Neljän nallen nalkutukset

Dramatiikkaa

Tervehdin. Hän nyökkäsi ja istui alas paperin ääreen. Maiskautin punarautiaani liikkeelle ja kauniisti ja tahdikkaasti se alkoi nostaa jalkojaan ylös. "Pys. hieman vino." Napautin tarmokkaammin ulkopohkeella punarautiasta, joka säpsähti ja pukitti mielenosoitukseksi. Se oli täysin minun mokani, mutta jatkoimme silti eteenpäin, suoristin ruunan ja lähdin suorittamaan puoliympyrää. "Alussa pientä vastustelua." Puoliympyrät sujuivat mahtavasti, punarautias asettui ja taipui. Purin huultani ja lähdin suorittamaan avotaivutuksen jälkeen keskiravia. Tämä oli punarautiaan pahe, sillä se ei koommin erottunut lisätystä ravista. "Energisemmin." Koottu ravi oli helppo suorittaa, niskaa vain korkeammalle, askel lyhenee, mutta tahti ei niinkään, huomasin tuomarin hymyilevän hieman.
Vihaan yli kaiken voltteja. Kuvittelin jo mielessäni, kuinka paperille kirjataan, liian iso tai jotain muuta vastaavaa. Yllätyksekseni sain kuitenkin huomata, kuinka punarautias asettui ja taipui kiltimmin kuin koskaan. Mieleni olisi tehnyt kehua, mutta työ oli vielä kesken. Kootun laukan hakeminen oli työlästä, mutta sain ruunan keskustelemaan kanssani samaa kieltä, tiesin, että sitä olisi kuitenkin pitänyt hioa vielä lisää. "Pieniä tahtirikkoja." Kannustin punarautiasta liikkumaan reippaammin. Se lähti kiihdyttämään laukkaansa, rikkoi muodon pikaisesti, mutta korjasin sen nopeasti, ei siis tappava virhe, ainakaan toivottavasti. "Tahdikas, pidä muoto." Tiesin ruunan olevan taitava laukanvaihdossa, joten se onnistui lähes vaivatta, niinkuin aina. Toivoin vain, että pieni vastustelu käyntiin siirtymisessä ei verottaisi meiltä, muuten oli mennyt niin hyvin. "Vaivaton siirt." Vihdoin olimme takaisin harjoitusravissa. Lähestyin viimeistä pistettä, joka olisi tämän kohtalon viimeinen piste. Pysähdyin. Tervehdin. Ja lopulta heitin ohjat löysäksi, taputin punarautiastani tyytyväisenä ja annoin sen kävellä rauhassa radalta pois.

- Not even bad! Dean hihkaisi minulle ja kirjoitti sitten arvostelupaperin loppuun. Minua jännitti tulokset, sillä tiesin joku päivä löytäväni itseni tuolta samalta radalta, tosin kyseessä olisi oikea tuomari Cn kohdalla ja toinen Mn kohdalla. Huokaisin syvään ja annoin Alexin kävellä rauhallista käyntiä uralla.
- So? kysyin malttamattomana.
- 63.214 percent, Dean sanoi hitaasti ja hymyili sitten.
- Better that last time, hihkaisin innoissani ja mussutin sitten suurelle punarautiaalleni. Alexia ei näyttänyt kiinnostavan sen suoritus pätkääkään, vaan korvat rentona ja silmät puoli ummessa se käveli eteenpäin. Tällaista naamaa kun se olisi näyttänyt oikealle tuomarille, niin ei olisi hyvä tullut. tai entä jos kisoissa se olisi ottanutkin linjan, ettei se suostuisi liikkumaan lainkaan, vaan olisi möllöttäisi keskellä, niin kuin se välillä teki. se sai Tyn aina nauramaan. Tyler. Kuinka kaipasinkaan poikaa vierelleni, auttamaan minua, nauramaan kanssani, suudelmia, kaikkea. Asiat olivat jopa menneet positiiviseen suuntaan ennen kuin Jesse..
Tyler ei ollut puhunut kummallekaan sen jälkeen, hän vain katseli halveksivasti, pettyneenä ja käveli ohi kun meitä ei olisi olemassa. Ei "meitä" ollut olemassa, vain Rosie ja Jesse, yksinään, ilman toisiaan, ilman mitään säpinää, vain kaksi idioottia, joiden päät kolahtivat yhteen. Tulisin kuitenkin pyytämään anteeksi Tylerilta, kun vain aika tulisi, ei vielä, mutta jossain vaiheessa. Jesselle, ei, en puhuisi enää ikinä. Vaikka jos totta puhutaan, hän tuoksui hyvälle.

Riisuin satulan ja kuljetin ne satulahuoneeseen, putsaisin varusteet vähän myöhemmin, ensin kuitenkin hoitaisin Alexin loppuun. nappasin matkaani vettä ja sienen. Se ei ollut niin hikinen, että sen olisi joutunut pesemään, mutta pyyhkäisin sen kuitenkin satulan kohdalta, sekä pään, johon oli jäänyt hikilaikkuja suitsista. Alex katsoi minua tummilla silmillään leppoisasti. Se ei ymmärtänyt maailman huolia, se stressasi tasan omaa itseään, jos oli pakko ja vaikutti omalla mielipiteellään jos olin murheellinen. Sille teeskentelin aina, että kaikki on hyvin. Ei, en teeskennellyt, sen läheisyydessä kaikki oli hyvin, kaikki paha vain unohtui. Taputin ruunaani kaulalle ja sitten suljin oven. Taas oli yksi treenikerta ohi, pian ehkä uskaltaisin vihdoin HeA radoille, niin hyvin se oli edistynyt.
Pikaisesti pyyhkäisin myös nahkavyön, ettei se kopertuisi ja ravasin sen, edelliskerrasta oli jo aikaa vaikka kuinka ja paljon. Sen jälkeen pyyhkäisin suitset vain vedellä, ristin ne ja asetin ne roikkumaan omalle paikalleen. Ruunallani oli kolmet eri suitset, kaikkiin eri tarkoituksiin ja hetkiin, niin paljon minun poikani oli ansainnut. Ja vielä kolme satulaakin.
- I'm leaving now, Dean ilmestyi satulahuoneeseen.
- Oh, huokaisin. - Thank u that u..
- I know, Dean hymyili ja lähti sitten. Ilmeisesti oli taas romanttinen ilta tiedossa Megin kanssa. Minkä takia minä en saanut nautti sellaisista, läheisyydestä, hymyistä ja kosketuksesta. Tunsin kuinka suru puristi taas rintaani. En kestäisi jos näkisin hänet täällä. Ajatuskin koko ihmisestä sai minut kärsimään ja ajatus siitä apinasta, sai vereni kiehumaan. Kumpi tahansa niin voisin Vannoa, että minun päivä olisi totaalisen pilalla. Olin onnistunut muutenkin tappelemaan jo kotona Benin kanssa. Pian siellä asustaisi vain Mariel, Ben ja minä, joka ei käynyt päinsä, olin valmis lähtemään takaisin kotiin, tai Englantiin, mutta niiden kahden kanssa en suostuisi jäämään.

Keräsin kamojani kasaan, sillä olin saanut käskyn tulla päivälliselle ennen kello viittä. Kerkiäisin sopivasti sinne, vaihtamaan vaatteet ja vielä hieman siistiytyä, ennen kuin pitäisi istua sen robotin ruokapöytään kuulemaan valituksia siitä, kuinka Simoran remontti edistyi aivan liian hitaasti ja kuinka kaikki olivat uusavuttomia, enkä minäkään koskaan tehnyt mitään. Huokaisin ja käännyin lähteäkseni.
- Rosie..
- I dont have nothing to say to u, murahdin vihaisesti ja yritin ohittaa tuon blondin apinan.
- Please Rosie, i just want to.. hän yritti uudelleen, mutta läpsäisin häntä. Sisälläni paloi. Tunsin kuinka sykkeeni nousi ja tiesin, että silmäni alkoivat punertua. Jesse pelkäsi sitä, kutsui minua piruksi, mutta juuri tällä hetkellä olisin toivonut olevani sellainen oikea sellainen.
- Just listen one second, hän sanoi ja katsoi minua, kun en olisi läpsäissyt.
- Just one, murahdin ja katsoin häntä.
- I want to apologize.. hän aloitti taas, mutta lähdin taas kävelemään. sekunti nimittäin meni jo ja minulla ei riittänyt huumori hänen anteeksi pyynnöilleen. Rukoili vaikka polvillaan maassa, en antaisi hänelle anteeksi ikinä. Ei se niin paha, tai sen kummoisempi ollut, mutta itse periaate soti sitä vastaan. Jesse oli totaalinen mulkku.
- Rosie! hän huudahti ja lähti perääni.
- Leave me alone! kiljahdin ja ravasin nopeammin.
- I wont before.. Jesse sanoi, mutta puuskahti ja painui rivakammin perääni.
- I dont want to hear anything! I love Tyler and that's it! kiljahdin keskellä Mel Serenin pihaan. Jesse pysähtyi ja jäi katsomaan hämmentyneenä. Sami pysähtyi hevosen kanssa ja jäi katsomaan. Suljin silmäni, kaikki oli totta, en ollut häpeissäni, olin kerrankin täysin tosissani.
- Love? Se oli Tyler.

Rosie&Alex

Pvm 27.08.2011

Tunteita

Värähdin kun katsoin Rosien ja Tylerin vaihtavan ainakin kymmenen minuuttia kestävän suudelman. Myös Sami, joka seisoi vähän matkan päästä minusta näki sen, tosin hän värähti inhotuksesta. Ilmeisesti nuorikon rakkaus ei tainnut iskeä oikein itse tallimestariin. Hymyilin hieman kun katsoin miehen silmiä. ne muistuttivat oman Eliakseni silmiä, mutta niissä ei ollut samanlaista kirkkautta ja lämpöä kun minun Eliaksellani. Silloin muistin taas kuinka paljon minulla saattoikaan olla sitä miestä ikävä, vaikka olimme olleet erossa vasta kuusi tuntia.
Säpsähdin aatoksistani kun huomasin, kuinka Sami katsoi minua. Ilmeisesti häntä häiritsi, kun tuijotin hänen silmiään intensiivisesti. Loin huulilleni vain valloittavan hymyn ja se sai Samin hymyilemään takaisin ja painuvan sitten talliin. Olisin halunnut keskustella serkkuni kanssa siitä, ettei hän ollut käynyt viikkoon kotona, mutta ilmeisesti hänellä oli aivan muuta puuhaa kun minun kanssani puhuminen. Huokaillen menin tarhalle ja vihelsin Devilin luokseni. Se oli ollut jo pitkään lomalla, sillä aikani oli mennyt lähinnä uuden kotini sisustamiseen, puutarhan laittamiseen ja talveen valmistautumiseen. ja tietenkään kukaan ei ollut suostunut liikuttamaan sitä, sillä jokainen tiesi, minkälainen paskapää Devil osasi todella olla.

Devil puri malttamattomana kuolaista ja väisti aina kun yritin laittaa jalkaa jalustimeen. Huokaisin turhautuneena ja pujotin taas jalkani jalustimeen. En voinut pyytää ketään taluttamaan, enkä ketään juoksuttamaan, sillä tiesin, että ohjan karatessa hiukankin otteestani Devil hyökkäisi kimppuun ja raatelisi avustajan kuoliaaksi ja minä vähintään joutuisin sairaalaan koomaan, kun lentäisin niin pahasti. varovasti istahdin satulaan ja devil lähti säpsähtäen liikkeelle.
Etenimme tänään Devilin kanssa vain käynnissä. Pyysin sitä väistämään ja taipumaan. Se tuntui jopa hieman kankealta, mutta olihan sillä jo ikääkin, ainakin huomattavasti enemmän kuin Simolla. Kuitenkin kun olin väännellyt ja käännellyt Deviliä monenlaisiin ympyröihin se alkoi antaa periksi ja rentoutumaan. Se riitti minulle tältä päivältä ja ohjasin sen maneesin keskelle. Liu'un alas satulasta ja lähdin taluttamaan sitä takaisin talliin. Mitä lie ihmiset sanoivat kun olin ollut poikani kanssa menossa vain puolisen tuntia, mutta meitä se ei haitannut. Tämä oli alku ja vielä talvella saisin Devilin oikein kisakuntoon. Unelmoin jopa omien länkkärikisojen järjestämisestä taas, kunhan vain saisin Simorankin tammat kisareilaan.

Nojasin Simon karsinaan ja katselin sitä hieman tylsistyneenä. Kun Devil oli saanut heinänsä, se maiskutteli niitä tyytyväisenä ja toisinaan pamautti kavionsa seinään muistuttaakseen ettei muilla ollut asiaa lähelleenkään. Rapsutin Simoa turvasta ja katselin sitä. Olin tehnyt sen kanssa melkein kaikkea, hypännyt, vääntänyt, länkkäröinyt, maastoillut ja mennyt agilityä. Silti se näytti jokseenkin tylsistyneeltä. Sitä se ei kuitenkaan ollut pitkään aikaan. Ongelmana vain oli, että kun hän kärsi tällaisesta tylsistymisestä, hän saattoi lopettaa syömisen kokonaan. Ajatuksieni jälkeen lamppu syttyi päässäni. Jotain jota en ollut tehnyt Simon kanssa sen jälkeen kun se oli ollut varsa.
Lainasin Mel Serenin valjaita ja kärryjä Simolle. Valjaat olivat ehkä hieman liian isot Simolle, mutta sain kiristettyä ne niin, että Simolta näytti silmät pullistuvan päästä. Naurahdin orilleni ja suukotin sitä turvalle. Sen jälkeen vetäisin kärryt pojan perään, joka sai sen katsomaan minua kauhusta. Laitoin remmit kiinni kärreihin ja ohjat paikalleen. Katsoin tyytyväisenä työni tulosta, mutta jotain puuttui vielä. Halusin ehdottomasti ottaa pientä evästä mukaan ja nautiskella kävelylenkistä maastossa.

Simon astuessa ulos tallista ilma oli mitä ihanin. Hymähdin tyytyväisenä ja annoin ohjasten roikkua löysänä. Tiesin, ettei se ollut mitenkään oikeaoppista, mutta tässä kulki edessäni ratsuhevonen, joka teki tasan niin kuin minä ajattelin ja olisin voinut laittaa vaikka pääsi pantiksi, ettei se pelästyisi mitään ellen minä pelästyisi. Ajatuksissani Simo oli kävellyt melkein Samin rinnalle, joka käveli erittäin tuohtuneena tallillepäin.
- Eikös se kahvitauko vasta alkanut? kysyin vähän ihmeissäni.
- Arvaapas vaan ovatko ne nuorikot imassu viimesetki kahvinmurut ja kukaan ei oo taaskaan käyny kaupassa, Sami vastasi mahdollisimman maltillisesti. Vaikka tosin tiesin, että hän olisi halunnut Sanoa kuusitoista kirosanaa tuon yhden lauseen sisään.
- Liity sitte miun seuraani, ehdotin ja hymyilin taas kerran valloittavalla hymylläni.
- Mie en ton sun ponis kyytiin hyppää, Sami tuhahti ja jatkoin kävelyään. Minä melkein rinnalla kun Simo näki tarpeen kiihdyttää tahtia. Loin omahyväisen hymyn, joka sai Samin hämmentymään. Nostin eväskoristani termospullon ja meidän kaikkien nenään tunkeutui tuoreen kahvin tuoksu.
- Tulisit nyt, katsoin miestä tummanruskeilla silmilläni mahdollisimman koiranpentumaisesti.
- Ei sitte yhtään ravia, mies sanoi huokaisten ja istahti Simon kärryihin.

Minä todella viihdyin tuon miehen seurassa. Hymyilin, nauroin ja kikatin, jota yleensä harrastin melko harvoin. Sami näytti olevan tyytyväinen siihen, että sai minut punastumaan, kun hän kiusoitteli ja kikatteli kun hän kertoi tapahtumia tallilta. Olisin voinut jopa toivoa niitä treffeiksi, ellei päähäni olisi pinttynyt vain ja ainoastaan oma Eliakseni. Se ei suinkaan tarkoittanut sitä, etten olisi pitänyt tuota miestä viehättävänä ja pirun vetävänä. Perhana suomalaiset.
Meidän tullessa takaisin pihaan, Simo oli väsynyt pelkästään siitä, että painolasti takana oli pahempi kuin sillä koskaan. Ilmeisesti Sami kärsi kiloista, jotka eivät häirinneet minun kaltaiseni siron naisen elämää. Hypähdin pois kärryiltä ja niin teki myös Sami.
- Kiitän ajelusta ja erittäin maukkaasta kahvista, Sami hymyili. - Ja matkaseurasta, hän täsmensi loppuun. Hymyilin tyytyväisenä ja nappasin Simon ohjista kiinni, samalla kuitenkin Sami kosketti minua olkapäästä.
- Odelie, hän huokaisi ja rapsutti niskaansa. - Sinun on kuitenkin ymmärrettävä se, että huono itsetuntosi on aivan turha, sillä olet oikeasti todella kaunis, niin kaunis, että välillä et tunnu edes todelliselta.
Lamaannuin. Noin kaunista en ollut kuullut koskaan keneltäkään muulta kuin Eliakselta. Silmäni kostuivat ja katsoin Samia pitkään, kuinka onnelliseksi hän olikaan minut tehnyt. Huokaisin syvään ja räpsyttelin silmiäni. Hymyilin sitten lämpimästi hänelle ja laskin katseeni. Sami hymyili hermostukselleni, joten minun oli koottava itseni äkkiä.
- Kiitos, kuiskasin ja kumarruin samalla lähemmäs. Suukotin miestä poskelle kiitokseksi ja lähdin taluttamaan Simoa takaisin talliin. Vasta hämärässä antaisin itseni vuodattaa muutaman kyyneleen.

Pvm 9.10.2011

Maailmanympärys matka

Makasin hiljaa. Erittäin erittäin hiljaa ja katselin nukkuvaa blondia, joka tuhisi ja taisi puhellakin omiaan. Hymyilin hissukseen ja silmäni katselivat tuota poikaa tutkiskelevasti, myös rakastavasti. Niin. En ollut koskaan ennen myöntänyt kenellekään rakastavani ja siinä hän nyt oli, suloinen, niin kiltti ja huomaavainen britti. Kaikkea muuta kuin sitä mitä olin itselleni ajatellut. Tuo poika oli kuitenkin muuttanut minua hirmuisesti, massakkaat meikki akryylimaalaukset olivat poissa, vain jotain kevyttä, kapinalliset vaatteet olivat kadonneet, minusta oli kai kasvamassa aikuinen. Käänsin kylkeä, katseeni pois Tyleristä, esittäen tosin nukkuvaa. Se sai kuitenkin pojan reagoimaan ja unissaan hän kietoi kätensä ympärilleni. Se lämmitti sisintä, muistutti siitä mitä kaikkea minulla olikaan. Painauduin lähemmäs Tyleria ja suljin silmäni, tässä oli hyvä olla, vain me kaksi, pimeää ja hiljaisuus.

Kuulin kuinka Tyler havahtui hereille. Hän suukotti niskaani ja liikahti sitten hieman levottomasti. Tiesin hänen haluavan sanoa jotain, joten odotin, odotin ennen kuin nukahtaisin taas yön syleilevään pimeyteen. Pojan ote kiristyi hieman ja hän rykäisi varovasti, kuin varmistaen, että olen varmasti hereillä.
- Rosie.
- Mmmmm.
- Come with me, hän kuiskasi.
- Where? lausahdus sai minut heräämään täysin. Mitä? Lähteä mihin? Miksi? Mitä tekemään? Kuinka kauas? Kuinka kauan?
- To England.
Sanat olivat minulle kuin myrkkyä. Poika siis todella pyysi minua lähtemään takaisin sinne, mistä olin pennut. Takaisin siihen paikkaan, jota vihasin tässä maailmassa eniten. Kuvittelin jo mielessäni kuinka sosiaaliviranomaiset nappaisivat minut kiinni ja veisivät johonkin hoitolaan, pakottaisivat minun syömään kaikenmoisia pillereitä ja sitoisivat minut sairaalasänkyyn, kun yrittäisin raivoissani tappaa joka ikisen heistä.
- To meet my family, matala ääni kuiskasi korvaani se sai minut rauhoittumaan.
- Sure.

Aamu sarasti. Tyytyväisenä olin yöllä nukahtanut Tylerin kainaloon uudestaan ajatus päässäni, että tulisin lähtemään pois Benin valvovan silmän alta, vaikka se ei ollut valvonut minua taaskaan vähään aikaan. Mitä nyt olin asustanut Tylerin luona melkein kuukauden. Kellon lyödessä kahdeksan Tyler ponnahti ylös ja suuntasi suoraan suihkuun, seurailin lämpimän peiton alta, kun poika hosui siellä ja täällä, valmistautuen töihin. Vasta kun hän oli saanut itsensä inhimillisen näköiseksi, poika kääntyi puoleeni ja hymyili lempeällä hymyllään.
- Do you want some breakfast?
- Yes plz, kuiskasin suloisesti ja nousin sitten itsekin ylös. Suuntasin suoraan suihkuun ja tiesin, että juuri kun tulisin suihkusta ja olisin pukenut päälleni, ihanainen aamupala odottaisi minua pöydässä. Toisinaan minua suorastaan kadutti, etten koskaan antanut pojalle mitään takaisin, mutta olin suunnitellut kaikenmoisia hienoja yllätyksiä Tylerille, jotka saisivat hänet hyvälle tuulelle raskaan työpäivän jälkeen. Tuskin se tallityö mitenkään raskasta enää oli, kun se tuli rutiinilla, mutta Jessen ärsyttävä nalkuttaminen oli sitäkin työläämpää. Se saattoi tosin olla vain minun oma mielipiteeni. Heivasin yöpukuni sängylle ja suuntasin siitä suoraan suihkuun.

Alex katsoi minua loukkaantuneesti. Se ei pitänyt yhtään siitä, että suukottelin Tylerin kanssa julkisesti. Ehkä se koki jonkin sortin mustasukkaisuutta, mutta se osoitti sen toisinaan hieman oudolla tavalla. Hyvän tuulisena suukotin ruunani turpaa ja toin kouluratsastus varusteet sen karsinan eteen. Alex tuijotti niitä epäluuloisena ja varmasti mietti jo tuhatta tapaa tiputtaa minut selästään. Sellainen se oli luonteeltaan, se halusi purkaa energiaansa kaikella muulla tavalla, kuin ratsastajaa totellen. Hissukseen harjailin ruunaa, joka sai sen rentoutumaan ja tunnettu Alex ilmestyi taas loukkaantuneen kuoren alta. Se roikotti huultaan tyytyväisenä ja pärskähti kun tarkoituksellisesti rapsutin sen lempipaikkaa. Onnellinen ilme ruunani turvassa sai minutkin nauttimaan tästä hetkestä. Lähiaikoina aikamme oli ollut tosiaan hieman kiireisempää ja Alexiakin oli näyttänyt vaivaavan joku. Eniten pelkäsin, että se olisi jotenkin sairas, mutta yhtäkkiä se aina muuttui jotenkin taas normaaliksi. Kykenevätköhän hevoset äkillisiin mielialanvaihteluihin?

Alex oli yllättävän kevyt ratsastaa. Se jaksoi kantaa niskaansa yllättävän hyvin, eikä roikkunut kuolaimeen, joka oli alkanut toisinaan tulla sille tavaksi. Kehuin sitä hirmuisesti, kun siirsin sen ravista takaisin käyntiin. Annoin sille hetkeksi pitkää ohjaa, ennen kuin lähtisin nostamaan laukkoja. Sen oli saatava tietää, ettei sen tarvitse ottaa juttua niin tosissaan, vaan joskus sitä pystyi ottamaan ihan rauhallisesti. Hyräilin itsekseni ja suljin silmäni. Halusin luottaa hevoseeni severan, että voisin itse välillä olla tekemättä töitä, välillä vain nauttia hieman hiljaisuudesta Alex seuranani. Se oli mitä parhain hevonen ikinä ja olin edistynyt sen kanssa kaikessa suunnassa niin paljon. Olihan ansio tietysti myös Tylerin, joka jaksoi toisinaan tuupata Alexia oikein kunnolla ja pakottamaan ruunan hyppäämään oikein hienosti, mutta tärkeintä oli se, että minun ja Alexin välit olivat parantuneet, huomattavasti.
- Now its time to.. Ehdin vain sanoa, kun tallin ovi aukesi. Ovelta kurkisti sisään pieni pörröinen hevosenpää. Huokaisin syvään, tuo pää ei voinut tarkoittaa mitään muuta kuin toista pörröistä päätä, eli Odelieta. Rakas serkkuni oli siis juoksutusaikeissa, joka tarkoitti sitä, että minun olisi laukattava nyt.

Laukat sujuivat erinomaisesti. Vaikka Alexilla oli tapana kiihdytellä hieman, se otti pidätteeni huomioon ja hidasti tahtia kun pyysin. Sain hallittua myös omaa istuntaani, korjattua sen inhimillisen näköiseksi ja pitkästä aikaa sain myös kehuja rakkaalta serkultani. Suunnitelmissa oli toki lähteä muutamiin valmennuksiin kartoittamaan tilannetta, miltä oikein näytin hevosen selässä ja miltä hevonen näytti allani, mutta oli vaikea sanoa mistä sellaista oikein löytäisi.
Väsyneenä talutin Alexin takaisin talliin ja riisuin siltä varusteet pois käytävällä. Kiltisti ja kuuliaisesti se seisoi paikallaan, kuin odottaen lupaa juosta karsinaan heinien luo. Muutaman kerran se polkaisi jalkaa komentaakseen minua hieman ripeämpään tahtiin. Naureskelin hevosen malttamattomuudelle, mutta annoin sen pian huristaa omaan karsinaansa. Se ei ollut hikinen, severan kevyesti olimme menneet, mutta väsyneeltä näytti sekin. Toisinaan tällainen syystalvi aiheutti vakavia angstisia aikakausia minulle ja tämä päivä tosiaan taisi olla sellainen. Hymyillen katselin hevostani, joka maiskutteli heinää tyytyväisenä ja seurasi uteliaana seuraavaa liikettäni. Että rakastinkaan häntä.

Oli jopa hieman ihmeellistä, että tallissa oli näinkin hiljaista. Joko olin sulkenut korvani kaikelta maailman jutuilta tai koko talli tosiaan vaikutti ontolta. Vilkaisin kuitenkin Jesseä, joka kävi etsimässä satulahuoneesta Vertin varusteita ja minä edelleen istuin paikallani hinkaten Alexin suitsia puhtaaksi, kuin hidastetussa elokuvassa. Vähän sen jälkeen kun poika oli poistunut paikalta, nousin hitaasti ylös, ristin suitset ja asetin ne takaisin paikalleen, nyt nekin kiilsivät kauneuttaan, niin kuin jokainen muu Alexin tavara. Hetkeksi jäin lagittamaan satulahuoneeseen ja tunsin kuinka lämpimät käsivarret kietoutuivat ympärilleni. Suudelma poskelleni oli suorastaan kuumottava ja hamusin vain lisää läheisyyttä pojalta.
- Is something wrong? hän kysyi hieman huolestuneena.
Pudistin vain päätäni ja painauduin häntä vasten. Joskus kaikenlaiset hiljaiset hetket olivat hyviä. Ne olivat opettavaisia siihen, että aina ei tarvittu sanoja kuvaamaan mitä tunsi, kun vain se hetki kertoi kaiken, mitä sanoilla ei voisi koskaan edes sanoa. käännyin ympäri ja painoit omat huuleni Tylerin huulia vasten. Yhtä intohimoisesti poika vastasi suudelmaani ja vetäisi minua hieman lähemmäs. Tämä kertoi vain yhden asian, joka lyötiin lukkoon tämän suudelman avulla. Viettäisin ensi yönkin hänen luonaan.

Rosie&Alex

Pvm 18.11.2011

Tyrmäävää

Hampaita purren Odelie katseli, kuinka vihreäsilmäinen mies työskenteli rauhassa. Ei elettäkään, että hän olisi kiinnittänyt naiseen mitään huomiota, tai Odelien erittäin eritäin vihaiseen olotilaan. Hän ei itsekkään kyennyt ymmärtämään mikä häntä vaivasi, mutta jostain syystä naisen olisi tehnyt mieli hypätä tuon työskentelevän miehen kurkkuun ja kuristaa hänet sairaala kuntoon. Odelie puristi kuitenkin erittäin lujasti Devilin karsinan ovea, eikä antanut itsensä päästää irti. Naisen silmät kiiluivat hullunmoista vihaa, hänen hampaansa narskuivat entistä enemmän, eikä hän kyennyt sanoin kuvailemaan sitä oloa, sitä tunnekuohua, joka hänen sisällään pyöri. Odelie veti ilmaa syvälle keuhkoihin, kun kuvitteli Suvin sanat uudelleen ja uudelleen päässään. Kylmät väreet kulkivat pitkin hänen kehoaan, niin kova mieliteko, niin pienen matkan päässä.
- Onko kaikki hyvin? Sami pysähtyi ja katsoi naista hieman hämmentyneenä.
- Onhan mulla, suorastaan mahtava, tunnen itseni erittäin mielekkään viehkeäksi ja silleen, Odelien sanat olivat suoraa vittuilua ja saivat miehen ärsyyntymään. Tässä hän tosiaan oli hyvä.
- Mikä nyt on Odelie? toisinaan nainen vihasi kun häntä kutsuttiin koko nimellä.
- Ei mikään, nainen murisi erittäin matalalta ja hallitsemattoman vihaisilla askeleilla hän käveli Renen karsinan luokse. Sutjakasti hän pujotti suitset oriin päähän ja lähti taluttamaan sitä ulos tallista. Sami jäi hetkeksi ihmettelemään naisen ihmeellistä reaktiota, mutta päätyi jättämään kottikärryt keskelle tallia ja painui naisen perään. Vihaisilla askeleilla Odelie oli ennättänyt jo kauas tallista, mutta pitkillä askeleillaan Sami harppoi nopeasti hänet kiinni. Mies rykäisi saadakseen naisen huomion, mutta Odelie vain mutristi huuliaan ja kannusti oriaan kävelemään nopeammin. Hämmentynyt Rene lähti kevyesti ravaamaan omistajansa vierellä, eikä ymmärtänyt mistä oli kysymys.

Odelien suunnatessa metsään Sami ei vieläkään luovuttanut, vaan nappasi Renen ohjista ja pysäytti sen. Nainen pysähtyi myös, mutta käänsi selkänsä miehelle. Hän ei todellakaan kyennyt puhumaan tuon miehen kanssa, ei sanakaan, hänellä ei ollut oikeutta sellaiseen. Varovasti Sami laski kätensä Odelien olkapäälle ja käänsi hänet ympäri. Enää silmissä ei paistanut tuhraantuneisuus, vaan pieni huoli, joka sai Odelien taas kerran sulamaan. Hän ei kyennyt ymmärtämään, miksi hän edes tuon suomalaisen miehen koskea häneen.
- Mikä on, ihan oikeasti? Sami toisti kysymyksen vaativaan äänensävyyn.
- I just.. sanat alkoivat englanniksi, mutta nainen ei kyennyt luomaan sanoja suustaan. Ei millään kielellä.
- Mulla on nimittäin tässä kokopäivä aikaa, mä voin tehdä kyllä työt yölläkin, jos siitä on kysymys, mies tuhahti ja vilkuili ympärilleen. He tosiaan olivat jo melko pitkällä tallin pihasta ja jos nica huomaisi hänen kadonneen. Sami todella saisi kestää aika moisen kurituksen.
- En mä halua häiritä sun työtäs, Odelie tuhahti lopulta ja se sai Samin hieman hätkähtämään.
- Ai et halua, mitä sä sitten tuijotat mua tallissa, kun oisin jotain ruokaa tai joku saalis joka pitää tappaa, sanat miehen suusta tulivat erittäin terävästi ja se sai Odelien hätkähtämään. Miehen reaktio joltain osin oli jopa hieman pelottava.
- Sami, anna anteeks, huokaisi Odelie lopulta ja laski katseensa. Hetken mies odotti, odotti vastausta jonka hän haluaisi, vaikka tiesi järin hyvin, että hän ei tulisi sitä saamaan tältä neidiltä. Ei ainakaan vähään aikaan. Lopulta hän huokaisi ja luovutti Odelien suhteen. Hän päästi naisen otteestaan ja haki katsetta.
- Jos kävellään nyt sitten yhtä matkaa kun näin pitkällä jo ollaan, mies ehdotti ja Odelie nyökkäsi varovasti.

Hiljaisuus oli piinaavaa, molempien mielestä. Kumpikaan ei kyennyt sanoa sanaakaan, vaan painostava hiljaisuus puristi molempien sydäntä. Sen ei olisi pitänyt olla kummallekaan vaikeaa, mutta jostain syystä he molemmat seisoivat nyt tässä tilanteessa. Odelie pyöritti kihlasormustaan sormessa ja yritti ajatella järkevästi. Oliko hänellä oikeus tällaiseen reaktioon vain jos kyseessä olisi ollut hänen oma rakas Eliaksensa. Nyt ei kuitenkaan ollut kyse hänestä, vaan Samista, Mel Serenin tallimestarista, josta oli vain sattumoisin tullut läheinen viime aikoina. Se ei kuitenkaan oikeuttanut naista tällaiseen mielentilaan, ei sitten lainkaan ja siksi hän vihasikin itseään. Sen häikäilettömän mustasukkaisuuden takia, jota hän ei suostunut myöntämään itselleen. Rene kulki näiden kahden välissä, yrittäen saada tilannetta purkautumaan. Vaikka se olikin vain hevonen, se tunsi tilanteen jännittävyyden ja sen vuoksi oli myös hermostunut. Sen liikkuminen oli jäykkää ja se pyrki ravaamaan kokoajan. Äkäisesti Odelie käski sitä hiljentämään tahtiaan, joka sai orin pärskimään enemmän.
- Saanko minä? Sami kysyi lopulta. Odelie loi mieheen lyhyen katseen ja ojensi sitten ohjat hänelle. Muutos oli nopea, sillä miehen rento kehonkieli sai Renen rauhoittumaan ja rentoutumaan. Hymyillen Sami puheskeli orille ja taputti tämän jykevää kaulaa.
- Mä en tiedä mikä mua vaivaa, Odelie sanoi yhtäkkiä ja se sai Samin hieman havahtumaan. Hän laski kätensä Renen kaulalta alas ja jäi katselemaan tumman naisen profiilia. Kuka tahansa olisi voinut peilata tuon naisen silmistä sen tuskan jota hän kantoi sisällään. Ja jostain syystä Sami näki sen erittäin selvästi. Huokaisten mies vaihtoi puolta ja kietoi käden Odelien hartioiden ympäri.
- Jos pysähdytään johonkin, jos vaan haluat jutella, Samin ääni oli pehmeä ja lempeä, sitä naisen oli vaikea vastustaa. Lopulta hän nyökkäsi vaisusti.

Odelie ei kehdannut nostaa katsettaan maasta, vaan istui jääkylmällä kivellä sanomatta mitään. Sami istui naisen vieressä ja piti tiukasti tylsistyneen Renen ohjista kiinni. Yleensä ori ei pahoja tehnyt, mutta raikas talvi ilma sai sen virkistymään ja kärsimättömänä se steppaili paikallaan, kuin vaatien huomiota osakseen. Silti Sami loi katseen Odelieen, joka vain vavahti kauemmas miehen yrittäessä luoda katsetta häneen.
- Kärsin vakavasta mustasukkaisuudesta, Odelie huokaisi lopulta ja häpeä väritti hänen kasvonsa.
- Mustasukkaisuudesta? Sami naurahti, mutta vakavoitui taas huomatessaan Odelien ahdistuksen. - Miksi?
- Kun tietäisin itsekkään, mie vaan.. Odelie henkäisi. - Tunnen niin. Sami peitti kasvonsa käsillään hetkeksi ja hieroi sitten niskaansa. Hän ei todella tiennyt mitä hänen olisi pitänyt sanoa naiselle, mutta samalla hän tunsi pientä vastuuntuntoa Odelieta kohtaan.
- Tiedäthän, sitä on tosi vaikea selittää. Mutta kun välittää jostain toisesta ihmisestä paljon. Vaikka ei läheiselläkään tavalla, tai mitä ikinä tuntisin Eliasta kohtaan, mutta välittää silti, Odelie puhui hitaasti ja hänen äänensä värisi. Sami nyökkäsi hitaasti eikä päästänyt katsettaan irti naisesta.
- Se on kuin haluaisin suojella, ihan kuin tietäisin mikä sinun tulevaisuutesi on, ketä tarvitset ja mihin ja mitä pitäisi tehdä ja keneen luottaa.. missä mennä ja kenen kanssa ja miten toimia.. Lopulta Sami hiljensi Odelien. Toisaalta hän kykeni ymmärtämään mitä nainen tarkoitti, mutta samalla hän olisi halunnut pyytää naista selittämään. Odelie katsoi miestä silmiin ja kielsi kyyneleitään pyrkimästä ulos, hän työnsi Samin sormet pois suunsa edestä ja huokaisi.
- Kun minun pitäisi pitää huoli, että sinulla on kaikki hyvin, Odelie kuiskasi hiljaisuuden jälkeen ja se oli Samille kuin sähköisku. Hetken mies katseli maata, mutta lopulta hän hitaasti kietoi kätensä naisen ympärille ja veti hänet rintaansa vasten.
- Sä olet niin hiton höpsö nainen, hän huokaisi.

Sami oli pidellyt Odelieta sylissään jo pitkään. Ennen kuin hän päästi irti ja nousi ylös. Odelie ymmärsi, mitä Sami sanomattomuudellaan tarkoitti, hän todella omalla tavallaan ymmärsi mitä nainen tarkoitti, mutta samalla hän ei kyennyt ymmärtämään, miksi nainen tarkoitti sen niin. Huokaisten hän pyyhkäisi kätensä housuihin ja nappasi sitten kunnolla Renen ohjista. Hän ehdotti tallille paluuta ja se sopi Odelielle paremmin kuin mainiosti. Liika herkistely ei tekisi hyvää tai hän itkisi koko seuraavan yön. Tyytyväisenä Rene puuskahti, kun se tajusi tallin olevan jo lähellä, mutta kumpikaan oriin matkakumppaneista ei ollut sanonut sanaakaan matkan aikana. Hiljaisuus ei kuitenkaan enää painostanut kumpaakaan, vaan Sami yhtäkkiä nappasi Odeliesta kiinni ja naurahti.
- Älä nyt sit kuitenkaan menetä yöuniasi mun takia, mies virnisti pirteästi Odelielle ja naistakin alkoi hymyilyttää.
- Lupaan olla miettimästä sinuu liikaa, Odelie naurahti lopulta ja Sami pörrötti naisen hiuksia. Se oli kuin sanaton sopimus siitä, että asia oli loppuun käsitelty tai se käsiteltäisiin hieman myöhemmin.
Tallin piha häämötti edessä ja Rene hirnui komealla äänellään tervehdyksen kaikille tallin hevosille. Ainoastaan tarhaava Roza hirnui orille takaisin, mutta sekin sai Renen karvat ja olemuksen pöyhistymään ja näyttämään upealta. Sami nauroi Renelle, mutta ori ei näyttänyt loukkaantuvan toisen naurusta.
- Mä voin hoitaa tän sun puolesta, niin mee sä vaan kotiis sen sun kullan luo, Sami sanoi ja taputti Renen kaulaa.
- Kiitos, hymähdin ja suukotin miestä kevyesti huulille. Se ei tarkoittanut mitään, se oli vain naisen tapa kertoa siitä, että hän todella välitti miehestä, ystävänä.
- Ja joku päivä mä lupaan tehdä teille molemmille hemmottelu illan ja otan nicankin mukaan, kuiskasi Odelie miehen korvaan ja vinkkasi tälle silmää lähtiessään.

Pvm 2.1.2012

Se tunne kun tippuu pohjalle

Avasin silmäni väsyneenä ja nousin vaivalloisesti ylös. Vilkaisin ympärilleni, mutta en tosiaankaan osannut sanoa missä ihmeessä oikein olin. Muutama ihminen nukkui sohvalla ja vieressä oleva mies oli kyllä minulle jotenkin etäisesti tuttu. Katsahdin peiliin ja pelästyin omaa ulkonäköäni. Korjailin meikkejäni hieman ja laitoin hiukseni sopuisaan kuntoon, ennen kuin hissukseen hiippailin ulos asunnosta. Tajusin vihdoin missä olin ja muistin, että olin saapunut koko paikkaan autolla. Purin huultani, sillä jalkani olivat älyttömän kipeät ja koko oloni kertoi mahdottomasta kankkusesta. Huokaisin syvään ja käynnistin auton. En kehtaisi todellakaan mennä kotiin, vielä kauheampi ajatus oli, että katsahtaisinkin Tylerin suuntaan. Olin kadonnut moneksi päiväksi enkä ollut vastannut puhelimeen. Ja miksi? Koska olin taas kerran palannut siihen lähtöpisteeseen, josta oli lähtenyt tullessani Suomeen.

- Sä näytät ihan kauhealta, nica henkäisi kun astuin talliin. Olin päättänyt opetella Suomea kunnolla ja siksi tässä sitä minulle puhuttiin. Ja minun ei olisi tarvinnut edes ymmärtää tajutakseni mitä nainen sanoi.
- Kiitos, hymähdin vaimeasti, mutta sekin kidutti oloani liikaa. Istahdin alas ja painoin kädet kasvoilleni. Miten kaksi pitkää viikkoa voi kadota kuin tuhkatuuleen. Miten kykeninkään laiminlyömään kaiken mitä minulla oli. Onneksi kukaan ei tiennyt mitä tapahtui, sillä kaikki mitä olin touhunnut nuo päivät oli täysin anteeksiantamatonta.
- Liikutatko Alexin tänään? Se on ollut todella virkeä tässä viikon, nica jutteli ja samalla heitti Anille satulan selkään.
- Pakko, huokaisin ja nousin vaivalloisesti ylös. Eka oli vain päästävä eroon näistä korkokengistä.

Alex katsoi minua syyllistävästi tummilla silmillään. En jaksanut edes reagoida sen säntäilyihin karsinassa vaan koneen omaisesti harjasin sen pölyyntynyttä karvaa. Kevät oli tulossa, sillä poika oli ollut nähtävästi ilman loimea ulkona. Joka kevät Alex tykkäsi juosta suoraan ensimmäiseen likaiseen kohtaan ja kiehnätä siellä kuin kissa, hankaloittaakseen minun vaativaa työtäni. En jaksanut harjailla ruunaa sen tarkemmin, vaan valjastin sen pikaisesti romppeisiinsa ja vaihdoin vähän kovempaa kamaa sille suuhun. Katsahdin hetkeksi kypärään, joka roikkui Alexin karsinan edessä, mutta päätin jättää sen siihen, hiukset vain letille ja sitten menoksi. Niin ainakin Alex oletti ja ryntäsi innoissaan karsinasta ulos, saaden minut ärsyyntymään entisestään.

Jesse katsoi minua äimistyneenä kun ilmestyin maneesiin. Minun huonoon kuntoon mennyt elukkani oli suorastaan lihava ja luuska meininkiä, verrattuna kiiltelevään Verttiin ja laittautuneeseen Jesseen. Pojan kasvoille ilmestyi irvaileva hymy, mutten jaksanut välittää siitä, en sitten pätkääkään, joten päädyin vain vastaamaan katseeseen keskisormellani. Satulaan nouseminen tuntui älyttömän raskaalta, vaikka pääsinkin sinne ensi yrittämältä. Pahaolo kiersi mahassani ja räjähtävä ohjus satulan alla. Heti ensi töikseni nappasin ohjat tiukasti käteeni ja samassa Alex säntäsikin jo reippaaseen käyntiin. Henkäisin syvään ja tunsin, kuinka jokainen surkastunut lihakseni joutui töihin. Kuukausi ilman satulaa ja hevosia tosiaankin näkyi ja tuntui. Pelästyin hieman kun maneesiin saapui myös toinen tyttö, jonka tunnistin Heidiksi, mutta tervehtiä en kyennyt. Pelkästään käyntiä käveleminen Alexin kanssa oli tarpeeksi raskasta.

Kevyesti ravailimme Alexin kanssa jonkun aikaa ja pakko oli kokeilla, vieläkö laukka tuntui samalta kuin ennen. Huokaisin lopulta tyytyväisenä, että koko koettelemus oli ohi, kun pyysin ruunaa kävelemään loppukäyntejä. Jesse oli jo poistunut aikoja sitten maneesista, mutta Heidi hevosineen ravaili hyvän näköistä ravia ympäriinsä, se näytti kaikelta muulta paitsi minun menolta Alexin kanssa. Miten tässä pystyikään rappeutumaan tällä tavalla. Väsyneesti liu'un alas Alexin selästä ja lähdin laahustamaan ulos maneesista. Mitään super hoitoa ruuna ei tänään saisi, mutta pakkohan minun oli se edes joskus liikuttaa. Hetken olin muutama päivä sitten miettinyt koko hevosen myymistä pois, mutta miten minä sen muka kehtaisin tehdä, olihan se loppu peleissä koko elämäni.

Talliin päästessäni myös nica oli tullut takaisin. Se päästi Anin takaisin karsinaansa ja iso ori suuntasikin suoraan heiniensä luokse. Myös Alex näytti innostuneen ruoka-ajasta, jolta minä sitä viivyttelin hitailla liikkeilläni. Nappasin satulan sen selästä, tai se ainakin tuntui vauhdikkaalta ja lähdin viemään satulaa varustehuoneeseen. Sieltä palatessani nica oli jo riisunut Alexilta suitset ja päästänyt sen karsinaan ruokailemaan. Kiitin naista hymyllä ja nappasin harjan kouraani, pitihän se kuitenkin harjata, ettei se ihan laiminlyödyltä näyttäisi.
- Rosie, sä olet laihtunut ihan hirveästi, nica sanoi huolestuneena karsinan ovelta.
- Ehkä muutaman kilon, kohautin olkiani.
- Ai muutaman kilon? nica ähkäisi. - Vähintäänkin kaksikymmentä, suohan ei enää edes tunnista.

Rosie&Alex

Pvm 08.04.2012

Takaisin kotona

Ja näin se oli. Aikaa oli kulunut aina sata ja yksi vuotta, kun viimeksi olin tallilla käynyt ja sen näkösiä olivat myös kolme tallilla asuvaa poniani. Simoa oli sentään liikutettu, olihan se kilparatsu, mutta sitä minä en ollut valitettavasti itse tehnyt. Rene oli pulskistunut niin suureksi palloksi, etten ollut tunnistaa sitä talvikarvan ja pulleruuden peitosta. Ainoastaan Alex oli saman näköinen kuin aina, se taisi harrastaa usein omaehtoista liikuntaa nican tai Samin kustannuksella. Naurahdin, kun ruuna pärisi korvaani hellästi ja lopulta löukkaantuneena hamusi hiuksistani pitkän tupon irti.
- Se on hirviö, Jesse totesi tyynesti ja minä mulkaisin häntä murhaavammin kuin koskaan.
- Alex on hellyydenkipeä, ei hirviö, et oo antanu sille tarpeeksi rakkautta, korjasin Jessen vääriä sanoja ja nuori mies tuhahti turhautuneena.
- Samaa rakkautta se on saanut kun muutkin tallin hevoset, se vaan ei oo vastaanottanu sitä kauheella lempeydellä, kuulin Jessen äänessä pientä ivaa. Ilmeisesti hänen ja Alexin kemiat eivät olleet kohdanneet. Käänsin katseeni tuohon plondiin ja minun olisi tehnyt mieli kuristaa koko tyyppi siihen paikkaan.
- Olihan se kuitenkin kelpo hyppääjä, että ei se silleen mikään kauhistus, Jesse lisäsi vielä ja lopulta nyökkäsin hymyillen. Alex pyörähti kärsimättömänä karsinassaan ja potkaisi kierroksensa jälkeen ovea. Sillä oli tylsää ja se tosiaan tarvitsi liikuntaa.
- Onko sulla Jesse mitään suunnitelmia muutamaan tuntiin? virnistin leveästi.

Näin siitä sitten kävi. Mytsin näköinen Jesse pisti toisessa tallissa Alexia hyppykuntoon, samalla kun minä lepertelin karvaiselle ponilleni ja harjailin sitä hitaan hartaasti. Simo oli onnellinen jälleen näkemisestämme, mutta Rene mökötti tyytyväisenä pehva ovellepäin, eikä tehnyt ainoatakaan liikettä kääntyäkseen. Pujotin suitsen Simon päähän ja annoin sen hetken maistella juuri lämmitettyjä kuolaimia. Hyväksytty juttu. Seuraavaksi sitten satula.
- Valmis? Jesse ilmestyi riuhtovan Alexin kanssa ovelle ja nykäisi kiukustuneena ohjista saadakseen Alexin hieman rauhoittumaan.
- Sä oot nin kultanen kun autat, myhäilin ja kävelin Simon kanssa poikaparin ohi. Simo tanssahteli iloisena kylmässä ilmassa, enkä edes raaskinut pyytää siltä parempaa käytöstä. Se puhkusi puhdasta energiaa ja se oli purattava mahdollisimman äkkiä.
- Juoksutatko sä Alexin, niin mä pyöräytän tän ponin muutaman kerran ympyrässä, esitin käskyn kysymysmuodossa ja sen jälkeen siitä ei keskustellut. Napsautin liinan kiinni Simon kuolaimiin ja maiskautin sen liikkeelle.

Simo kipitti nopea ravia eteenpäin liinan päässä. Se pudisteli kärsimättömästi päätään ja yritti useaan otteeseen rikkoa laukalle. Hiljaisuuden vallitessa taistelin ponin umpiluupäistä tahtoa vastaan ja lopulta se antoi itsensä rentoutua. Nauttia vähän keveämmästä vauhdista. Teimme vielä muutamat laukat Simon kanssa, samalla kun Jesse kokosi muutamia esteitä Alexin ohjat kourassaan. Ruuna tökki tylsistyneenä uutta kaveriaan pehvasta ja vaati saada huomiota enemmän osakseen. Niin tyypillinen Alex ja niin tyypillinen Jesse.
- Alotetaan oikealta, ehdotin Jesselle ja poika nyökkäsi hyväksyvästi. Nyt istuimme molemmat ratsujemme selässä, keskittyneenä siihen, miten oma suoritus menisi. Tarvitsihan Jessekin välillä vähän haastetta elämäänsä ja Alex oli yksi oikukkain ja aivottomin tyyppi siihen hommaan, täydellinen. Alkukäynnit ja ravit sujuivat molemmilta sutjakkaasti. Jesse sai Alexin nopeasti aisoihin, kun vaati siltä vähän enemmän työskentelyä, kuin mihin se oli tottunut. Simo taas kipitti kiltisti minun käsissäni ja olisi hyppinyt vaikka päällään eteenpäin jos olisin pyytänyt.
- Laukat ja esteille, Jesse totesi lopulta ja ohjasi Alexin ympyrälle. Samassa ruuna riisti vilkkaaseen laukkaan.

Taisin hieman kadehtia Jessen taitavuutta siihen,miten nopeasti hän sai täysiverisen takaisin aisoihin. Rauhallinen ravi jatkui ympyrällä, kunnes Jesse pyysi ruunalta itse laukkaa. Keveästi ratsukko jatkoi ympyrällä laukkaamista ilman ongelmia, joten uskalsin pyytää itsekkin Simolta muutamaa laukkapätkää. Ehkä saisin mahdollisuuden litsata esteiltä tai sitten enemmän vain olisi tiedossa.
- Mennän eka pysty, Jesse ilmoitti ja minä siirryin kävelemään uralle. Tiesin Alexin räjähtävän käsiin minä hetkenä hyvänsä, joten oli hyvä pysyä pois tieltä. Jesse ohjasi Alexin kohti kasikymppistä pystyä ja hetkessä rauhallisesta pojasta muuttui vauhko kiihkoilija heppa. Alex yritti rynnätä esteelle hurjalla vauhdilla, mutta Jesse pisti kovasti vastaan ja sai hidastettua vauhtia sopivaksi. Este ylittyi vaivattomasti tällä ratsukolla ja kiltisti Alex suostui myös siirtymään takaisin raviin.
- Sähän osaat toimia sen kanssa, hymähdin tyytyväisenä ja Jessen kasvoille ilmestyi hieman omahyväinen hymy.
- Tottakai, onhan sitä treenatukkin, hän vastasi ja seuraavaksi oli meidän vuoromme. Älä Simo petä minua nyt.

Simo ylitti ensimmäisen pystyn kiltisti ja vaivatta. Seuraava este meni vielä helpommin, vaikka ori ponnistikin vähän liian aikaisin ilmaan. Siitä huolimatta taputin sitä, kun siirryimme takaisin käyntiin. Sen käyttäytyminen oli esimerkillistä ja pieni jännitys oli kadonnut minusta kokonaan. Ei se ollutkaan niin kauheaa kuin olin kuvitellut.
- Seuraavaksi sarja, Jesse sanoi ja nosti Alexilla suoraan käynnistä laukan. Ratsukon yhteistyö oli alkanut pelittämään erityisen hyvin. Olin suorastaan yllättynyt, kuinka kuuliaisesta Ale totteli Jesseä, jos ei ottanut huomioon ruunan protestoivia pukkeja, kun Jesse käski sitä hidastamaan. Sarja ylittyi hienosti ja vaivatta, vaikka Alex itse meinasi mennä jaloissaan hieman sekaisin.
- Liian kova vauhti, Jesse murahti tyytymättömänä.
- Se on Alexin tapa, naurahdin ja valmistauduin koitokseen Simon kanssa. Vain tämä sarja ja sitten loppuun tämä pieni raja ja koettelemus olisi ohi. Maiskautin Simon reippaammin liikkeelle ja kiihtyvässä vauhdissa lähdimme lähestymään sarjaa.

- Sehän meni hienosti, hymyilin lopussa, kun ohjasin Simon kävelemään loppukäyntejä Alexin rinnale. Jesse ei kuitenkaan näyttänyt yhtä tyytyväiseltä kuin minä.
- Tää on luupäinen elikko, Jesse puuskahti ja se sai minut nauramaan. Olihan se totta, että Alex oli oman tiensä kulkija, mutta en ollut myöskään koskaan nähnyt, että joka olisi saanut sen noin helposti aisoihin, jos Rosieta ei laskettu mukaan. Hänen kanssaa Alex käyttäytyi aina, kuin viiden tähden mallioppilas, muita se koetteli aina loppuun asti.
- Missä muuten Rosie menee nykyään? Jesse kysyi yhtäkkiä ja minä havahduin ajatuksistani. Katsoin hieman vaikeasti Jesseä, joka vain kohotti uteliaasti kulmiaan. En tiennyt, olisiko minulla lupa kertoa, olisiko järkevää kertoa juuri Jesselle.
- Ei kai sille oo sattunut mitään? Jesse tajusi kysyä ja minä tunari hakkasin päätäni seinään mielessäni.
- Ei sinänsä, kohautin olkiani.
- Vaan?
- Rosie on katkolla.

Pvm 15.12.2012