään suurempaan. Ei ole mikään, joka tulisi vertaillessa edes lähelle sitä tunnetta, ei asia, ei ihminen ei edes toinen hevonen. Tämä oli se hevonen. Tämä rotevahko appaloosa tamma allani. Rapsutin sen säkää. Minun pitäisi yrittää enemmän. Tehdä enemmän töitä tammani eteen. Huolehtia siitä paremmin. Hitto. Sen Danve oli ansainnut.
Maneesin ovi oli auki, sillä sieltä juuri tuli ulos Jesse. Hän piteli kiinni Vertin ohjista eikä näyttänyt mitenkään tyytyväiseltä, melkein sääliksi kävi.
- Jätä auki, huudahdin hänelle. Kiitin häntä ohittaessani. Danve ja Indi mulkoilivat toisiaan, mutteivat muuta. Onneksi.

Maneesi oli hyvin valaistu ja pohja oli siisti. Ei täysin paras westernin harjoittamiseen, muttei kuitenkaan epäsopiva. Annoin Danven kävellä ihan vapaasti. Se kiersi uraa miltein nukkuen. Venytin omia lihaksiani, ennen kuin aloin riisumaan loimea. Aloitin ihan hyvin. Soljet ja muut olivat vielä helppo aukaista, jopa loimen pujottaminen pois onnistui, mutta Danve säpsyi sitä kuitenkin vielä, joten miten saisin sen laidalle, ilman tamman säikähtämistä? Ratsastin ihan lähelle laitaa ja hitaasti siirsin loimen sen päälle. Danve otti puolikkaan askeleen eteen, muttei keksinyt muuta. Olin tyyväinen siihen. Tamma oli sopivasti ehtinyt kuivua. Kävelimme pitkään, suuntaa tosin vaihdellen. Sen jälkeen ravailin muutamia kiemuroita ja ympyröitä, venyttääkseni ja verryyttääkseni tammaa. Ja ennen kulmia pysähdys. Samoin jokaiseen "uuden" kaaren alkuun pysähdys. Danve oli alussa todella jäykkä. Sen ravi hädintuskin liikkui eteenpäin ja tamma oli muutenkin, kuin ruosteessa. Muutama peruutus ja ihan pari lyhyttä laukan nostoa, se riitti tältä päivältä. Danve oli tehnyt kaiken hyvin, jäykyyttä alussa, mutta parantuen loppua kohden, että se kulki jo hevosen näköisenä lopulta.
Tulin alas löysäsin vyön ja hain loimen. Tämän oli toimittava. Tuuli oli yhtä paha, mutta tällä kertaa loimi oli paremmin kiinni, eikä siis lennellyt tai oikeestaan lepatellut mihinkään.

Tallissa riisuin varusteet. Harjauksessa olin yhtä tarkka kuin aikaisemminkin, joten siinä vierähti reilut puolituntia. Kuitenkin Danven karva kiilsi kauniin värisenä ja se näytti tyytyväiseltä, joten aika ei ollut kulunut turhaan. Setvin tamman harjan. Siitä se ei oikein pitänyt, mutta pitkään harjaan nyt kertyi takkuja ja ne piti selvittää. Samaa selostin Danvelle, mikä sai Suvin ja Reitan kurtistamaan kulmiaan huvittuneena. He taluttivat hevosia sisään ja juoksentelivat hakemaan loimia. Loimia. Kaikkialla, no.. hyvähän se hevosille. Sääli kuin omani on niin karastautunut, että se vierasti lointa.
Suvi ei näyttänyt olevan hyvällä tuulella. Hän kirosi loimelle, joka ei millään suostunut asettumaan oikein Reeven päälle. Kuuntelin puolella korvalla, mutta silti en voinut olla huomauttamatta, - Kyllä ne loimet ovat niin turhia, varsinkin tallissa. Sain kaksi ällistynyttä katsetta. Heille loimi taisi taas olla ilmiselvä asia talvisin.
- Tälle nyt ei loimea saa päälle ainakaan valvomatta, ellet halua sen repeytyvän kappaleiksi, huomautin. Samalla puhdistin Danven päätä.
- Eikö sillä koskaan ole pidetty loimea? Suvi kysyi. Tyttö oli ihmeissään.
- Ei se ole koskaan tottunut, eikä tarvinnut, vastasin. Reitakin näytti uteliaalta.
- Edes Suomessa? Hän kysyi. Mietin hetken. Kunnes toistin sanat.
He katselivat Danvea hetken. Tieto sulateltiin ja pian kaksikko katosi, kukin mihinkin.

Danven vein takaisin pihattoon. Se seurasi kiltisti, rennommin liikkuen kuin aikaisemmin. Pidin käteni tamman harjan kohdalla varuulta, mutta mitään tai ketään ei tullut onneksi vastaan. Päästin Danven irti ja se lähti syömään heiniään. Jättäen minut kylmästi. Sain hyvän tilaisuuden tarkastella pihaton asukkeja. Yksi kaunis sh-tamma, Vertti eli upea fwb-ruuna, Indi eli kuulemma jääräpäinen traksu-tamma, mustankimo ox-tamma Fali, hauskanvärinen pv-tamma.. Upeita kaikki, sitten katseeni osui Doloon.
Hupsuun Knapstrup-tammaani ja viimein Danveen. Omalaatuiseen appaloosa- tammaan. Ne eivät tuntuneet sopivan kaikkien hienojen ja upeiden ratsujen mukaan. Lutusia molemmat, jotain hienoa, mutta silti vähän kirppukasan vaikutus. Pitkä talvikarva lisäsi vielä vaikustusta. Tarkkailuni keskeytyi puhelimen pirinään. En tunnistanut numeroa.
- Haloo, vastasin.
- Oi hyvä kun vastasit, ääni sai minut huokaisemaan. Äiti. Ihana äiti. Ilmestyi yllättäen veljeni oven taakse, viihtyi joulun ja jälleen katosi mystisesti jonkun tuttavan luo uudeksi vuodeksi. Sen koommin naisesta ei oltu kuultu. Paitsi nyt.
- Niin? Odotin jatkoa kärsimättömänä. Sentään Mariel ei ollut humalassa, tällä kertaa tai enää.
- Yritin tavoittaa mussukkaani(eli Eliasta), mutta hän ei vastaa, Mariel jatkoi.
- Toden näköisesti töissä, huomautin kuin tyhmälle. inhosi vaikutusta, joka äitini minuun loi, mutten voinut sille mitään. Tuo nainen oli vain erittäin ärsyttävä. Tai oikeastaan turhaannuttava, sillä omaa äitiään ei ärsyttäväksi saisi kutsua.
- Niin, hän tekee niin paljon töitä, kuten aina, Mariel voivotteli. Huokaisin. Tätä samaa aina. Silti vastailin jotain.
- Onko sul kynää? Äitini kysyi yllättäen.
- Ymm, ei tällä hetkellä kuin olen talilla, vastasin kysymykseen.
- Olisiko mahdollista, että ilmoitat mussukalle, tai Benille, että pystyisikö minut noutamaan täältä? Mariel piti heidän haluaan noutaa hänet ilmeisenä, joten epäröinti oli vain teeskentelyä. Voi Ben tai Elias parka. Otin osotteen ylös ja sanoin soittavani, jos unohtaisin sen. Äiti oli sillä tyytyväinen. Lopulta lähdin kohti bussipysäkkiä, samalla soitin jo veljelleni, äidin pienelle mussukalle.

24.1

Kun Dolon kanssa olin riehunut aamupäivällä, ajattelin viettää rauhallisemman iltapäivän Danven kanssa. Puuhailimme kaikkea, tutkin arvet ja harjasin tamman huolella. Lyhensin siltä jopa harjaa, mistä Danve oli hieman epäilevä, muttei tehnyt mitään. Vasta sitten sain osakseni luimimista kuin setvin tamman häntää.
Sen takakaviot nousivat uhkaavasti vuorotellen(riippuen kummalla puolella seisoin), mutta topakka muistutus palautti tamman ruotuun.

Danve sai suitset päähänsä ja minut selkäänsä. Samosimme ML:n alueen metsissä melkein puolituntia, kunnes yltyvä lumisade pakotti meidät kääntymään takaisin kotia päin. Matkalla ajattelin oikaista pellon poikki, ensin Danve oli kahlannut lumessa täysin tyytyväisenä, kunnes n. puolessavälissä se pysähtyi.
Yritin kaikkeni, että saisin tamman liikkeelle. Ensin maanitellen, sitten komentaen, kunnes lopulta ärähdin ja läpsäsin Danven takamukseen. Se pukitti ensin, muttei pahasti, enkä pudonnut, mutta toistaessani läpsäytyksen Danve pinkaisi eteenpäin ja pääsimme kuin pääsimme ehjänä takaisin. Tosin aivan lumen peitossa. NYt kuin Tamma oli väsytetty ajattelin kokeilla tottuttaa sitä loimeen, sillä lumisateelta tamma olisi suojattava, vaikkei se ollutkaan samaa mieltä. Olin saanut ODelta käytetyn toppaloimen, jota päätin kokeilla Danvelle. Se antoi minun pukea loimen, muttei viihtynyt siinä, joten lopulta päädyttiin tähän

Ps. Juu taas yksi ns. läpipiirto

25.2 Viisi askelta

I Ymmärrys

Kunnollisen suhteen hevoseen voi saavuttaa erään hevosihmisen mukaan seuraavien askelmien tai "rakennuspalikoiden" kuten hän sanoo, avulla:

Luottamus(trust)
Kunnioitus(respect)
Itseluottamus(confidence)
Yhteys(communication)
Ymmärrys (understanding)

Ne täytyy saavuttaa alimmasta ylimpään, sillä eihän hevonen voi kunnioittaa sinua, ellei se ymmärrä? Aivan. Tähän asti ymmärrettävissä. Varmasti jokainen hevosen omistaja jossain vaiheessa kamppailee jonkun(ellei kaikkien) näiden kohtien kanssa.

Tutustuessani Danveen, se oli vihainen, epäluottava ja osittain epäkunnioittava ihmistä kohtaan. Tamma ei päästänyt ketään lähelleen, eikä sitä voinut käsitellä. Muistin tamman lapsuus ajaltani. Se oli ollut suloinen varsa, ja upea nuori hevonen ja minua sattui katsoa mitä sille oli tapahtunut. Halusin auttaa sitä ja rakas veljeni oli sen nähnyt. Hän totesi, etten voisi vain suuna päänä astella tamman luo. Se ei muistaisi minua, eikä siten osaisi suhtautua minuun, muuten kuin hyökkäämällä. Veljeni oli viisas, sillä tamma ensimmäisen kerran minun lähestyessäni sitä, tamman korvat menivät uteliaasta luimuun, ja se oli jo liikkellä, vaikka olin vain avannut portin. Kuin portin suljin Danve lähestyi jo korvat luimussa ja hampaa irvessä, valmiina tappamaan kaikki, jotka sen alueelle uskalsibvat tulla, onnekseni minut vedittiin alta ja Danve jarrutti törmäten porttiin. Sain moittivia katseita veljeltäni.
"You can't work with a horse without understanding it firts, so my dear child, just observe it" Isäni aina sanoin meille näin, joten tein kuten hän pyysi. Danvea pidettiin aitauksessa, sillä ei ollut suojaa, eikä vettä, sillä kukaan ei päässyt juottamaan tammaa. Tarkkailin tammaa aikani. Huomasin myös, että yksi poika välttyi hyökkäyksiltä, sillä hän vihelsi.(tämä poika oli Dean, sitä en tosin tiennyt) Sen jouhet melkee peittivät silmät, karva oli kiilloton, kaviot kuluneet ja lihasmassa olematon, sinänsä tamma ei vaikuttanut sairaalta. Ruokinta tapahtui niin, että joku heitti heinää aidan yli.
Aikani tarkkailun jälkeen, päätin lähestyä tammaa uudestaan. Otin mukaani ämpärin, jonka täytin vedellä. Tammalla oli varmasti jano. Pujahdin aidan ali. Tamma tiesi, että joku oli astunut sen alueelle. Sen koko vartalo jännittyi. Korvat kääntyilivät. Odotin hetken, kunnes laskin ämpärin keskelle aitausta, sen tehtyäni poistuin, mutta vain toiseen päähän aitausta. Danve oli epäilevä. Se tiesi, että ämpärissä oli vettä, samoin se tiesi, että olin yhä aitauksessa. Lopulta tamma lähti lähestymään ämpäriä.
Sille ihmistä vapaaehtoisesti lähestyminen oli kuin syvän kuilun ylittämistä. Tamma oli varuillaan, mutta lopulta laski päänsä hetkeksi ämpäriin. Kuin mitään ei tapahtunut, se toistui, kunnes lopulta Danve joi ämpärin tyhjäksi. Pysyin liikkumattatomana, kuuntelin tamman liikkeitä, sillä itse en nähnyt niitä. Vietin monta tuntia, vain istuen aitauksen perällä. Tätä toistin, joka päivä. Toin veden ja istuin aitauksen perällä kolme tuntia.
Näin sain tamman tottumaan itseeni.

Parin päivän toiston jälkeen Danve näytti kiinnostuvan minusta. Se tarkkaili paljon levollisemmin minua. Hienoista uteliaisuutta tamma myös osoitti. Oli aika siirtyä toiseen vaiheeseen. Jätin ämpärin keskelle, odotin, että Danve joi, kunnes lähdin kävelemään. Se sai Danven jännittymään. Se oli valmis hyökkämään. Kävelin mahdollisimman hitaasti, rennosti ja kaukana tammasta. En koskaan suoraan lähestynyt sitä. Jo seuraavana päivänä tamma pysyi täysin rentona, vaikka kävelin.
Toin ämpärin, kävelin, kunnes istuin aitauksen keskelle. Paikan pitäjät näkivät minut ja hermostuivat, mutta veljeni meni väliin. Danve kuuli liikettä ympäristöstään. Se steppaili levottomasti, kunnes pitkän ajan jälkeen kuulin sen takaani, yhä vain lähempää. Itse en tiennyt kuinka kaukana tamma oli, mutta jälkeen päin Elias oli kertonut sen seisseen metrin takanani. Annoin tamman tehdä päätökset. Se kurotti päätään minua kohden ja haistoi nopeasti. Pysyin liikkumatta. Olin ensimmäinen ihminen, joka suostui luottamaan siihen, joka ei ollut varuillaan, joka ei halunnut siltä mitään - ja kaikki tämä sai Danven ihmettelemään.

Tutustutin Danvea itseeni, ottamatta siihen suoraa kontaktia. Se päästi minut jo aika lähelle, kunhan en tullut suoraan sitä kohden. Lopulta uskalsin lähestyä sitä.
Danve ei näyttänyt uhkaavalta, mutta se pyrki pakoon. Annoin tamman juosta, parempi näin, kuin vihainen hyökkiminen. Se ravasi reippaasti pois. Estin tamman liikkumista aina astumalla yhden askeleen sivulle, sille puolelle, jolta tamma halusi minut ohittaa. Se yritti muutaman kerran päästä ohi, kunnes luovutti. Danve jäi seisomaan ja kuopaisi jalallaan. Peruutin kauemmas, lievitin painetta ja odotin.
Danve huomasi sen pian ja rentoutui. Seisoimme pitkään liikkumatta, kunnes aloin hyräilemään. Ääni olikin jo epäilyttävä. Tiesin, että hetkenä minä hyvänsä tamma voisi hyökätä, mutta mitä olin sitä tarkkailut tamma oli enää epäilevä, ei hyökkäävä.
Nuo viikot menivät nopeasti. Samalla sain tutustua myös Deaniin, emmekä me tulleet kovinkaan hyvin toimeen. Hän piti minua hulluna, kuin edes halusin lähellekkään Danvea ja siitä kiistelimme useimpaan otteeseen, kunnes olin niin kypsä koko poikaan, etten halunnut hänen kanssaan samaan huoneeseen edes...


Katselin kuinka Danve mussutti heinää tyytyväisenä. Oli melkeen epätodellista edes muistella sitä mitä tamma oli ennen. Koskaan en ole saanut sen menneisyydestä selvää ja ainoa näkyvä todiste siitä on arvet tamman jaloissa ja epäluuloisuus ihmisiä kohtaan. Pujahdin pihattoon ja rapsuttelin tamman säkää. Se hörähti pehmeästi ja etsi heinän korsia suuhunsa. Päätin harjata tamman pihatossa. joten kannoin mukani harjat ja muut laukut. Arpia tuli vahtia ja puhdistaan tarpeen mukaan, mutta pitkä lääke/rasva kuuri oli niihin tehonnut aika hyvin. Danve oli muutenkin talvella piristynyt, sillä se piti kylmästä ja hyönteisten puute oli tammalle suuri helpotus. Harjasin sen perusteellisesti ja tammasta lähti hirvittävä määrä karvaa. Valkea takkini oli milteen ruskea harjauksen jälkeen ja siihen kului yli tunti, jopa Danve näytti hieman laihemmalta, kuin suurin osa sen karvasta oli lähtenyt. Tutkin vielä kaviot, joihin ei kyllä kenkää tammalle saisi. Puhdistin pahimmat pois.
- Mennääs vähä lenkille, totesin reippaasti ja pujotin suitset tamman päähän. Danve katsahti minuun uteliaana ja seurasi auliisti perässä, vaikka ympärillä pyörivälle Dololle se luimi uhkaavasti. Pidin ohjista kiinni, kunnes pääsimme pihatosta. Tämän jälkeen lähdin kohti metsää. Ensin kävelimme, kunnes Danve näytti kyllästyneeltä. Sen jälkeen kannustin sen ravaamaan vierelläni. Ensin Danve melkein ohitti minut, mutta muutamalla terävällä nykäisyllä se pysyi vierelläni. Juoksin aikani, kunnes aloin hengästymään. Danve ei edes näyttänyt tehneen mitään. Maiskutin sitä. Halusin tamman ponnistavan parempaan raviin, eikä laahaisi jalkojaan. Ohtin Reitan, hänellä oli allaan tummanrautias FWB, joka katseli meitä korvat heiluen. Heilautin kättäni heille, ohittaessani heidät.
Reita näytti, kieltämättä hieman hölmistyneeltä.

Minun oli pakko hidastaa. Puuskutin ja nojasin Danveen hetken. Sen jälkeen päätin ponnistaa tamman selkään. Maa näytti tasaiselta ja laukkaaminen varmasti piristäisi Danvea. Kiipesin sen leveään selkään lumipenkan päältä. Pääsin mahalleni Danven päälle, kun se lähti kävelemään altani. Pidin ohjat kädessä ja vaivanloisesti kampesin itseni istumaan. Heti kuin tunsin oloni varmaksi Danve sai luvan siirtyä raviin. Se nyökytti päätään innokkaasti.
- Odotahan, hys hys, tyynyttelin tammaan nauraen. Samalla muistelin, minkälainen se oli ensimäisillä kerroilla kuin pääsin selkään. Ero oli valtava. Suurin ero oli varusteissa, nyt minulla oli vain bosal(western hackmore), silti tamma oli täysin hallinnassa. Tunsin sen liikkeet allani, kuin ravasimmen kohtuu reippaasti pitkin tien vartta. Pahin pelkoni oli, jos tamma liukastuisi, sillä oli varmasti hyvä tasapaino, mutta tiet olivat kovin liukkaita, mutta luulenpa ettei Danvekaan jaksa ravata ikuisuuksia. Kun tunsin oloni varmaksi, niin tein pari käyntiin siirtymistä, jonka jälkeen nostin laukan. Danven korvat menivät luimuun, se nosti innokkaan ja tasaisen laukan. Alku meno hyvin, mutta kokemuksesta tunsin, että Danven reippaus kestäisi vielä hetken. Mieleeni tuli muistoja siitä, kun kiisimme kuin tuuli pellolla, toki Dean oli tullut haukkumaan minut hulluksi sen jälkeen, mutta se ei riittänyt sammuttamaan vahvaa tunnetta syvällä sisällä. Se ei ollut hullua. Tamma ei olisi voinut tehdä minulle mitään. Sitä yritin selittää Deanille, mutta poika ei kuunnellut. Hän vain totesi, hieman katkerana näin jälkeen päin ajatellen, että halusin vain leveillä saavutuksillani, mikä sai minut suutahtamaan. Se sai Danven hermostumaan, kunnes lopulta miltein luiskahdin alas satulasta. Silloin hiljenin ja annoin tunnekouhun pyyhältää yli. Hetkessä palasin takaisin lumiseen ja viileään Suomeen. Danve pukitti ja kiihdytti vauhtiaan. En odottanut sen kiihtyvän näin paljoa. Ohjasin tammaa mielestäni turvallisinta reittiä kohti ML:ää. Danve kiidytti entsestään. Oli vain pakko antaa sen mennä. Vastuutonta kenties? Ehkä, mutten voinut enää hidastaa tammaa. Se halusi juosta. Tallirakennukset häämöttivät edessäni. Näin kuinka Sami ja Nica juttelivat keskenään tallin edustalla.
He olivat vain lähempänä ja lähempänä.
- Whoah, lausuin Danvelle. Se nappasi käskyn ja jarrutti. Lumi pöllysi ympärillämme, kuin tamma painoi takajalat alleen. Pidin jalat tiukasti ympäri, painopisteen takana, vaikka voima heitti minua eteen, nostin käteni ylös. Lopulta pysähdyimme. Danve suoristi jalkansa. Sen lihakset värisivät innosta ja karva oli hikinen. Sieraimet olivat laajentuneet ja niistä tuli paljon höyryä. Taputin Danven kaulaa ja huokaisin pelkästä helpotuksesta. Nica ja Sami katsoivat meitä silmät pyöreenä. Myös tallin ovella oli muutama ihminen ihmettelemässä, mutta tiesin "tempun" olevan väärin. Liukas maa ja kova vauhti.. toisaalta olin tyytyväinen, Danve olisi voinut liukastua, mitä se melkeen tekikin. Liuin alas selästä. Danve pitäisi vielä kävelyttää ja ravuuttaa, mutta selästä käsin se ei onnistuisi.
- Wild wild west, Sami kommenttoi ohittaessani heidät. Danven korvat menivät hetkessä luimuun. Se ponnisti vihaisesti kohti Samia. Mies astui vaistomaisesti kauemmas. Tunsin tamman hajoavan kohta miljooniksi palasiksi, jotka lentelisivät tuulen mukana.
- Soo.. kuiskasin lempeästi Danvelle ja rentouduin. Tamma puuskutti, mutta jäi seisomaan paikalleen. Hetken päästä se laski päänsä alas ja rentoutui. Kehuin tammaa siitä hyvästä.

Näin Tylerin, Jessen ja Rosien. Heillä kaikilla näytti olevan hieman hapan ilme. En oikein tiennyt mistä oli kyse, mitä nyt Dean selitti tuossa pari iltaa sitten.
Jotenkin se liittyi Verttiin, mustasukkaisuuteen ja ties mihin.
- Rosie.. Would u bring another blanket to Danve? And longing rein? Thx, sanoin tytölle. Hänen silmissään paloi pelottavasti, mutta tyttö totteli. Suuntasin maneesille. Danve olisi pakko saada liikkua vielä, ettei se saisi mitään lannehalvausta, vaikka kyllähän tamma liikkui pihatossa. Danve näytti sen verran hurjalta, tai no hurjalta ja hurjalta, että maneesissa olijat antoivat tietä mielihyvin. Taluttelin Danvea ympyrällä, kunnes hetken päästä Rosie ilmestyi.
Hän näytti epäröivän hetken, ennen kuin lähti lähestymään. Danve tunsi jonkun sen alueella.
- Calm, darling, kuiskuttelin sille. Rosie oli lopulta ihan parin metrin päässä. Danve polkaisi jalkaansa ja huiskautti häntäänsä. Sen lihakset jännyivät ja korvat painautuivat luimuun. Tiputin ohjat maahan ja käsin Danven pysyä paikallaan.
- It's better that u don't come any nearer, totesin tytölle.
- She looks so.. Rosie sanoi ojentaessaan loimea. Hän oli tajunnut ottaa myös riimun mukaansa. Siitä olin tytölle kiitollinen.
- I kno, melkeen huokaisin. Samassa joku avasi maneesin oven. Dean ja Jesse ilmestyi sisään. Rosie mulkaisi heihin päin. Levitin loimen Danven päälle. Se tosin ei pitänyt siitä yhtään ja yritti ravistella sen pois. Vaihdoin tammalle riimun, johon kiinnitin liinan. Rosie lähti ulos. Hän murahti jotain Jesselle, mikä ei ainakaan ilahduttanut poikaa, ennen kuin astui ulos maneesista. Dean oli ilmeisesti kuullut tempauksestani, sillä hänen ilmeensä oli huolestunut. Kierritin liinan käteeni ja kannustin Danvea liikkeelle. Se vain kääntyi minua kohden, joten lopulta jouduin itse kävelemään tamman kanssa. Katsomon kohdalla Dean avasi suunsa.
- Myöhemmin, totesin. Danve luimi jälleen. Kannustin tammaa ravaamaan. Se innostui pukittamaan, mutta en antanut tamman enää riehua. Lopulta se tyyntyi ravaamaan. Hieman jäykästi, mutta ravasi sentään. Pidin askeleeni reippaana, mutta mahdollisimman rentona. Tunsin maitohappojen menevän pitkin reisiäni ja hengitys vaikeutui, silti ravasin Danven kanssa ympyrää. Tunsin ympäristön heittävän päässäni. Silmäni lupsuivat, vaikka yritin pitää ne auki.
- C'mon, lil bit, kannustin itseäni ja vaihdoin suuntaa. Danve näytti tyyntyvän. Se lihakset rentoutuivat ja ravi muuttui joustavammaksi. Lopulta iski paha olo. Oli pakko hidastaa. Annoin liinan liukua kädessäni. Danve ravisti päätään ja pärskähti. Se sentään oli tyyntynyt. Kohtasin Deanin katseen. Hän muodosti äänettä sanan "ok?". Nyökkäsin nopeasti, vaikka tunsin oloni erittäin heikoksi.

Lopulta sain Danven onnellisesti takaisin pihatolle. otin pahimmat hiet pois piikkusualla ja vamistin, että loimi pysyisi kunnolla Danven päälle. Tutkin myös sen jalat ja kuivasin ne. Kierritin vielä lämpöpintelin Danvelle. Oloni ei ollut helpottanut, mutta tahdonvoimalla sain tamman hoidettua. Se sai vielä limetit niveliinsä, kunnes minun oli pakko nojata pihaton seinään. Pidin päätäni käsieni välissä ja huokaisin. Lopulta tunsin jokun käden olallani. Nostin katseeni. Dean näytti erittäin huolestuneelta.
- Danve on nyt tyytyväinen, come, poika sanoi. Minua oksetti, mutten halunnut antaa sille periksi. Dean kietoi kätensä ympärilleni.
- Hetki, huokaisin ja tartui kiinni Deanista. Hän odotti hiljaa vieressäni, kunnes uskalsin astua eteenpäin. Tuntui kuin jalkani eivät kestäisi, maailma kieppui ympärillä, lumi häikäisi silmiäni, en ollut enää varma missä olin. Sokeasti seurasin Deania ja pojan lämpöä. En tiennyt minne hän minua kuljetti. Näin silämkulmassani Nican mustat hiukset. Ympärilläni puhuttiin. En saanut selvää, tunsin kuinka Dean asetti minut sohvalle, tai niin luulin. En ollut ihan varma.
Kaikki tuntuivat olevan huolestuneita. Kenkäni lähti ja sain peitteen päälleni.
- Juo, Nican lempeä ääni kehotti tai käski pikemminkin. Siinä oli varmuutta, jolle ei voinut sanoa ei. Neste valui suussani, kunnes oloni hieman helpotti.
Tajusin jo missä olin ja loin uteliaita katseita ympäristööni. Dean istui vieressäni. katsahdin häneen, kunnes painoin pääni tämän syliin. Suljin silmäni ja huokaisin. Kaikki katosi ympäriltäni, paitsi Dean.
- Se oli ihmeellistä Dean, kuiskasin sanat, kunnes kaikki pimeni.

22.3 Viisi askelta


Suurin osa viestinnästämme on suullista, mutta kun hevonen ei voi puhetta ymmärtää on yhteys luotava muuten. Kyse on silloin sanattomasta kommunikaatiosta, jossa hevonen on mestari lukija. Se tajuaa paljon enemmän ja herkemmin kuin ihminen itse. Asentomme, liikkeemme, äänensävymme, kaikkiin heijastuu ajtuksemme ja tunnetilamme. Juuri niiden hallitseminen on vaikeinta.


Oli lämmin kesäilta. Katselin Danven liikkumista tarhassa. Sen liike oli rauhallista, rentoa ja soljuvaa. Kuinka itse voisinkaan liikkua noin? Tunsin tamma tyyneyden rauhoittavan mieltäni ja pyyhkäisin kyyneleet pois. Menin aidan lähelle ja pujahdin sisään tarhaan. Tälläisinä hetkinä aika tuntui pysähtyvän. Istuin tarhan nurkkaan ilman herkkuja tai mitään. Kutsumukselle ei voi mitään. Tamma suorastaan veti minua puoleensa. Halusin luoda siihen yhteyden. Halusin sen itselleni. Olin eri vaatteissa kuin yleensä. Hiukset auki. Danve tunnisti minut silti. Se hörähti hiljaa, sillä tamma aisti heikkouteni. Se sai sen epävarmaksi. Tiesin, ettei minun olisi pitänyt tulla, mutten tiennyt minne muuallekkaan mennä. Ahdistus kasaantui palloksi sisääni, eikä sitä lievittänyt mikään. Deanin näkeminen oli vain pahentanut asiaa. Danven kanssa en ollut vielä siinä vaiheessa, että voisin koskea siihen. Muutaman kerran tamma oli tullut todella lähelle, mutta välissämme oli vielä kuilu. Tamma tosin seurasi minua, ja antoi minun vaikuttaa itseensä.
Yrittäessäni hillitä kyyneliä, pahensin vain tilannetta. Lopulta annoin padon särkyä. Kaikki katkerat kyyneleet vierivät poskilleni ja kostuttivat vaatteeni. Viikot olivat raskaita. Päivät loputtoman pitkiä, tunsin voimieni ehtyvän hiljalleen. Ainoastaan halu auttaa Danvea sai minut jatkamaan ja taistelemaan. Tamma ansaitsi rakkautta ja hyvää kohtelua. Sen jouhet oli takussa, karva pörröistä, mutta elotonta, kaviot epätaisesti kuluneet ja jalat täynnä arpia.
Pysyttelin aidan läheisyydessä, jos Danve päättäisikin häätää minut pois, pääsisin nopeasti alta.

Lopulta ponnistin jaloilleni. Pyyhkäsin hiuksia silmien edestä ja aloin hitaasti kävelemään. Pato oli murtunut, nyt virta piti hillitä. Hyräilin hiljaa, ja annoin mieleni rentoutua. En tiedä kuinka kauan kävelin ympyrää, kunnes kuulin hiekan rahisevan takanani. Se oli Danve. Tamma oli lähtenyt seuraamaan minua. Uteliaiuudesta varmaan.. Sen askel hidastui, jos jännitin, joten minun oli pakko päästää irti kaikesta pahasta ja katkeruudesta, jos halusin luoda yhteyden Danveen. Askelsin ja lauloin. Ahdistus suli hiljalleen pois. Danve tuli lähemmäs.
Se seisoi aivan takanani. Pysähdyin ja odotin. Tammakin odotti. Lopulta tunsin pehmeän henkäisyn vasten selkääni. Se kulki ylös ja alas pitkin selkärankaani.
Hengitin hiljaa ja tasaisesti. Tell me everything and I will undrestand. Annoin Danven tutkia minua. Jalkoja, käsiä, niskaa ja hiuksia. Niistä se kiinnostui kovasti.
Tamma uskaltautui hamuamaan niitä huulillaan. Lopulta se kiersi viereeni ja kurottautui tutkimaan. Hymyilin hieman. Lopulta tamma jäi seisomaan paikalleen.
Liikutin sormiani. Se havahtui, mutta laski jälleen päätään. Kurotin kättäni kohti sen kaulaa. Danven häntä liikahti. Sen lihakset jännittyivät.
Pidimn sormiani ihan parin sentin päässä Danvesta. Lopulta uskalsin koskettaa sitä. Danven pää nousi ylös. Olin melkein varma, että se pakenisi pian.
Jätin käden paikalleen. Tunsin tamman lämmön sormen päissäni. Liikautin kättäni hitaasti. Danve ei reakoinut. Hetken päästä uskatauduin silittämään tammaa. Hitain ja rauhallisin liikkein. Se rentoutui lopulta ja antoi minun koskea itseensä. Olin onnellinen, niin onnellinen, etten muista miltä sellainen onni edes tuntui.

Keskityin niin kovasti Danveen, etten kuullut rasahdusta. Danve säpsähti. Sen korvat kääntyilivät ja silmät pyörivät, mutta kuin mitään uhkaa ei ollut, tamma rauhoittui. Käteni oli nyt kokonaan sen lavalla. Kaiken takun alla tunsin lihaksen. Se oli täysin rento. annoin käden kevyeesti liukua pitkin Danven lapaa ja kaulaa. Koskin sen selkään, ryntäisiin ja korvien taakse. Päätä Danve varoi, joten jätin sen suosiolla rauhaan. Koskin etujalkoihin. Danve seisoi paikallaan. Sen korvat lupsottivat ja huuli roikkui rentona. Tamma nautti kosketuksesta. Minulle tuli hassu tunne, ihan kuin välillämme kulkisi energiavirta, joka sitoo meidät yhteen.
Sinä iltana päätin, että Danvesta tulisi omani. Maksoi mitä maksoi. En edes osannut aavistaa tuo kyseisen illan merkitystä tulevaisuudelle...

Katselin Danvea pihanton seinään nojaillen. Aurinko sai sen karvan kiiltämään. Danve nautti valosta ja lämmöstä. Se mussutti tyytyväisenä heinää, minusta välittämättä.
Tälläisenä kauniina aamuna ei voinut kuin hymyillä. Mikään ei tuntunut rikkovan rauhaa.
Suljin silmäni. Lempeä tuuli sai poskeni punottavaan, mutta enää ei pikkupakkisissa paleltanut. Hauskaa ajatella; Lokakuussa jo pari miinus-astetta sai ihon värisemään, mutta lopputalvea kohden pari astetta ei enää kuin piristytä. Olemme siis sopeutuneet muuttuneisiin oloihin. Dolo oli myös vähän matkan päässä. Se oli kiusoitellut Danvea leikkimään kanssaan, mutta vastaukseksi sai vain luimivat korvat, joten Dolo suosiolla luovutti. Nyt se keskittyi heinän pureskeluun.

Vihelsin pieneen hopeiseen pilliin. Danven pää ponkaisi ylös. Sen korvat olivat hörössä ja silmät katsoivat suoraan minuun. Vihelisin uudestaan. Se sai tamman tulemaan luokseni. Tamma oli opettettu tottelemaan erilaisia vihellyksia. Sanoivat, että helpotti karjan ajoa, kuin yksi hevonen toimi kuin lammaspaimenen koira. Ajattelin käyttää sitä hyödykseni, sillä kun tammalla ei voinut ratsastaa, niin jotain tekemistä sen kanssa piti keksiä, joten pilli oli oiva väline. Tamma tulee luo, peruuttaa, kääntyy(molemmat suunnat), lähtee liikkeelle(kaikki askel-lajit)- pillin vihellyksestä. Olin suunnitellut maneesin päätyyn pienen radan, jonka halusin tamman menevän.
Ensin tamma sai pikaharjauksen. Perusteellisen perusharjauksen, jossa ei keskitetty johonkin likakohtaan, vaan harjattiin kokonaisvaltaisesti. Danve oli koko käsittelyn ajan rauhallinen. Tarkistin samalla sen hampaat ja kaviot. Jälkimmäiset vaatisivat pian vuolemista. Hampaat näyttivät voivan hyvin. Olin kuullut ja huomannut, että Danve soi normaalisti. Sillä oli enemmän energiaa ja heinämaha oli kutistumassa. Setvin tamman jouhia, varsinkin häntää, sillä Danve muodosti usein häntäänsä takkuja. Kuten tälläkin kertaa. Niiden setviminen ei ollut kivaa, varsinkaan luimivan hevosen takana seisominen.. Se ei minua potkisi, mutta ei sitä koskaan tiedä.

Talutin tamman sisään maneesiin. Jesse juoksutti verttiä ja vihelteli.
- Toi agilityrata on siis sun jälkiäs? hän heitti ja osoitti maneesin päätyä. Danve luimi levottomana vierelläni.
- Perustottelevaisuutta hevosille, virnistin ja tyynyttelin Danvea. Se saattaisi yrittää syöksyä Jessen tai Vertin kimppuun, mutta toivoin ettei sitä taphtuisi. Ensin tutustuimme rataan. Danve sai kaikessa rauhassa katsoa, haistella ja purra radan "esteitä". Varsinkin heinäverkko ja pressu kiinnosti tammaa kovasti. Se tutki myös ämpäreitä, joissa oli erillaisia asioita sisällä, kuten turvetta, vettä, kiviä ja porkkanoita. Tamma yritti napata itselleen yhden.
- A, a, tein toruvan äänen kielelläni. Danven pää pysähtyi. Hitaasti se kääntyi pois ämpäriltä. Siitä hyvästä Danve sai kehut. Ensin kertasimme perus asioita. Liikkeelle lähtöä, pysähdystä, siirtymisiä, kuten ratsastustunnin alussa tehtäviä apujen testaus. Nyt apujen sijasta toimi pilli. Aloitimme harjoittelemaan kuilua. Danve painoi päänsä alas, kuin ohjasin sitä peruuttamaan askel kerrallaan.
Seisoin tamman edessä ja loin omalla ruumillani painetta jommalle kummalle puolelle, niin että Danve siirtäisi jalkaansa haluamani suuntaan. Se oli helppoa. Vihelsin sen liikkeelle ja ohjasin kulmaan. Tamma yritti ensin mennä puomien yli, mutta estin sitä.
Olin katsellut vierestä, kuinka isäni koulutti hevosia peruuttamaan kuilua, kuinka kokeneella hevosmiehelle oli hankaluuksia saada hallittua hevosen kaikki neljä jalkaa. En tiedä onko se helpompaa satulasta vai maasta käsin? Mieleeni tulee tosin peräkärryn peruutus. Sitäkin täytyy koko ajan korjata oikeaan suuntaan, eikä saa liikaa painaa kaasua kerralla tai ollaan linkussa, sama päti hevosiin. Vähän kerrallaan hyvä tulee.

Kuilun onnistuessa siirryimme pujotteluun. Siitä Danve piti. Se seurasi tarkasti ohjeitani ja ymmärsi pian jutun jujun. Annoin tammalle luvan ravata. Se seurasi vierelläni, kuin juoksin ämpäreiden ympäri. Pian pystyin ohjaamaan pelkällä pillillä tamman ämpäreiden ympäri. Se heilutti päätään innostuneena. Pillin lisäksi käytin totta kai kehonkieltä, jota Danve oli erityisen hyvä lukemaan. Se tiesi milloin olin tyytyväinen, milloin en. Se reakoi nopeasti jännitykseen, iloon, ahdistukseen ja kaikkii muihinkin tunnetiloihini. Niiden hillitseminen oli alussa hankalinta. Jos joku ärsytti, oli todella vaikea vakuuttaa Danve, ettei se ollut sen vika. Ja muuta yhtä omituista. Tamma opetti minut tarkkailemaan ensin itseäni, sitten sitä ja viimeisenä minun vaikutusta siihen. Kallisarvoinen läksy. Ei se tosin ollut noin helppoa. Prosessia ei saa puristtettua pariin lauseeseen tai edes kokonaiseen kirjaan. Minusta oli tullut Danven pelastaja, ymmärtäjä, kouluttaja, johtaja ja viimeisenä omistaja. Vihelsin Danven kiihdyttämään vauhtia. Se sinkosi hurjaan pukkilaukkaan, jonka aikana onneksi tamma pysytteli ympärilläni. Annoin sen riehua hetken, ennen kuin istuin maahan, selkä Danvea päin. Kuulin sen hidastavan ihmeissään.
Hetken päästä tunsin kuinka joku hamusi hiuksiani. Taputin kädelle maata vieressäni ja odotin. Danve polvistui hitaasti, ensin etujalat, sitten takajalat, kunnes tamma kellahti kyljelleen. Se nosti päänsä ylös ja odotti rapsutuksia.
- Höppänä, virnistin ja rapsutin tammaa harjan alta. Danve oikoi kaulaansa ja tuuppi minua. Lopulta kellahdin sen viereen. Oma pääni sen lavalla. Pidimme hetken köllöttely hetken. Ensi kosketus oli taikaa, mutta sama energiavirta tuntui vieläkin. Se kihelmöi poskessani, olkapäässäni, aina varpaisiin asti. Vain Danve ja minä - kuuluimme yhteen. Onko se oudosti sanotttu?

Tutustuimme myös pressuun. Danve tutki sen tarkasti. Sen kahina epäilytti tammaa kovasti. Kävelimme ensin pressun ohi. Oli ooni, että Danve osasi seurata kuin koira. Toin sen aina vain lähemmäs pressua, kunnes kävelin pressun päältä. Ensin tamma seurasi, kunnes se jähmettyi. Seisoimme nyt pressun puolessa välissä. Danve korvat kääntelivät. Se epäröi.
- C'mon girl, kuiskasin. Danve kuunteli kyllä, mutta sitä epäilytti. Ei auttanut kuin odottaa. Tamma saisi itse päättää, seuraisiko se minua vai peruuttaisi pois? Keskityin omaan hengitykseen ja rentoukseen. Jos osoitin jännitystä, se tarttuisi myös Danveen. Joten, syvään henkeä ja hitaasti ulos. Danve liikautti jalkaansa. Pressu kahisi. Se pysähtyi. Hitaasti tamma laski päänsä alas. Se haisteli pressua ja jatkoi sitten eteenpäin. Askel kerrallaan tamma tuli luokseni. Lukuisia kertoja vaadittiin, ennen kuin Danve ylitti pressun rauhallisesti ja pelkäämättä. Enää kahina ei sitä haitannut.

Danve oli tehnyt hyvin. Oli aika lopettaa. Leikimme vielä lopuksi hippaa, jossa Danve sai paimentaa minua. Se nappasi kiinni takistani ja nykäisi, etten melkeen lensin mahalleni hiekkaan. Annoin Danven puskea minua ympäriinsä, kunnes pysähdyin. Lähdin peruuttamaan. Danve väisti. Hyvä.
- Onks toi heppa vai rakki? Sami kysyi katsomosta. En ollut huomannut miestä aiemmin. Hän ilmeisesti korjaili jotain siellä. En kyllä nähnyt mitä.. vai lintsasiko mies vain? Se ja sama minulle. Kaikilla on omat paheemme.
- Eiköhän rakiks oo liian iso, kommenttoin. Danve kuunteli myös. Se paikansi Samin ja käänsi korvansa epäillen taakse. Tamma suorastaan inhosi miehiä. Se oli jäänyt sille jostain historiasta. Viimeinen muisto Danven hämärästä menneisyydestä. Hevosilla oli pitkä muisti. Halusimme tai emme. Ne muistaisivat kuinka ihminen on niitä kohdellut. Voiko meihin luottaa vai ei? Danve oli ottanut miehet epäluulonsa kohteeksi. Lähelle se päästi vain veljeni ja Deanin, vaikkei heitä rakastanutkaan.
- Sami. Oisko sul aikaa? Kysyin. Ajatus pälkähti päähäni.
- Ömm.. mulla on kyllä aika paljo viel tehtävää. Jaa mitä niin Sami?
- Ei voi olla, miks muuten istuisit tääl maneesin perukoil? Totesin. Pitikö mies minua tyhmänä? Sami nousi laiskasti ylös.
- Hyvä on, hän sanoi miltein raukeasti. Jes. Tanssin mielessäni, sillä en ollut varma yhtään suostuisiko Sami.
- Haluan, että tulet tänne ja jäät seisomaan maneesin keskelle selkä meihin päin, ohjeistin. Samiin iski epäilys. Mies katsoi epäröiden Danvea. Sen korvat painuivat alemmas. Tamma pureskeli hampaitaan.
- Se ei syö sua, totesin. Tovottavasti. Ei. Danve olisi kiltisti, mitähän Nicakin sanoisi, jos vaarantaisin hänen tallimestarinsa? Odotin kuinka Sami käveli keskelle. Mies jännitti. Ei näin.
- Ajattele mukavia asioita, hyvää kahvia tai kauniita naisia, mistä liene pidätkin.. Ohjeeni vaikutus alkoi näkymään hetken päästä. Miehen hartijat rentoutuivat. Annoin Danvelle käskyn pysyä paikallaan. Se saisi seurata vähän kauempana. Lopulta oli enää metri Samiin. Danve pysähtyi. Sen korvat painuvat luimuun. Hyssyttelin. Ei ollut syytä vihaan. Ei Sami ole vaarallinen. Semmonen lössykkä vaan.
Seisoin nyt ihan Samin vieressä. Oli outoa olla näin lähellä miestä, mutta se sysättiin syrjään.
- Anna kätes, pyysin. Sami ojensi omansa. Se sai Danven reakoimaan. Tamma syöksähti eteenpäin. Astuin sen eteen. Ja ajoin pois.
Danve louskutti leukojaan, mutta kääntyi lopulta pois. Hankalin osa edessä.
- Vai ei syö.. Sami murahti. Nappasin sanaakaan sanomatta miehen kädestä.
- Nyt oot mun, sen on pakko hyväksyä sut, totesin. Sami vain nyökkäsi. Danve kierteli meitä. Sen korvat nousivat hieman luimusta.
- Eka reaktio täytyy saada pois, tilalle uusi, totesin. Annoin Danven kierrellä. Odotin, että se rauhoittuisi. Kyllä siinä aikansa kesti, mutta lopulta tamma oli enää epäilevä.
- Seuraa mua, kuiskasin. Samalla lähdin kävelemään. Danvesta poispäin. Sami käveli perässäni, tuntien itsensä varmasti hölmöksi. Danve pysytteli lähellä. Se lähestyi. Odotin vain oikeaa hetkeä.
- Stop, pysähdyin. Danve jäi seisomaan parin metrin päähän meistä. Sen pää oli jännittynyt korkealle. Ujutin Samia puhumaan poliitkasta, säästä, Nicasta, mistä vaan, jotta myös hän rentoutuisi. Ilmeisesti Samikin osasi puhua tarvittaessa. Kuinkakohan kauan olin ML:ssä käynyt, eikä mies ollut paljoa puhua putkahtanut. Totta kai, silloin tällöin vaihdettiin kuulumisia, tai muita talliin liittyviä asioita, mutta tiesihän tämä mies muustakin. Melkeen yllätyin, kuinka paljon tekstiä tuosta miehestä sai, kun vähä tökki kepillä persuksiin.
Danve oli tullut metrin päähän. Pidini miehen käden edelleen omassani. Pian Danvea kyllästytti kyttääminen. Se tuli toiselle puolelleni ja tuuppaisi minua. Rapsutin sitä hieman.
- Edistystä, totesin hymyillen. Samikaan ei vaikuttanut niin hermostuneelta enää. Päästin Samin kädestä.
- Joku päivä viel.. totesin ja vislasin tammaa mukaani. Sami katsoi peräämme hölmistyneenä.
- Entä nää romut.. kuulin hänen sanovan, ennen kuin suljin maneesin oven.

Viisi askelta//Ps. pahoittelen Än ja Ön puuttumista, tietokoneella on jokin vika näppämistössä
28.4


Hevoselle tulee asettaa "tavoitteita", esim. hevonen kohtaa pelk'a''amini'a'an asioita. Miten niit'a kohdataan? Se riippuu t'aysin tilanteesta ja hevosesta. Pelottavia asioita voi kohdata sel'ast'a k'asin, tai taluttaessa. Se voi olla my;os ihminen, el'ain, paikka tai asia(esim. traileri, maneesi tai kengitt'aj'a). My;onteiset kokemukset kasvattavat hevosen itseluottamusta.
T'all'ainen hevonen tarvitsee toki my;os varman k'asittelij'an. Meille, itseluottamus on my;os t'arke'a. Aina hevosen kanssa toimiessa tulee olla varma, p'a'att'av'ainen ja tietoinen mit'a tekee. T''all'ainen henkil;o saa hevosen luottamaan ja kunnioittamaan itse'a'an.

Olin innokkaana menossa Danven aitaukseen, kuin Dean pys'aytti minut.
- Meg, on jotain mit'a sun tulee tiet'a'a, poika aloitti pahaenteisesti. Pys'ahdyin. En edelleenk'a'an ollut antanut t'alle vaaleatukkaiselle pojalle anteeksi. T'an'a'an h'an tosin vaikutti erilaiselta. Ilkikurinen katse oli poissa. Hiukset eiv'at sojottaneet joka suuntaan, kuten yleens'a. Ne oli liimaantuneet pojan otsaan. Ja h'an oli aivan p;olyinen. Kaikesta p'a'atellen poika oli istunut jo pitk'a tovin satulassa.
- kerro, tokaisin hieman tylysti.
- Danve.. h'an ehti aloittaa, kunnes ilmaa halkoi vihanen hirnunta. Siihen oli sekoittunut my;os ahdinkoa. Tunsin tuo. Dean yritti napata minusta kiinni, mutta rihdoin itseni irti.
Kaksi ratsukkoa oli ahdistanut Danven aitauksen nurkkaan. Tamma oli ahdingossa ja sen silmiss'a oli valkoiset reunat. Hen'k'aisin. Miehill'a oli k'asiss'a'an k;oydet. Menin aidalle. Siin'a vaiheessa Dean nappasi kiinni hartijastani.
- What's going on?! K'a'annyin katsomaan poikaa. H'an n'aytti jopa my;ot'atuntoiselta.
- Danve hy;okk'asi eilein ihmisen p'a'alle, joten se on saanut lopetusm'a'ar'ayksen. Ihan kuin maa olisi kiepsahtanut altani. Minua huimasi, y;ok'otti ja itketti. Silm'aluomistani tuli raskaat, mutten antanut itselleni lupaa itke'a. Peli ei ole viel'a menetty.
- Ei sit''a saa, 'a'aneni v'arisi. Katsoin kuinka Danvea yritettiin ottaa kiinni. Ei saa. Ei. Viha v'ar'ahti vahvana sis'all'ani. Toinen ratsukoista yritti l'ahesty'a tammaa. Sen korvat painuvat luimuun. Ja se hy;okk'asi. Hampaat irvess'a tamma sy;oksyi kohti lehestyv'a'a ratsukkoa. Ei. Minun sattui n'ahd'a Danve. Puristin k'ateni nyrkkiin. Dean laski k'atens'a olalleni.
- Dont, murahdin. Dean ei antanut periksi.
- Meg... h'an lausahti.
- No, pudistin p'a'at'ani ja ravistin k'aden irti. Silloin p'a'atin. Hypp'asin aidalle. En katselisi vier'ass'a.
- "Alk'a'a, kiljaisin ratsukoille. He k'a'antyiv'at katsomaan minua ja naurahtivat.
- Pikkulikka, 'al'a puutu asioihi, jotka ei sulle kuulu, toisen miehen viikset liikkuivat. H'an istyi ylpe'an'a hevosensa sel'ass'a.
- On olemassa parempi tapa, sanoin. Samalla k'a'annyin kohti Deania.
- Kenen Danve on? Kysyin. Deanin kulmat meniv'at ryttyyn. H'an oli jopa suloinen niin, mutta pojalle ei nyt voisi luoda ajatustakaan.
- Hr. Hietasen, kui? poika vastasi lopulta. J'atin vastaamatta pojan kysymykseen.
- Mist'a h'anet l;oyt'a'a?
- Meg... Mit'a aiot?
- Kerro vaan mis se samperin ukko on, 'ar'ahdin.
- T'ass'a on se "samperin ukkosi", sanoi mies'a'ani takaani. Kiepsahdin ymp'ari. Herra Hietanen, ei mik'a'an mukava heppu, kuten veljeni minua oli varoitellut. H'an oli kohtuun leve'a ja normaalia pidempi. Mies harrasti kisaamista ja siitosta, eik'a h'anest'a oikein pidetty, mutta h'an my;os ui rahassa, mik'a sai monet mieltym'a'an. Minua ukko ei pelottanut. H'anen harmaat silm'at olivat kuin ter'ast'a. Niiss'a oli laskelmoiva katse. Kohteliaisuuksien aika olisi my;ohemmin.
- Aiotteko lopettaa tuon tamman? Osoitin Danvea.
- Mit'a se neit'a kiinnostaa? Hr. Hietanen murahti.
- Sit'ap'a vaan, ett'a vavalla tuosta tammasta oisi muuhunkin kuin liimaksi, huomautin. Miehen silm'at siristiyv'at.
- Tied'atteh'an, ett'a tuo tamma ei ole muuta kuin vaaraksi ihmisille. Se on vihainen..
- Vain, koska ihminen on siit'a semmmoisen tehnyt, huomautin v'aliin. Hr Hietanen yll'attyi ja virnisti.
- T'all'a muijalle on munaa, h'an huomautti Deanille, joka edelleen oli vierell'ani. Miehen katse siirtyi takaisin minuun.
- Mik'a nimes on? Herre Hietanen kysyi.
- Meg, tokaisin.
- Andersson, kenties? Hietanen t'aydensi. Ny;okk'asin.
- Richardin tytt;o, ohhoh, h'an hekotti. Odotin miehen hiljenev'an. H'an mietti hetken, joka vain venyi ja venyi.
- Hyv'a on, hr. sanoi.
- Hyv'a on?
- Saat mahdollisuuden todistaa sanasi, jos saat tamman kesytetty'a seuraavan 6 kk aikana, niin en lopeta sit'a, Hr. sanoi. T'am'a oli ansa. Mik'a'an hevonen ei "kesyyntyisi" puolessa vuodessa, tosin olin edistynyt sen kanssa muutamassa kuukaudessa enemm'an kuin kukaan muu yli vuodessa, jonka Danve oli nykyisess'a aitauksessaan viett'anyt. Mies tarjosi lihavan kouran minulle. Tartuin siihen. T'am'a oli Danvea ainoa mahdollisuus. Maksoi mit'a maksoi.

Ratsastajat olivat vain onnellisia poistuessaan "pedon" aitauksesta. Danve p'aivysti aluettaan, mutta n'aytti rauhoittuvan. Se oli hieman hikinen ja levoton.
- Ootko hullu? Dean sihahti heti kuin miehet olivat poistuneet. Kulmani rypistyiv'at.
- En, totesin. Dean n'aytti jopa huolestuneelta. Minustako muka? Joo, niin varmaa. Asia ei todellakaan h'anelle kuulunut.
- 6 kuus et ehdi puusta pitk'alle, Dean huomautti. H'an oli oikeassa. En kokenut olevani mik'a'an hevoskuiskaaja, mutta t'am'a oli Danvea ainoa mahdollisuus. Sen sanoin my;os Deanille. Poika ei ollut silti tyytyv'ainen, mit'a se h'ant'a liikutti, vaikka vaarantaisin henkeni tuon tamman puolesta? Olisin halunnut murista. Repi'a 'all;ott'av'at vaaleat hiukset pojan p'a'ast'a ja puhkoa nuo tummat ja tarkkailevat silm'at.
- Miks se sua liikuttaa? Onko v'a'arin, ett'a haluan auttaa tuota tammaa? Tied'an, ett'a se ei ole tuollainen oikeasti, selitin ja huokaisin. Dean py;oritti hiekkaa keng'ank'arjell'a'an.
- Oot Eliaksen pikkusisko, Dean sanoi. T'ass'a oli jotain muutakin.
- Ja se siis haluut et katot mun per'a'a vai? Nostin kulmiani pilkallisesti.
- Ei, Deanin silmiss'a n'akyi turhaantuneisuutta. Tunsin oloni niin j'arkev'aksi. Olin juuri luvannut kesytt'a'a hevosen puolessa vuodessa... j'arkev'a'a? Tavallaan.
- Vaan? Deanin turhaantuminen kasvoi.
- Anna olla, h'an murahti ja k'a'antyi l'ahte'akseen. Kohautin hartijoitani. Poika otti muutaman askeleen, kunnes yll'att'aen k'a'antyi takaisin. H'an tuli aivan luokseni ja tarttui minusta. T'aysin yll'att'aen.
- Miks sun pit'a'a olla niin pirun hankala v'alil'a, poika sihisi hampaittensa v'alist'a. Ele ja sanat savat minut h'ammentym'a'an. T'am'a oli aivan uutta.
- ymm.. sain 'a'an'ahdetty'a, kuin Dean painoi huulensa omiani vasten. Se oli vain hetki, jonka j'alkeen poika kuiskasi korvaani: - V'alit'an susta, Elias ei liity t'ah'an mitenk'a'an. Sanottuaa Dean katosi. Seisoin tovin h'ammentyneen'a ja katsoin Deanin per'a'an.

Vain muutama ilta sitten olin koskenut Danveen. Oliko kaikki edistys valunut hukkaan? Mietteli'a'an''a laitoin Danven ruokaa valmiiksi. Sille sy;otettiin hein'an lis'aksi, jotain m;oss;o'a, joka koostui porkkanasta, lantusta ja er'a'anl'aisesta myslist'a. Kuulma Danve laihtui liikaa pelk'all'a hein'all'a. Katselin my;oss;o'a uteliaana. Hevoset halusivat sy;od'a ateriansa mahdollisimman kuivana. Eik'a m;oss;o oikeen sopinut siihen, joten p'a'atin muokata sen koostumusta hieman. Mysli piti turvottaa, mutta porkkanoita tai lanttuja ei, joten laitoin myslin turpoamaan ja pilkoin lantut, porkkanat ja murustin my;os mukaan leip'a'a. Jotain vaihtelua Danven tulisi saada. Se s;oi jo heini'a'an kaikessa rauhassa. Aitausta oli vaikea siivota, ja muutekin kunnostaa, sill'a Danve ei siet'anyt vieraita ihmisi'a, joten teht'av'at lankesivat minulle. Sill'a aikaa kuin se s;oi kaikessa rauhassa hein'a'a, k'avelin talikon kanssa ja lappasin kikkareet kottik'arryyn. Ensin Danve oli ollut ep'aluuloinen, mutta kun en l'ahestynyt sit'a tamma rauhoittui. Kaikki edistys ei ollut valunut hukkaan... Puhdistin my;os kupit, jotka toimivat ruoka- ja juomakupin virassa. Vaihdoin veden ja korjasin pari lautaa paikoilleen. Oli aika ruokkia tamma. Hain 'amp'arin ja menin sen kanssa aitaukseen. Danve osasi odottaa jo ruokaa. Se haistoi sen olevan minulla. Laskin 'amp'arin eteeni ja istuin selk'a sit'a vasten. Tuntui kuin ikuisuuteen mit'a'an ei taphtunut. Se tulee, 'al'a luovuta. Kuulin hiekan rahisenvan takanani. Aina vain l'ahem'an'a.
- Luota muhu, just trust in me.. kuiskaisin melkeen 'a'anett'a. En luovuttanut., Danvelle tulisi aikansa p'a'ast'a n'alk'a. Sen oli pakko sy;od'a.
Joku oli takani, se liikkui. Pystyin aistimaan tamman liikkeet sit'a n'akem'att'a. Hitaasti Danve ty;onsi turpaansa l'ahemm'as. Se nappasi v'ah'an ja peruutti sy;om'a'an. Onni pulppusi sis'all'ani. Jokin liikahti, kuvia hy;okk'a'av'ast'a tammasta vilisi mieless'ani, ja nyt...
Parin tutkimuskerran j'alkeen tamma uskalsi sy;od'a. Muuta en silt'a toivonutkaan. Istuin silti paikallani. Danve j'ai luokseni. pelokas, vihansokaisema tamma oli vaihtunut uteliaan hevoseen. Se maistoi hiuksiani. Oisin halunnut nauraa, mutta 'a'ani varmasti pelottaisi Danven pois, joten tyydyin vain hymyilem'a'an. Joku p'aiv'a...
Danve haistoi hiuksissani hein'an. Se erotteli muutaman korren itselleen. Ja t'am'an upean tamman, joku olisi halunnut tappaa? Ei. Se oli v'a'arin. Todistaisin asian, vaikka vaarantaisin henkeni. Ostaisin Danven vaikka. S'aik'ahdin ajatuksen p'a'att'av'aysyytt'a. Se ei itseasiassa ollut niin huono idea. Asia mietitytti minua, viel'a ennen nukkumaan menoa.
Seuraava y;o tuli olemaan hyvin Danve t'aytteinen.


- Nica! Ilmestyin innokkaana päärakennuksen ovesta sisään. Nainen oli juuri tarjoilemassa hernekeittoa. Kaikki huoneessa olijat kääntyivät katsomaan minua. Osalla oli edessään lautaset.
- Tuu sisää, Onko nälkä? Nica sanoi ja osoitti vapaata tuolia. Maltoin tuskin istua alas. Odotin, että Nica laski kauhan kädestään ja istuitui syömään.
- Haluun lainata näit herroja tänää, ilmoitin, kuin olin muutaman suupalan saanut alas. Tämä kommentti sai kaikkien huomion. Samin lusikka oli pysähtynyt, kasvoillaan hänellä oli epäilevä ilme. Reita, Jesse ja Tyler odottivat hiljaa. He vilkuilivat toisiaan.
- Mihis näit tarviit? Nica kysyi.
- Mul on suunnitelma Danven suhteen, vastasin. Samin lusikka pysähtyi kesken matkan, pudottaen puolet keitosta takaisin lautaselle. Hän kelasi varmasti hidastettuna mielessään, kuinka Danve syöksyi kohti hampaat irvessä.
- Sun hullun kaakin uhriksi en enää halua, mies ilmoitti. Nica mulkaisi Samia.
- Kerro toki, Nica sanoi. Tämä aiheutti huokaisuja läpi huoneen.
- Danvella on huonoja kokemuksia miehistä. Se tekee siitä vielä hieman arvaamattoman, enkä halua, että seuraavan kerran, jonkun näistä(osoitin huoneen ympäri), saa hampaat takilistoonsa, joten olen kehitellyt suunnitelman, jolla saa tätä epäluuloa miehiä kohtaan vähenemään, selostin. ML:ssä ei varmaan ollut yhtäkään miespuollista työntekijää, jota Danve ei olisi uhitellut. Se luimi, potki ja hyökkäsinkin jopa, jos kukaan tuli liian lähelle.
Sen puolen näkeminen Danvesta sattui yhä. Se ei enää ollut sama tamma, se ei ole ongelmahevonen.

Edessä oli siis yksi ongelma, jota en ollut kohdannut tamman kanssa aiemin. Miehet. Sukupuoli, joka ei ollut muuta kuin satuttanut Danvea. Se näki heidät uhkana, kuin villihevonen puuman. Saallistajina, jotka eivät tietäneet mitään hyvää. Se oli oppinut sietämään Deania ja Eliasta. Veljeni oli luonnostaan niin pehmo, ettei häntä voinut pelätä. - Kuullostaa hieman.. Nica sanoi. Tiesin mitä nainen ajoi takaa.
- Ei ole vaarallista, vakuutin hänelle, vai itselleni? Danve onnistuisi tässä. Halusin auttaa sitä, nyt olisi kerrankin mahdollisuus. Huoneen miehet eivät oikeen näyttäneet vakuuttunelta. Nica söi kaikessa rauhassa. Hän ajatteli. Se oli parempi, kuin ei mitään.
- Tää on mun vapaapäivä, Jesse protestoi.
- Jaa, sul varmaan onki suuret suunitelmat, nica heitti. Sarkasmin kuuli hänen äänessään. Jesse oli nyreissään. Hän nappasi piponsa ja veti sen syvälle päähän.
- Mul ois voinu olla, hän murahti kuin pikkupoika. Hymähdin.
- Hyvä on, saat nää herrat mielihyvin lainaa, muista palauttaa, yhtenä kappaleena, Nica suostui lopulta. Huokaisin helpotuksesta.
- Pomo, Sami rykäisi.
- Ei vastaväitteitä, nica totesi ja nappasi lautaset pöydältä. Kaikki silmäilivät minua. He siis alistuivat kohtaloonsa. Kehno alku.

Olimme sopineet, että näkisin heidät maneesissa yhden aikaan. Sitä ennen hain tarvikkeita. Dean, joka oli myös tuonut mukanaan Rosien, auttoi minua. Hän kaatoi ämpärin pohjalle kauraa, Paloitteli porkkanaa, lanttua ja leipää.
- Oletko nyt aivan varma tästä? Dean sanoi. Epävarmuuden aalto löi ylitseni.
- Totta kai, totesin. Vaikken kuitenkaan onnistunut vakuuttamaan poikaa, saatika itseäni.
Dean kietoi kätensä ympärilleni. Tunsin hänen hengityksen niskassani. Tuo pieni ele antoi voimaa. Jota todella tarvitsin.
- Jos sinä et siinä onnistu, niin ei kukaan, Dean sanoi.
- Mitä jos se.. aloitin, mutta Dean hiljensi sanani.
- Se ei tee mitään, Dean kuiskasi pehmeästi korvaani ja suukotti. Huokasin syvään. Missä olisinkaan ilman Deania?
- Olet oikeassa, huokaisin. Danve ei ollut enää raivohullu miesvihaaja. Se ei ole ongelmahevonen.
- Tiedän, Dean huikkasi. Hän läväytti omahymäsen virnistyksen naamalleen. Valkoinen hammasrivistö vain vilkkui huulten takaa. Danven olin aamulla käynyt hakemassa pihatosta. Se ei saanut väkirehuja aamulla, jotta tammalle varmasti maistuisi ruuat.
Harjailin kaikessa rauhassa Danvea. Pelko ja epävarmuus sulivat hitaasti pois. Jäljelle jäi vain into. Halusin nähdä kuinka kokeilu onnistuisi. Tiesin, että miehistä Reita aiheutti nopeimman reaktion, joten hän saisi tamman lempiherkun - ruisleivän. Sitä Danve ei osannut edes kuumeisena vastustaa. Pyöritin kumisukaa hitaasti pitkin Danven kylkeä.
Se nautti hieronnasta. Tamman karva kiilsi, jouhet setvitty ja harja nypitty.
- Let's go, ääneni värähti. Luota itseesi, pystyt tähän. Niin Danvekin pystyisi.

Dean oli onneksi avustajani. Hän oli jo jakanut ämpärit ja selostat jutun jujun. Danve tiesi jonkin muuttuneen. Sä jännittyi korvista häntää. Silmät pyörivät päässä. Se huomasi Samin, Jessen ja Tylerin. Tamman korvat painuivat niskaa vasten. Kävelytin sitä tyynenä pitkin uraa. Tämä oli tehty aiemmin.
- Not here to hurt you, kuiskaisin Danvelle. Jokainen oli sijoitettu eri kohtaan maneesissa. Heidän tuli istua maassa, kasvot alaspäin rentona. Jokaisella oli vierellään ämpäri, jossa oli herkkuja. Ohittaessamme heitä Danve haistoi herkun. Kävelin ympäriinsä, kunnes Danve oli jälleen rauhallinen. Aloitimme Samista.
- Istu vaan, totesin miehelle. Toin Danven lähelle. Se pysähtyi arvioimaan tilanteen. Ämpäri huokutti tammaa kovasti, mutta Sami oli epäilyttävä. Annoin sen tehdä itse valintansa. Danve otti yhden askeleen lähemmäs ja kurotti kohti ämpäriä.
- Estä sitä, sanoin. Hetken epäröinnin jälkeen Sami laittoi kätensä esteeksi. Danve pärskähti tyytymättömänä. Se polki jalkaansa.
- Saadakseen haluamansa, sen tulee astua ihan sun viereen, ilmoitin Samille. Danve näytti luovuttavan. Se aprikoi. Odotimme. Kärsivällisyys, mahtavan vaikea ominaisuus.
Lopulta Danve uskalsi lähestyä Samia. Palkaksi se sai muutaman porkkanan. Ei kaikkea, jottei mielenkiinto sammuisi. Sama harjoitus toistettiin muittenkin kohdalla. Tyleria se lähestyi, Jesseä, kuin poika oli ottanut piponsa pois, mutta Reita arvelutti. Otimme leivän pois ämpäristä. Pistin sen puolen metrin päähän Reitasta. Tämä toimi ja leipä mussutettiin nopeasti. Palkitsin Danven tältä kertaa.
- Kiitos kaikille, voin pyytää tätä uudestaan, mutten vielä. Kaikki oikoivat raajojaan. Danve tarkkaili heitä. Se oli hieman epävarma, mutta pysyi tyynesti vierelläni, kun kukaan ei sitä lähestynyt. Seisoin tahallani maneesin oven vieressä. Danven oli annettava ohittaa itsensä.
jatkuu...

Viisi askelta
20.06

Luottamus(trust)
Kunnioitus(respect)
Itseluottamus(confidence)
Yhteys(communication)
Ymmärrys (understanding)

IV Kunnioitus

On aina molemminpuolista. Se on hankala ansaita, mutta palkitsee lopussa. Hevoselta ei saa vaatia liikaa, mutta sen on kuunneltava. Pohja kunnioitukselle luodaa itseluottamuksen, ymmärryksen ja muitten edelle mainittuen palkkien kautta. Niiden ollessa kunnossa mukaan tulee vielä hellyyttä ja lopulta kunnioitusta. Kunniotusta ei voi ansaita aina rankaisemalla hevosta, jos se tekee väärin. Tämä saa sen pelkäämään. Hevonen, joka pelkää ei ajattele. Näin olen se reakoi vaiston varaisesti, ajattelemisen sijaa, jonka takia koulutus on mahdotonta.


Tästä luvastusta 6:sta kuukaudesta oli kulunut jo 2, enkä ollut edistynyt paljoa ollenkaan. Danve oli tosin luottavainen kohtaani. Se vaikutti kiinnostuneelta ja tuli joskus minua portille vastaan. Suloista, mutta se ei hr. Hietaselle riittäisi. Dean ei ollut sanonut halaistua sanaa moneen viikkoon. ihan kuin poika välttelisi minua? En ihmettele. Hän vastusti hankettani. Deanin vastuulle oli lykätty pieni ja piskullinen Primadonna-tamma.
Sitä hän juoksutti päivästä toiseen. Saatoin katsella heitä aitauksessa ajattelematta yhtään mitään. Kuin lumottuna. Sen jälkeen ärähdin itselleni. Tyhmä tyttö! Päivä vaikutti synkältä. Puin päälle ja huokaisin. Sitten muistin; Elias tulisi onneksi tänään. Hän varmasti osaisi auttaa minua, vaikkei ilahtunut ajatuksesta. Kerroin Danvesta, yhteisistä hetkistämme ja lempeydestä, jota näin tamman silmissä, silloin kun se oli rauhallinen. Tähän Elias oli huokaissut ja luvannut tulla itse katsomaan tammaa. Hetkessä päivä ei ollutkaan synkkä vaan harmaa. Menin ulos ja olin törmätä Deaniin, tämä vain murahti jotain mukamas kohteliasta. Pudistin päätäni. Kumpi se meistä neiti olikaan?

Elias odotti minua jo Danven aitauksella. Hän näytti hieman ruskettuneen ja laihtuneen viime näkemästä. Veli kaappasi minut syliinsä ja lausuimme ilahtuneet jälleen näkemisen sanat. En oikeen ymmärrä Eliaksen vaikutusta itseeni. Synkkinä hetkinä, veljeni toi valon pilvien seasta. Tapahtuisiko niin myös tänään? Juttelimme ja arvioimme Danvea. Se oli huomannut minut, mutta ei lähestynyt.
- Suuria parannuksia viime näkemään, Elias myönsi. Kehu sai minut hymyilemään.
- Edellisellä kerralla se yritti hyökätä aidalle korvat luimien, Elias jatkoi. Tämä oli totta, mutta halusin pyyhkiä sen mielestäni. Tamma osasi muuttua. Tiesin sen.
- Oletko jo yrittänyt harjata sitä? Elias kysyi. Hah! Toivoa. Pudistin päätäni.
- Teeppä se, mies totesi. Jaa... Epävarmuus valtasi mieleni. Miten siinä onnistuisin.
Elias tuuppasi kylkeeni ja virnisti. Hän arvasi ajatukseni. Totta kai. Tunsimme toisemme.
Toisinaan liiankin hyvin. Hän ojensi minulle harjapakin.
- Pystyt siihen, veli sanoi ja lähti. Ensin piti nollata itsensä. Tunteet, ajatukset, jännitys, pelko.. kaikki piti pyyhkiä pois. En pystynyt siihen. Dean vainosi ajatuksissani, joten suljin portin ja laskin harjapakin maahan.

Monen mutkan kautta löysin Deanin parakille. Olin jo miettinyt valmiiksi mitä sanoisin, mutta seisoessani hänen ovellaan kaikki pyyhkiytyi pois. Koputin päättäväisesti.
Dean ilmestyi paita auki ja hiukset pörröllä. Tummat silmät levisivät ihmetyksestä.
- Meg, hän ähkäisi melkeen yllättyneenä.
- Huono hetki? Sain sanat suustani. Poika pudisti päätään ja päästi minut sisään.
parakki oli pieni koppero, jossa oli juuri ja juuri tilaa sängylle ja kaapille.
- Miks oot tääl? Dean kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. Miksiköhän? Hmm...
- Dean. Mitä mä oon tehny sulle? Kysymys oli vihaisempi, mitä sen olisi pitänyt olla.
Dean istui alas sängylleen ja huokaisi.
- Et mitään, hän totesi. Tuhahdin. Niin varmaan. Katsoin pois ja rauhoittelin itseäni.
- Meg.. On vain niin, et.. Dean aloitti. Hän hieraisi niskaansa kiusaantuneena.
Huokaisin. Ei minulla ollut aikaa tälläiseen pelleilyyn. Suuntasin ovelle, silloin Dean tuli eteeni.
- Pidän sust, poika tunnusti. Tämä sai minut pysähtymään hämmentyneenä. Käteni jäi kahvaan. En osannut vastata Deanille. Poika kosketti olkavarttani.
- Ent sitten? Sain lopulta sanotuksi. Dean hymyili ja otti kädestäni.
- Hymyile, hän sanoi lempeästi. En voinut vastustaan kiusausta ja hymyilin.
- Joku päivä, olet minun, Dean kuiskasi korvaani. Tämän jälkeen hän avasi oven. Astuin mitään sanomatta ulos. Ajatukseni olivat sotkua. Se ei olisi hyvä. Ei. Miten voisin kouluttaa hevosta, tälläisessä tilassa?

Setvin päätäni muutaman tunnin. Annoin itseni ajatella Deania, kuin pikku tyttö. Sitten oli ryhdistäydyttävä. Ulkona odotti hevonen, jolle oli määrätty kuolemantuomio 4 kuukauden päästä. Ja sen aioin estää. Harjapakki oli edelleen siinä mihin olin sen jättänyt. Nappasin sen mukaani ja astuin sisään tarhaan. Danve näytti epäröivän. se huomasi, että minulla oli mukanani jotain uutta. Annoin tamma tutkia ja kauhistella laatikkoa ja sen sisältöä aikansa. Lopulta se menetti mielenkiintonsa. Rapsuttelin tammaa ja otin yhden harjan käteeni. Danven silmät pyörivät päässä. Sen korvat kääntyilivät ja häntä liikkui epävarmasti puolelta toiselle. Annoin Danven haistella harjaa kädessäni. Se jopa maisteli sitä hieman. Ei mitään vaarallista. Laskin harjaa lähemmäs Danven lapaa. Tamma väisti. Seurasin sitä. Muutaman askeleen jälkeen Danve pysähtyi. Harja otettiin pois ja rapsutin Danvea. Tätä leikkiä jatkettiin tunti kaupalla, mutta lopulta harja kosketti kevyeesti tamman lapaa. Se jännittyi, muttei väistänyt. Tätä harjoitusta toisin muutaman päivän. Viikossa harja oli hyväksytty. Se sai liikkua pitkin Danven karvaa. Hymyilin. Tämä oli suuri saavutus. Muutamassa viikossa sain jo harjata tammaa.
Dean hymyili minulle ylpeänä.
- Meidän tulisi juhlia tätä, poika totesi illalla. Laitoin juuri harjat paikoilleen ja käännyin katsomaan Deania.
- Meidän? Nostin kulmiani ja virnistin.
- Come. Pitsalle? Dean ehdotti. Mietin hetken. Jokin sai minut uteliaaksi tästä pojasta, jolla oli tummat silmät ja vaaleat hiukset, jotka eivät kampaa ole koskaan nähneet.
- Hyvä on, suostuin. Dean hymyili leveästi.

8.10.

Tähän alkuun laidunkuva: https://2img.net/h/oi52.tinypic.com/9k5z7a.jpg

Taivas peittyi harmaisiin pilviin. Sade kasteli kaiken, kuvaten hyvin mielialaani. Liikunnasta, laidunnuksesta ja ruokinnasta huolimatta Danven tilanne huononi. Se vaikutti yleisesti pirteältä, mutta ontui heti rasituksen jälkeen. Niveliin, varsinkin etupolviin kertyi nestettä. Olimme käyneet lyhyellä lenkillä, vähän ravia metsäteitä pitkin. Danve oli silti pitänyt taluttaa takaisin, sillä se oli alkanut ontumaan. Vein tamman talliin.
Se puski päätään minua vasten.
- Voi rakas, huokaisin ja rapsutin tammaa korvan takaa. Purin huultani, synkeät ajatukset pyrkivät ulos. Mitä jos... Danve hörähti lempeästi, kuin suihkutin mutaa pois sen jalosta. Silmissä oli kirkas katse. Ulkoisesti kaikki oli hyvin, mutta silti minua pelotti.
Vein Danven ulos ja huokaisin syvään.

- Meg, Sami tuli juuri pihatosta. Yritin piilottaa surullisen ilmeeni hymyyn.
- Näkee suaki, mies kommettoi.
- Joo.. huokaisin. Sami oli hetken hiljaa.
- Ongelmia?
- Yks vesikuppi reistailee, taas vaihteeks, mies kommetoi.
- Aijaa...
- Kyl se nyt taas toimii, Sami virnisti ja osoitti jakoavainta. Oli pakko hymyillä, taisi olla omatakeiset keinot...
- Kelpaako lounas, näytät nälkäselt, Sami ehdotti. Hän oli siis huomannut mielialani. Mietin hetken, kunnes hymähdin hieman.
- No mikä ettei, vastasin. Mitähän Nica oli tänään laittanut?

Syömään oli ilmestynyt koko poppoo. Varsin äänekäskin. Sami ja Suvi kinastelivat kovaan ääneen karsinan puhdistuksesta. Reita paijasi kissaa, ja Nica yritti pitää jöötä ja keittää hernekeittoa. Näky oli kieltämättä hieman koominen. Istuin alas, ja yritin olla olematta kenenkään tiellä.
- Onks sul jokin ongelma?! Suvi kivahti.
- Se ongelma on kyl sul, Jesse virnisti. Kaksikko sai vihaisen mulkaisun Samilta. Mieleeni tuli Dean ja Ode, tosin he olivat väkivaltaisempia. Saimme pöperöä naamamme eteen, ja meteli vaihtui lusikkojen kolahduksiin. Nica istuitui viereeni. Hän kyseli ja jutteli mukavia, yritin vastailla. Lopulta nainen hiljeni: - Onks kaikki ok? Hänen äänessään oli nyt pehmeyttä.
- Danve ei voi niin hyvin, takeltelin, esitin sen johtuvan lusikoimisesta.
- Mikä sil on? Nica tiedusteli.
- Ei kestä yhtää rasitusta, huokaisin.
- Eläkkeelle? Tämän sanan Jesse sitten nappasi.
- Toivottavasti puhut Samista, hän huomautti ilkikurisesti.
- Samissa ei ole mitään vikaa! Käänsin katseeni Jesseen. Virne pyyhkyityi naamalta. Pureskelin hampaitani, laskin kymmeneen ja annoin pahan puhaltaa lävitseni.
- Kyse on Danvesta. Se on niin huonossa kunnossa.. Totesin kylmästi. Tämän jälkeen vein lautasen pois.
- Ai.. en tienny, Jesse sanoi. Sain paljon myötätuntoisia katseita. Toivotin kaikille hyvää päivän jatkoa ja poistuin ovesta. Tiesin olevani hieman hupsu, kun annoin tilanteen vaikuttaa minuun niin paljon, mutta kyse oli Danvesta. Olimme selvinneet kaikesta tähän asti kunnialla, ei se nyt saanut päättyä.. eihän?

23.12 Vaikea päätös

"There's a storm on the streets but you still don't run,
Watching and waiting for the rain to come.
And these words wouldn't keep you dry,
Or wipe tears from an open sky,
But I know, but I know, but I know I'm right..."

Pujahdin pihattoon sisään. Hevoset kerääntyvät tutkimaan vierasta, mutta Danvea en nähnyt missään. Se nökötti korvat niskaa vasten painettuna pihaton nurkassa. Näky oli tuttu jo viime vuodelta. Olin jo useamman kuukauden ajan suunnitellut Danven eläkkeelle päästämistä, mutta sen pirteä olemus ja Deanin puheet olivat saaneet minut lykkämään asian. Tammalla oli etupolvissa nivelvaivoja, alkavaa nivelrikkoa, minkä syytä ei tietty. Huonot olot, genetiikka tai sattuma, varmaa tietoa ei ollut.

"...I won't let you drowned, when the water's pulling you in
I'll keep fighting, I'll keep fighting
The rain's going to follow you wherever you go,
The clouds go black and the thunder rolls
And I see lightning, and I see lightning"

Etupolvet pitäisi kuvata, mutta millä maksaisin taas kaikki eläinlääkärimaksut? Pitäisi varmaan kääntyä Benin puoleen. Hänellä sitä rahaa oli vaikka vessapaperiksi, mutta mies istui niiden päällä kuin merikotka pesällään, kuten äitini sanoi. Lähestyi Danvea hiljaa hyräillen. Se käänsi hieman päätään minua kohti ja hörähti lempeästi.
- Hei rakas, lähetkö kävelylle? Kuiskuttelin tammalle. Se seurasi minua pää alhaalla. Liike oli todella kankeaa. Kävelytin sitä kentällä hieman alle puoli tuntia. Liike muuttui rennommaksi, mutta jaloissa turvotus lisääntyi. Liika seisominen kylmässä ei tehnyt hyvää lihaksille, mutta liikkuminen teki pahaa nivelille, joten kävelytys oli tasapainoilu kahden pahan välillä. Varsinkin vasen kierros oli Danvelle vaikea. Liike oli todella epätasapainosta, mutta kannustin tammaa liikkeelle. Viimeisten kierrosten aikana Danven korvat painuivat taakse. Se vaikutti haluttomalta liikkua. Maiskutin tammaa eteenpäin, mutta pelkkä liikkumisen katseleminenkin tuntui pahalta.

"When the world surrounds you,
I'll make it go away,
Paint the sky with silver lining.
I will try to save you,
Cover up the grey,
With silver lining"

Vein tamman talliin ja jätin sen pesupaikalle. Ei Danve ala riehumaan, siinä se on seissyt lukuisia kertoa. Hain harjat, ja yritin pitää mielialani korkealla. Oli sentään joulu tulossa.
Eliaksen onni hymyiltti, ja olisin tehnyt mitä vain, jos olisin saanut nähdä Oden ilmeen huomenna. Mutta nyt olitiin tässä, minua odotti hevonen pesupaikalla. Sillä oli pitkä ja paksu talvi karva, tamma oli oppinut sopeutumaan Suomen talveen, vaikka se ei Suomesta kotoisin ollut. Annoin harjan pyöriä suurin liikkein pitkin Danven kylkiä, ja varoin hieman sen etujalkoja. Danve nautti harjaamisesta, kun jätin jalat rauhaan.
Etupolvien ollessa kipeenä, tamma siirsi painoa takajaloille, jolloin nekin kipeytyivät.
Eivät toki niin pahasti, sillä suurin osa painosta oli edelleen etujalkojen päällä.


Jesse tuli juuri talliin. Hän oli liikuttamassa hevostaan. Ruunivoikko ori hörähteli uteliaana Danvelle, mutta se painoi korvat luimuun. Silmät muljahtelivat päässä.
Kaviot oli pakko tarkastaa, ja tiesin, ettei Danve siitä ilahtuisi. Silti hiljalleen liu'utin kättä sen etujalkaa pitkin. Tamma oli levoton, eikä meinannut antaa minun nostaa sitä ylös.
Taivutin polvea varovasti. Se riitti Danvelle, ja tamma yritti purra käsivarteeni. Onnittelin itseäni takin valinnasta, sillä tamma sai kiinni vain kankaasta.
- Soo, yritin tyynnytellä Danvea, mutta ei se minua kuunnellut. Se luimi Jesselle, joka vei riisui varusteita Vertiltä.
- Ei taida olla sen päivä tänään, poika kommenttoi.
- Ei sillä taida olla mikään päivä sen parempi, huomautin ja päästin irti tamman etujalasta. Jesse huomasi myös turvonneet polvet. Hän irvisti.
- Kylmästä? Poika kysyi. Nyökkäsin ja purin huultani.


Jesse palasi satulahuoneesta. Hän seuraili meitä, samalla loimittaen Vertin. Toivoin vain, että Danve pääsisi talliin. Sen piti olla seisonnassa, vaikka tiesin hyvin, että tallissa tamma tulisi hulluksi. En ollut en varmaa mitä tekisin, joten soitin Eliakselle.
- Danven polvet on taas ihan turvonnu, huomautin puhelimeen.
- Se on todella äkäinen, liikkuu kankeasti ja jalkoja ei saa taivutettua.
- Mä tiiän, mut millä sen maksan? Eliaksen ehdotus sai minut pyörittämään silmiäni. Hänellä oli ihan tarpeeksi omia huolia.
- Emmä voi sun rahojas viiä! Vilkuilin Danvea. Sen katseleminenkin teki kipeää.
- Okei, teen niin. Suljin puhelimen ja avasin hanan. Seuraavan 15 minuutin ajan kylmäsi polvia juoksevalla vedellä. Ne olivat hieman kosketusarat, mutta turvotus näytti laskevan. Kuivasin jalat hyvin. Sekin sai Danven nostelemaan jalkojaan.
Se näykki minua koko ajan, mutta yritin olla välittämättä siitä. Lopulta vein tamman takaisin pihattoon. Se käveli tyytyväisenä heinäkasansa luo. Danvella oli tärkeysjärjestys kohdallaan.

10.1. -12.

Rapsuttelin Danven korvien takaa, kun se torkkui rauhoittavan alaisena. Danve ei tiennyt mistään mitään, mikä oli ihan hyvä vaan. Tamma suorastaan vihasi eläinlääkäreitä.
- Kyl sä paranet, suputin tammalleni, kun se oli tuotu takaisin karsinaan. Klinikan tallit olivat hienoja, siistejä ja todella pelottavia. Olimme selvästi sairaalassa, enkä olisi raaskinut jättää Danvea sinne. Se ei ilahtuisi, kun rauhoittava lääkitys ei vaikuttaisi enää. En voinut jättää Danvea sinne. Elias oli tullut mukaan. Hän oli itseasiassa ajanut traileria.
Nyt veljeni odotteli minua käytävän toisessa päädyssä. Tiesin, että pitäisi nukkua, syödä ja käydä suihkussa, mutta viimeiset 3 vuorkokautta oli ollut yhtä helvettiä, eikä asiat jatkossakaan paranisi.
Polvet oli kuvattu. Rikko oli pahentunut vuoden takaisesta. Danve ei kestäisi minkäänlaista käyttöä kohta. Sydän hakkasi rinnassa, henki ei enää kulkenut. Mitä jos jouduin pian harkitsemaan omistajan vaikeinta päätöstä? Tarrasin veljeni käteen, sillä pelkäsin pyörtyväni. Hän kietoi kätensä ympärilleni, ja tyynytteli minua. Asiat eivät olleet niin huonosti, mitä pelkäsimme. Selvää oli, että Danven oli päästävä täysi painotteiselle eläkkeelle. En enää koskaan ratsastaisi sillä. En saisi tuntea leveää selkää allani, tasaista liikettä ja kaunista keinuvaa laukkaa. Yhteiset vuodet vilahtivat kuvina ja tunteina. Jätin Danvelle oman paitani, jotta se ei ihan riehaantuisi.

Ensimmäinen kyynel vierähti poskelleni autossa. Ensimmäinen kolmeen päivään. Kaikki kaatui päälle, en jaksaisi kohta enää, mutta pakko oli puurtaa. Hevoset eivät ymmärtäisi, jos jättäisin tulematta. Poistuimme klinikalta hyvin hiljaisina. Elias ymmärsi. Hän oli kokenut saman monen eri hevosen, ja niiden omistajien kanssa. Tämä oli osa hevosihmisten elämää. Siitä kuului osa kaikkien lemmikkien omistajille. Ja silti oloni oli raskas, tyhjä ja turtunut. Maisema auton ikkunasta muuttui vain yhdeksi valkeaksi massaksi. Taisin nukahtaa, tai simahtaa. Saavuimme hämärään pihaan. Näin, kuinka Dean oli minua vastassa. Olimme olleet melkein puhumatta viikon. Uuden vuoden tapahtumien takia olin ollut loukkaantunut Deanille, mutta nyt halusin vain hänen syliinsä. Dean ei sanonut mitään. Hän vain talutti minut sisään, antoi ruokaa ja melkein peitteli sänkyyn kuin pienen lapsen. Inhosin olla niin heikko, mutta en enää jaksanut mitään tai ketään. Dean oli juuri sulkemassa ovea, kun kuiskasin:
- Dean, mitä jos se pitää lopettaa? Poika sulki oven, ja tuli arasti viereeni.
- Danve on sitkeä, se tervehtyy vielä,
- Nii sä sanoit viimeksi,
- Älä menetä uskoas. Se hevonen ei olis edes Suomessa, jos sä et oisi uskonut siihen niin syvästi, Dean kuiskasi. Hänen kasvoilla oli lempeä ilme.
- Mä tavallaan ymmärrän, miks teit nii uuten vuoten, huomautin. Dean huokaisi syvään. Hän oli yrittänyt selittää, mutta en ollut suostunut kuuntelemaan, ainakaan Deanin mielestä, mutta olin kyllä kuullut jokaisen sanan. Vatvonut niitä yksin mielessäni, ja nyt, kaikki tuntui turhalta. Se mitä tapahtui, ei sillä ole yhtään mitään väliä. Dean rakastaa yhä minua, eikä ole hylännyt kertaakaan. Sen pitäisi painaa vaakakupissa, enemmän kuin yhden humaltuneen illan. Yhden tyhmän päätöksen.
- Sä annat anteeks? Dean tuskin uskalsi edes lausua sanoja ääneen.
- Joo, mut mua väsyttää, huulet liikkuivat tyynyä vasten, Oloni oli hieman höperö, ja halusin vain vaipua pehmeään sängyn lämpöön. Dean poistui, jättäen minut nukkumaan. Tosin vasta sen jälkeen, kun olin nukahtanut.

10.3

"Mä kuiskaten korvaasi käsken
Älä vielä luovuta kesken" - Elämän perhonen, Jenni Vartiainen

Danve oli ollut viimeiset kuukaudet sairaslomalla. Sen jaloissa oli vielä toisinaan turvotusta, mutta jokainen päivä toi toivoa lisää. En luopuisi toivosta, kun vasta viime metrillä. Danve ei saanut olla vielä elämänsä loppusuoralla. Ei se ei saisi jättää tätä maailmaa aivan vielä.
Dean kietoi käden vyörölleni, kun kävelimme kohti ML:n pihaa. Hän kertoi nauravaisella suullaan elämästään ennen Suomeen tuloa. Se vaikutti niin paljon paremmalta, hauskemmalta ja muutekin pirteämmältä, joten mietin ihmeissäni mitä poika edes teki Suomessa? Se oli kuitenkin minulle onni, koska muuten en koskaan ehkä olisi tavannut Deania, enkä olisi aikuistunut tai rakastunut. En olisi varmaan koskaan pystynyt luottamaan kehenkään, enkä edes haluaisi varmaan yrittääkään. Ensirakkaus, joka oli kestänyt jo kolme vuotta. Hurjan harvinaista, enkä todellakaan päästäisi irti Deanista. Me tappelimme toisinaan, niin kuin kaikki parit, mutta koskaan emme olleet eronneet.
"Suomi oli kyllä todella masentava maa, kun saavuin keskelle kylmää talvea. Kaikkialla oli hiljaista, korpea niin pitkälle kun vaan näki, ja pimeää. Se oli talvi ilman lunta, ja olin jo valmis pakkaamaan laukkuni samalla viikolla", Dean puuhkaisi. Virnistin, sillä omat ajatukseni olivat olleet hyvin samoilla linjoilla samana hetkenä.
"Mutta jäit" Virnistin.
"Joo, no ei voinu mennä kotiin takas, ja tapasin sut" Poika suukotti hellästi tuulesta tunnotonta poskeani. Hymähdin.
"Kuka sinä olisit Dean Uldrick Von Fleck, jos emme olisi koskaan tavannut?" Heitin kysymyksen vitsinä, mutta Dean jäi oikeasti miettimään. Odotin häneltä jotain todella huonoa huumoria todistavaa vastausta, mutta pojan kasvot olivat yllättävän vakavat. Dean aloitti: "Elämä olisi yhtä biletystä, poikien kans varmaan jahtasin joitain kuumia kissoja ja vietettäis hikisiä öit", Sen jälkeen tuuppasin Deanin kauemmas ja tuhahdin. Tätä osasin odottaa.
"Sinä piru kahlitsit mut", Dean nappasi minusta ja työnsi lumipenkkaan.
Kylmä ja märkä lumi valui pitkin niskaani, ja yritin päästä ylös.
"Olen todella pahoillani". Deanin nenä kosketti omaani, ja hän kuiskasi "R u?" Naurahdin ja pudistin päätäni topakasti. Kiepasautin poikaa niin, että lopulta istuin hänen päällään. Dean virnisti vihjaavasti, ja ohi ajavan auton kuski katsoi meitä kummasti.


Tätä vauhtia emme koskaan ehtisi ML:ään. Hyppäsin pois pojan päältä ja pudistelin housujani. Ne sentään olivat vedenpitävät ulkohuosut, eikä lumi päässyt kastelemaan minua. Toisin oli Deanin laita. Hän ei voisi alentua laittamaan päälleen ulkohousuja. Ne saivat pojan näyttämään "muka lihavalta". Välillä tuo pinnalisuus oli urpoa, mutta erittäin suloista. Hän piti ulkonäöstään parempaa huolta kuin minä. Dean yritti ainakin pudistella suurimmat lumet pois, mutta poika mulkaisi minuun tyytymättömästi. Kohautin olkiani vain "Ite aloitit"- ilmeen kera.
Minulla oli mukani pussi kuivahtunutta ruisleipää, jonka sisällön jakaisin ihanille tammoilleni. Dean huomautti, että lapsille ostetaan leluja silloin kuin vanhemmilla ei ollut heille aikaa. Se osui kohdalleen, sillä en ollut todellakaan aktiivinen hevosenomistaja. Joskus tammat saivat seistä melkein kaikki arkipäivät, kun en vain löytänyt voimia jaksaa raahautua niitä liikuttamaan. Tietenkin syyllisyys painoi mieltäni. Tänään voisin korjata osan huonosta omatunnostani. Kävisin lenkillä Danven kanssa, venyttelisin sen kanssa leivän avulla, juoksuttaisin Dolon, puhdistaisin sen varusteet, kunnes olisin täysin tyytyväinen. Sillä aikaa Dean varmaan ehtisi juoksuttamaan Alexin, Renen ja Simon, kuten hän oli luvannut.

Suunnitelma kuulosti hyvältä, eikä taivaalta hiljalleen satava lumi saanut minua lannistumaan. Tamma tervehti minua väsyneen kyllästyneenä.
Se antoi harjata itsensä kiltisti, josta olin kiitollinen. Danve haistoi leivän taskussani. Se hörähti uteliaana työntäen turpaansa syliini. Tamma paikansi nopeasti oikean taskun ja jouduin naurahdellen sitä hieman toppuuttelemaan. Hevosissa oli jotain ihmeellistä. Ne olivat niin rehellisiä, ja sanomatta sanaakaan niin läsnä. Hevosen uteliaisuus oli aitoa, turhautuminen ilmiselvää eikä se koskaan kannellut asioita eteenpäin. Hevoset olivat mestareita anteeksi annossa, ja ne kunnioittavat päättäväistä ja vahvaa johtajaa. Sinun ei tarvitse pyytää anteeksi itseäsi, ei tarvitse esittää tai valehdella. Saat olla sitä mitä olet, eikä se haittaa hevosta. Se seuraa sinua tarhasta vaikka haisisit pahalta, hiusvärjäys olisi mennyt pieleen tai et jaksaisi edes puhua mitään. Painoin suukon tammani turvalle ennen kuin lähdimme muutaman kilometrin kävelylenkillemme.

Kaikki kaunis katoaa

1.5.2012

Sinua vielä täällä muistelen
anna anteeksi sua ymmärtänyt en
olin sielultani rikki, lapsi kohtalon
joka silloin tiennyt ei mitä rakkaus on

Muistan kuinka toisillemme luvattiin
Sua ilman kuolen tai joudun helvettiin
kanssasi sain täällä hetken olla onnellinen
kaikki kaunis katoaa nyt mä tiedän sen

Ilma oli aivan ihana. Tuulinen, mutta toisaalta taivaalla ei ollut pilven pilveä. Se enteili kesää. Kesää, jota en tulisi tässä maassa näkemään. Tietenkin ikävöisin todella tuoreita kotimaisia mansikoita, Eliasta ja kaikkea, joka teki tästä paikasta kotini, mutta olin päätökseni tehnyt. Dean palasin tänä kesänä takasin Hollantiin, ja kutsui minut mukaansa. Ensin ajatus tuntui kauhealta, mutta ei enää. Ehkä tämä oli minun tilaisuuteni, ja uteliaisuus vie voiton. Suostuin lähtemään Deanin mukaan. Kukaan ei vielä tiennyt suuunnitelmistamme. Koputin veljeni kotiovea. Halusin hänen tietävän ensimmäisenä, ja minulla oli veljelleni pieni pyyntö.
Odelie tuli suihkun raikkaana ovelle. Nainen hymyili minulle sydämellisesti, mutta minun oli vaikea vasta tuohon hymyyn.
"Onko Elias täällä?". Odelie ohjasi minut sisään sanomatta sanakaan, josta olin kiitollinen. ELias istui olohuoneessa, pelkillä farkuilla ja paljaat jalat sohvapöydällä. Hän virnisti minulle iloisena. Tuo katse raapi sydäntäni, sillä en tiennyt milloin näkisin hänet uudestaan. Hymy hyytyi veljeni kasvoilta.
"Meg?" Tuo lempeä ääni oli itsekurilleni liikaa. Painoin otsani miehen olkapäälle. Päivien itku kanavoi itsensä vihdoin ulos. Elias veti minut viereensä ja silitti hiuksiani. Vedin muutaman kerran syvään henkeä, kunnes kuiskasin: "Mä lähden Suomesta". Elias oli pelottavan hiljainen. Käsi pysähtyi hiuksissani.
"Pysyvästi?" Hän tynsi minut kauemmas ja haki katsettani.
"En tiedä vielä". Kohautin olkapäitäni. EI minua mikään Suomessa pidätellyt. Elias ei osannut peittää ällistystään.
"Meg!". Avasin hänelle hieman tilannetta. Miehen huudahdus toi myös Odelien olohuoneen puolelle.
"Dean lähtee Hollantiin kesäkuun alussa, ja pyys mut mukaan ja mä suostuin". He molemmat katsoivat minua hiljaisina. Lopulta Odelie hymyili minulle.
"On muutakin", Elias tarkasteli ilmettäni. Häneltä en voinut tunteitani peittää, vaikka olisin yrittänyt.
"Toivoisin, että pitäisit huolta Edistä ja Dolosta" Aloitin varovasti, jonka jälkeen Odelie vannoi, ettei minun tarvinnut huolehtia niistä. Elias ei ollut vieläkään tyytyväinen. Veljeni kaivaisi totuuden minusta ensiin, vaikka väkisin. Hän kysyi: "Entä Danve?". Käänsin katseeni ulos, purin huultani ja pyrin hillitsemään sisälläni vellovaa tuskaa, muuten en voisi lausua ääneen niitä sanoja, jotka tulisin kohta sanomaan.
"On sen aika päästä kivuistaan". Elias huokaisi, ja Odelie näytti järkyttyneeltä. Komensin itseäni rauhoittumaan. Lämpimästä huoneilmasta huolimatta tärisin kylmästä, koska sen ääneen sanominen oli tehnyt ajatuksesta kovin todellisen. Elias tarttui kädestäni.
"Danve on ollut onnellinen kanssasi, pelastit sen ja nyt suot tammalle armollisen lopun. Pelkäsin tätä, ja toisaalta odotinkin, kun tilanteessa ei näkynyt mitään paranemisen merkkejä. Olen sinun tukenasi", Elias lohdutti. Hymylin hänelle kiitollisena.


Keskutelustamme oli kulunut nyt viikko, ja oli koittanut se päivä. Se viimeinen päivä. Eläinlääkärin kanssa oli sovittu, että Danve kuljetetaan klinikalle, ja lopetetaan siellä. Se olisi kaikille helpompaa. Elias toimi tänään kuskina. Hänen läsnäolonsa toi minulle suurta lohtua, sillä pelkäsin murtuvani pian pienen pieniksi palasiksi. Danven viimeaikaisten kärsimysten seuraaminen oli ohi. Hain tamman pihatosta, ja harjasin tammaan tietäen, etten enää ikinä tulisi harjaamaan sitä tämän päivän jälkeen. Ulkona oli upea sää, mutten halunnut tiedostaa sitä. Aurinko ei saanut lämmittää kasvojani, eikä tuuli puhaltaa hiuksia sekaisin. En voinut katsoa ihmisiä, jotka onnellisina ratsastivat hevosillaan. Koko aamun en voinut ajatella mitään muuta kuin rakasta tammaani. Yhteiset vuodet levittäytyivät eteeni.
Ne hyvät, ja huonommat. Danve ei aina ollut täydellinen, ja olin ties kuinka monta kertaa saattanut itseni hengenvaaraan sen takia, mutta muistot lämmittivät mieltäni ja toivat hymyn väkisin kasvoilleni. Kuulin ääniä, joku oli tulossa talliin. Painoin kasvoni Danven paksuun harjaan, sillä en halunnut, että kukaan näki punaisia silmiäni. Ne toisivat kysymyksiä, joihin en halunnut vastata. Nica keskuteli kiivaasti Jessen kanssa jostain. Mistä, sen suljin tajuntani ulkopuolelle.
He menivät satulahuoneeseen, ja näin tilaisuuteni tulleen. Päästin Danven irti ja lähdin ulos. Se seurasi kiltisti minua. Se oli ainoa hevonen, jonka saatoin antaa kulkea vapaana. Saavuimme pienelle niitylle, ja istui kivelle. Danve käyskenteli hetken ympäristössä. Se piehtaroi mukavan hiekkaisessa kohdassa. Hymy ja kyyneleet taistelivat kasvoillani,kunnes annoin periksi katkeran suloiselle tunteelleni. Annoin tunteen ravisuttaa minua, kunnes suljin sen syvälle mieleeni.
Dannve painoi päänsä syliini. Olin luopunut jo kaikesta toivosta tamman suhteen, vaikka sen mieli oli virkeä niin jalat olivat tulossa tiensä päätökseen.R apsutin tammaa korvan takaa ja pidätelin itkua. Miten voisin luopua jostain niin rakkaasta? Jostain, jonka eteen olin tehnyt töitä jo useamman vuoden. Danve tila ei ollut kriittinen, mutta mieluiten päästän irti, kun kaikki hyvin. Ja tänään se oli tehtävä. Yhtä hyvin saattoi nykäistä vietsen ulos sydämmestäni, mutta elämässä tuli aika, jolloin oli päästettävä irti menneestä. Olla ylpeä siitä, muttei sen kummitelemana. Danve aavisti melankolisen mielialani.
"Kaunis tyttöni" Suukotin sen otsaan. Kellon viisarit olivat auttamattomasti minua vastaan. Ne kuljettivat aikaa eteenpäin armottomasti. Laskin mielessäni sataan ja nousin ylös. Otin Danven kiinni.
"Mennään", kannustin tammaani. Se seurasi minua kiltisti, kunnes näki trailerin. Danve korskahti pelokkaasti, mutta päättäväisenä talutin sen ramppia pitkin sisään traileriin. Sidoin tamman huolella kiinni ja painoin kasvoni hetkeksi sen kaulaa vasten. Päättäväisyys horjui tällä kriittisellä hetkellä.
"Valmista?" Eliaksen ääni sai minut terästäytymään. Tulin pois autosta, huokaisin syvään ja nyökkäsin.
"Ei se ole kenellekään helppoa", Elias lohdutti. Hymähdin vaisusti.

Klinikalla oltiin hyvin ymmärätäväisiä. Itse toimenpide oli kivuton. Danve rauhoitettiin ensin, jonka jälkeen se sai sen piikin. Siinä vaiheessa en voinut enää katsoa.
En halunnut nähdä, kuinka elämä sammui Danven silmistä. Kun yhtäkkiä sitä ei enää ollutkaan... Elias onnekseni hoisi kaikki tarvittavat paperit, jolloin Danven ruumis luovutettiin klinikalle. Veljeni oli hyvin vakava, eikä turhaan lausunut merkityksemättömiä latteuksia. Hän ajoi meidät kahvilan eteen.
"Se on paremmassa paikassa, se on paremmassa paikassa..." toistin hiljaa, kuten rukousta. Se oli taottava päähäni, etten katuitsi tapahtunutta.
"Sä tarviit jäätelöä" Elias talutti minut sisään ja isutti alas. En nähnyt mitään ympärilläni olevaa. Milään ei ollut mrkitystä. ELias tilasi meille jotain, kunnes tuli istumaan viereeni. Hän työnsi jäätelön eteeni. Mansikkaa, lempimakuani. Otin lusikan käteeni, vaikka pelkäsin oksentavani. ELias istui hiljaa. Hänen ei tarvinnut tehdä muuta. Miehen puhelin piippasi, ja veljeni vastasi siihen.
"Hei kulta. Hän on yhä tolpillaan. Tilanteeseen nähden, voit olla rauhassa". Tietenkin Odelie oli huolissaan minusta, mutta olisin vain halunnut olla yksin tuskani kanssa. Minun piti hyvästellä tamma myös mielestäni. Sen piti päästä kokonaan pois tästä maailmasta, joka oli sitä niin väärin kohdellut. Jos asiat olisivat menneet toisin... Mutta tiesin ettei jossittelu auttanut. Tilanne oli mikä oli. Danve oli poissa.

Miks kaikki kaunis katoaa?
rakkaat viedään meiltä liian aikaisin
en rauhaa sielulleni saa
vaik sut sydänmeeni silloin hautasin

Nousee muistot, kuin kuolleet haudoistaan
tänä yönä juhlimaan ja laulamaan
kunniaksi ystävyyden ristinmerkin teen
se on jotain joka sulle merkitsee

sataa lunta hiljaa tähän kaupunkiin
sun kasvos nään kun katson taivaisiin
hetken ennen kuolemaa ikuisuuden tajuan
kuinka paljon sua rakastan - Kaikki kaunis katoaa, Dingo

Tähän loppuun.

Kiitos kaikkille ML:ssä, että saimme olla tämä lohduttoman loppumme täällä. Erityiset kiitokset kuuluvat Nicalle. Danve kärsi pitkää vaivoistaan, ja oman aikani puutteesta totesin, että tämä on paras ratkaisu. Sanoituksista kiitokset

Tallin puolesta suurimmat osanotot Megille. Danvella on nyt edessä uusi matka.
Todella koskettava tarina.