Maya ja Reita

1: Oma hevonen

Onko se niin jännää, se oman hevosen pitäminen? Nimittäin jos kyse on jostain muusta asiasta, kuten esimerkiksi ulkomaanmatkasta, paras asia koko projektissa tuntuu olevan odotus. Sitä suunnittelee, mitä reissussa tekisi, millaisia herkkuja söisi, ja miten ihanaa olisi liottaa itseään hulppeissa uima-altaissa. Sitten kun reissuun lopulta lähtee, lomalla onkin kuumaa ja kallista, eikä altaallekaan ehdi, ja jos ehtisikin, miettisi miten paljon hyödyllisemmin lyhyen lomansa voisi käyttää.

Oma hevonen lienee sama asia: unelma, joka toteutuessaan ei olekaan ihan sitä, mitä sen haluaisi olevan. Kuulin tämän tiedon monesta suusta ennen kuin ostin hevosen, ja Jesseltä kuulen sen edelleen joka päivä kera ivallisen hymyn. Mutta minulla ei olekaan mitä tahansa omaa hevosta. Minulla on Maya.

Omalla hevosella ratsastaisin. En ole vielä ratsastanut Mayalla. Se on yksinkertaisesti liian huonossa kunnossa vielä, jotta jaksaisi kantaa minua. Moni minua lyhyempi ja kevyempi on kyllä sillä ratsastanut minun seuratessa kateellisena vierestä.

Oma hevonen asuisi omassa tallissani. Maya ei asu takapihallani, koska ainakaan vielä minulla ei ole minkäänlaista hevosenpitopaikkaa. Lisäksi luulen, ettei Maya muuta koskaan minun luokseni, vaikka minulla olisikin oma talli. Mayalla on jo koti, on ollut nuoresta asti, ja siellä se saa olla tuttujen hevosten ja ihmisten parissa.

Oma hevonen olisi myös nimen omaan kokonaan vain minun, mitä Maya ei todellakaan ole. Ensinnäkin, se on itsensä oma. Lellin sitä ihan liikaa antamalla sen päättää omista asioistaan, kuten haassamöllötysajan pituudesta. Mayan kanssa ei kuitenkaan voi käydä niin, että se kuvittelisi olevansa minun laumanjohtajani ja ryhtyisi riehumaan saadessaan vapauksia, joten miksi en antaisi sen käyttää omaa järkeään? Toisaalta Maya on myös nican oma, koska hän on omistanut sen niin kauan, ja Tylerin oma, koska hän rakastaa sitä yhtä paljon kuin minä. Virallisesti Maya on sitä paitsi myös minun koko perheeni hevonen. Kaiken lisäksi Maya on papereillakin vain puoliksi minun perheeni hevonen kunnes se on valmis synnyttämään seuraavan varsansa, joka ei ole koskaan minun omani.

Mayan kanssa olen ryhtynyt myös miettimään sitä, voiko hevosta omistaa, tai onko oikein kuvitella omistavansa hevonen. Kun Maya syö, olen maksanut sen ruuat, koska olen sen omistaja, ja kun sen karsina siivotaan, maksan sekä puruista että työstä karsinavuokrassa samasta syystä. Maksoin myös Mayasta. Silti Mayalla on ihan oma persoona, eikä se voi ymmärtää, miksi raha velvoittaisi sitä tottelemaan minua nöyrästi. Orjalle saa uskoteltua niin, mutta hevoselle ei, koska se ei ymmärrä rahan, vaihtokaupan ja omistamisen ideaa. En oikeastaan voi koskaan käskeä Mayaa, vaan voin vain pyytää siltä asioita. Melkein aina se päättää kuitenkin totella, mutta syynä ei taida olla raha, vaan rakkaus.

Erään kerran kerroin tämän kaiken Jesselle, kun yritin maata Mayan selässä laitumella lukemassa kirjaa ja tamma kieltäytyi itsepäisesti pysymästä aloillaan. Luovutin ja seisoskelinkin Jessen kanssa aidalla katselemassa, kuinka Maya syö ja kyräilee minua, etten vain pääse yllättämään sitä ratsastusaikeiden kanssa. Jesse kysyi, koenko nyt muka itseni hevosenomistajaksi ja onko se niin hauskaa, kuin etukäteen kuvittelin.

En koe itseäni hevosenomistajaksi. Silti vanhan ystävän saaminen takaisin on vielä hauskempaa, kuin etukäteen kuvittelin.

2: Päivä jona Maya saattoi syödä hiekkaa


"Lo-pe-ta, rau-ho-tu, lo-pe-ta", hoin hiljaista mantraani liinan päässä ravaavan Mayan askelten tahtiin. Maya oli taas Sillä Tuulella. Se pärski, pudisteli päätään, luimisteli korviaan ja ravasi kuurosokeana kuin pendoliino. Painoin juoksutuspiiskan sen ryntäisiin, vaan ei se hidastanut. Ravistelin liinaa, nyin ja messusin mantraani. Aina vain sen kaviot paiskautuivat maahan rytmikkäässä ravissa, ja aina vain se juoksi pää pystyssä ja korvat luimussa.

"ISTU! PAIKKA!" karjaisin lopulta keuhkojeni pohjasta, ja Maya järkyttyi niin, että pysähtyi koomisesti kesken askeleen ja huojui hetken paikallaan. Kutsuin tammaa luokseni, ja kun se ei suostunut tulemaan heti, ravistelin taas liinaa. Ei kävellyt vieläkään minua kohti, mokoma hepo, seisoi vain kuin tatti korvat luimussa ja häntä huiskien.

Kyllästyin Mayan temppuiluun. Kävelin sen luokse, irrotin juoksutusliinan sen riimusta ja kävelin pois. Olkoon kentällä sitten, kun ei halunnut tulla mukaan. Tietenkin tamma hirnui surkeasti perääni, kun tajusi minun oikeasti jättävän sen ulos ypöyksin, ilman ruokaa. Pidin silti pääni, olin kova kuin kivi!

Jaksoin olla kova kuin kivi noin viisi minuuttia. Sitten minun piti mennä hakemaan Mayaa, koska pelkäsin sen loukkaantuvan joko henkisesti tai fyysisesti. Se törrötti portilla malttamattomana ja oli kovasti tulossa mukaani, tervehtikin hirnumalla. Lompsottelin siis sen luo ja vedin sitä korvasta, jotta se laskisi päänsä. Se antoi minun hieroa korviaan ja poskiaan, piti oikein silmiään kiinni, mutta kun avasin portin ottaakseni sen mukaani, sen pää singahti taas pystyyn ja se peruutti häntä viuhuen pois luotani.

Pari kertaa hengähdettyäni soitin nicalle, joka oli kauppareissulla tai jossain.
"Haloo?"
"Minä tässä hei. Maya ei anna kiinni."
"Mitä mä sille voin? Eikö Sami tai joku ole siellä?"
"Ei! Mutta kun se kiukuttelee muutenkin, voiko sillä olla ähky tai joku?"
"En mä voi sulle nyt eläinlääkäriksi tässä muuttua. Ehkä se on syöny taas hiekkaa. Mutta nyt mä en kerkeä sitä sun kanssa diagnosoimaan. Odota puoli tuntia tai eti Sami. Mulla ei riitä kädet tähän nyt tässä kohtaa!"

Hetkinen. Syönyt hiekkaa, miten niin syönyt hiekkaa? Miten niin taas? Onko vaarallista jos hepo syö hiekkaa? Tuijotin kolme kokonaista sekuntia Mayaa ennen kuin panikoin kunnolla ja soitin Samille.

"Sami."
"Hei, mitä käy jos hevonen syö hiekkaa?"
"Kuka siellä on?"
"Minä! No mitä käy?"
"Kuka minä?"
"NO MINÄ, Reita!"
"Ai hei! Hyvä! Voisitsä tuurata mua iltatallissa tänään!"
"Jaa-a, onko täyspitkä vuoro?"
"On!"
"Voin kyllä! Teen nyt niin paljon ekstravuoroja kun voin!"
"Aa, hyvä! Nähdään sitten huomenna, tai viimestään ensviikolla!"
"Okei! Hei!"

Olin tyytyväinen lopettaessani puhelun Samin kanssa. Jes! Ekstravuoro, satanen lisää palkkaan! Paitsi että enhän minä sitä Samille ollut soittanut! Painoin vihreää luuria uudelleen.

"Sami."
"Hei. Se hiekka-asia jäi vähän kesken."
"Kuka siellä on? Mikä hiekka-asia?"
"Reita! Vieläkin! Tallenna mun numero. Mitä käy jos hevonen syö hiekkaa?"
"Jaa, ei meillä oo muut syöny hiekkaa paitsi Maya pienenä. Siitä tuli tosi vihanen kun se oli kipee, ja sit sitä jouduttiin tähystämään. En muista miten semmonen hoidettiin."
"Hienoa! Maya on syöny hiekkaa! Mä juoksutin sitä! Ja se on syöny hiekkaa!"
"Juoksutit?"
"Kyllä vaan! Onko se vaarallista?"
"On se jos hevonen on syöny hiekkaa."
"Voi ei, voi ei, voi ei, voi ei, voi ei, nyt se kuolee, voi ei..."
"Mitä sä nyt täriset?"
"Maya on syöny hiekkaa ja MÄ JUOKSUTIN SITÄ!"
"Rauhotu nyt, ei se oo syöny hiekkaa."
"Mitenni?"
"Ootsä nähny sen vihasena? Jos se olis syöny hiekkaa, se olis täydessä raivossaan kun se olis niin kipeä, eikä sitä sais kukaan juoksutettua. Rauhotu nyt vaan!"
"MITÄ SÄ SITTEN LIETSOT ÄIJÄ PANIIKKIA HÄ?"

Löin Samille luurin korvaan ja marssin kentälle. Maya ei antanut laittaa narua kiinni riimuunsa, vaikka sitä sai muuten silitellä ja hyvitellä. Se myös seuraili minua portille asti, vaan ei ulos. Se peruutti aina pois, kun yritin avata porttia.

Kyllästyin tammani temppuiluun. Olin saamassa uutta raivaria, mutta päätin karjumisen sijaan olla juonikas. Annoin Mayan seurailla minua ja jäin silittelemään sitä aidan viereen mahdollisimman kauas portista. Kun se oli miltei transsissa hierottuani sen korvia tarpeeksi kauan, ponnistin aidan avulla sen selkään. Se huoahti tympääntyneenä ja pudisteli päätään, vaan ei menettänyt malttiaan.

Ratsastin sillä käynnissä mitä kummallisimpia piruetteja ja kiemurauria. Pakittelin, menin pohkeenväistöä, tein käännöksiä, olin pujottelevinani peruuttaen. Maya ei edes huomannut joutuvansa pois kentältä, kun kuvitteli portin avaamisen olevan jonkinlainen trail-tehtävä, ja trailistahan hevoseni piti! Perutin tamman ulos portista. Se suuttui vasta ulkopuolella, mutta purki onneksi vihaansa pukittelun sijaan ravaamalla tallille, koska siellä sen ruokakin oli.

Kun Maya oli turvallisesti karsinassaan, puhelimeni soi. Jesse soitti.

"Halloo?"
"Hei, Mayako söi hiekkaa?"
"Ei, mä vaan luulin niin."
"Kuule, se on vakava asia jos se söi hiekkaa! Soitat heti eläinlääkärille ja tähystytät sen!"
"Ei se syöny kuulemma hiekkaa."
"Mistä tiedät?"
"Sami sanoi."
"No jos SAMI sanoi, niin senhän TÄYTYY olla totta! Samihan se väitti sitäkin että -"
"Mä en nyt kerkiä, Jesse. Mulla alkaa työt, teen iltavuoron."
"Ai hyvä! Sähän halusitki nyt tosi paljo vuoroja!"
"Joo. Nähdään tässä joskus, hei!"
"Ei ei ei odota! Mullakin on iltavuoro! Oon tallilla! Keillä sä ratsastat? Mennäänkö maastoon?"
"Jos sä oot tallilla, niin mitä sä soittelet? Nähdään puolen tunnin päästä, ratsastan Terryllä!"

Jesse oli selvästi ottanut nykynuorisosta mallia. Aina kännykkä kädessä. Se valitti minulle, kun en ladannut snapchattia. En ole ihan varma, mikä on snapchat, mutta sillä Jesse leikki jatkuvasti. Sitä paitsi sellaiseen tarvitaan älypuhelin, jollaista minä en halua.

Raahasin Mayan eteen kunnon kasan heiniä, vaikka vanhojakin oli vielä jäljellä. Aina se jätti heinää. Kippasin päiväruuankin sille. Söisi nyt kerrankin rauhassa sisällä ennen kuin pääsisi takaisin ulos kiukuttelemaan. Paitsi että en vie sitä kyllä ulos, jos se ei tule nätisti, ajattelin.

Puhelin soi taas.
"Jees?"
"Suvi tässä hei."
"Hei. Maya ei syönyt hiekkaa."
"Mitä?"
"Ai etkö sä soitakaan sitä? No mitäs?"
"Söikö Maya hiekkaa?"
"Ei! Mitä asiaa?"
"No hyvä. Mitä sä sitten säikyttelet? Sitä vaan, että yritin soittaa sulle jo aamulla. Kun sä olit keväällä niin huolissas siitä Mayan kiimasta, niin nyt se aika on kuule koittanu. Älä sitte ärsytä sitä. Se on tavannu ainaki nuorempana olla tosi vihanen aina kun - "
"Mahtavaa! Tosi hyvä juttu! Kiitos kun soitit!"
"Tä? Ootsä taas saanut auringonpistoksen? Ei normaali ihminen nyt noin riemastu tämmösistä uutisista. Et kai sä sille varsaa himiöi?"
"En! Mä luulin että se on syöny hiekkaa."
"Aa... Olisit soittanut mulle!"
"No arvaa keille kaikille mä soitin! Nimittäin ihan kaikille!"
"Tietysti... Mutta ei mulla muuta ollu. Nähdään taas joku päivä."
"Joo, moi moi!"

Jes! Maya ei varmasti ollut syönyt hiekkaa, eikä ollut muutenkaan sairas! Kiisin vihellellen taukotupaan hakemaan eväsomenani Mayalle. Pitihän senkin nyt vähän saada juhlia, kun se kerran ei kuolisikaan hiekan syömiseen!