Miisa & Sepi <3

Tapahtumarikas Hoitopäikky;)

-Hei nyt mennään, huusin kärsimättömänä. Näinkin tärkeänä päivänä oli äiti päättänyt hukata auton avaimet. Huokaisin, jos kävellen yrittäisi tallille olisi jo siellä! Lopulta,piinallisen odotuksen jälkeen vanha Volvomme kiipesi vaivalloisesti pihamäkeä pitkin kohti tallia. Saikin olla viimeinen kerta kun myöhästyn avaimien takia, mutisin. Arvatenkaan äiti ei kuullut. -Tule illalliselle kotiin, ja muista,tänään VAIN tutustut paikkaan, äiti vielä varmisti. Pamautin oven kiinni ja katsoin tallia. Söötti, ajattelin. Silti möhkäle mahassani kasvoi, kasvoi...

Jatkuu kiireen takia myöhemmin..

Rauhallisen näköinen tallipiha oli kuin syvässä unessa. Se oli kietoutunut sumuverhoon, ja tarhassa olevat hevoset erottuivat vain himmeästi. Äkkiä jäykkyys ja kylmyys ikäänkuin suli pois kehostani. Tallilla ei olisi ketään; Saisin olla rauhassa.
Ilmeisesti sekä Miisa että Sepi olisivat sisällä, joten kiirehdin okopäätä talliin. Unisten hörähdysten sinfonia ympäröi minut heti. Ilmassa leijui ihanana jouluisen tallin tuoksu, pipareita, glökiä, heinä, valjasrasva ja nahka sekä tietenkin hevoset.. Harhailin hetken ympäriinsä hämärässä tallissa, kunnes tajusin painaa valokatkaisijaa. Valossa löysin heti kumpienkin hoitsujeni karsinat. -Moikka Miisa ja moikka Sepi, sönkötin. Kumpikin tuijotti minua kuin sirkuspelle olisi tullut pyöräilemään tallikäytävälle. Tajusin pian itsekkin miten typerältä kuulostin ja varmaan näytinkin. Tunsin itseni enemmän kuin avuttomaksi. Mitäs nyt? Oli jo hämärää, joten en oikein viitsinyt lähteä ratsastamaan, yksin ainakaan. Ja äitihän oli kieltänyt... Toisaalta olisi typerää lähteä heti kotiin, ekana hoitopäivänä vieläpä! Lopulta kiusaantumisen ainavain kasvavan tunteeni, itsesäälissä uimiseni katkaisi tallin shettisten nälkäkuoro. Yhdessä ne ulisivat kuin lauma nälästä puolikuolleita kujapiskejä. Ei kyllä mitenkään hevosmainen ääni. Kun kurkkasin pikaisesti Sepiä vastapäätä olevan hevosen ruokakuppiin, huomasin että iltaruokinta oli vasta vähän aikaa sitten toimitettu. Astelin tallin siihen päätyyn jossa shettikset majailivat.
-Heinää teillä ainakin pitäisi oll..a. Aivan, jokaisen heinäverkko oli tyhjä, ruuat syöty... Apua! Nojasin karsinan oveen. Mitä hitsiä. Mistä minä nyt tähän hätään heiniä saisin? Oli pakko myöntää etten ollut tutkinut mitään pohjapiirrustuksia senkään vertaa, että olisin tiennyt rehuhuoneen paikan.. RAUKKAMAISTA!! Ilokseni tajusin eräässä nurkassa kottikärryt täynnä heinää. Ei mitään homehtunattakaan. Mikä säkä!! Ihme vain etten ollut aiemmin kärryjä tajunnut. Onnittelin itseäni jakaessani nälkäisille poneille heinät tasan. Jätin ne syömään, mutta tajusin silloin jotain. Pikku ruokakipot pullottivat kauraa!! Kun äkkäsin karsinan oveen kiinnitetyn "ruokinta" lapun, tajusin ettei tuo ollut lainkaan hyväksi paksuille, ylivirkeille shetuille. Kuolisivat tuosta vielä! Kauhoin kaurat pois kuin henkeni hädässä vihaisena sille kuka tämän nyt oli tehnytkin. Pitäisi seuraavalla kerralla kertoa tallinomistajalle tästä. Nicahan hänen nimensä oli vai?
-Kummallista, olisin voinut vannoa, että kippo oli tyhjä, siinä ei ollut jyvääkään, mutisin. Olin jo saanut sen verran toiminta tarmoa että päätin sukia Missukan ja Sepsun. Niin takkuharjaisiksi en olisi niitä uskonut, varmaan peuhanneet tarhassa oikein kunnolla. Astelin etsimään harjoja, mutta pysähdyin kuin seinään. Miisa, Sepi, kaikki suorastaan kiiltivät puhtauttaan. -Mi,Mi,Mitäh..!?!? Järkytykseni oli suuri. Äkkiä oloni oli vetelä ja tunsin itseni ainakin 100-vuotiaaksi. Mitään ajattelematta lysähdin kasaan tallilattialle ja aloin nyyhkyttää hysteerisesti. (En tiedä miksi, en ole ollut koskaan mikään raukkis!) Kaikki hevoset tuijottivat minua herkeämättä, mikä ei ollut sinänsä mikään ihme näytin tavattoman typerältä. Joku korskahti kuin olisi nauranut minulle, ja muut yhtyivät siihen. Lyön vaikka vetoa että aloittaja oli Miisa! -Nyt en millään jaksaisi, en jaksa tänään enempää! Sitäpaitsi inhoan siis I N H O A N kaikenlaisia kummajaisia! En ole nynny, en pelkää niitä, mutten ole niiden ylin ystäväkään, tietäkää se. Nousin ja tarkistin karsinat ja tallin. Nyt kotiin! Äiti ajaisi muuten tänne huolissaan, mitä en halunnut. Juuri nyt halusin olla yksin ja ajatella. Pitää tulla ensikerralla aikaisemmin, ajattelin. Pitäisi rohkaistua. Silloin tekisin kaikkea kivaa Sepin ja Miisan kanssa. Kun en nyt kerinnyt. Ja kysyn silloin nicalta onko tallissa tonttuja tai haltijoita, kun joulukin kohta on..kaiken varalta.. Eihän sitä koskaan tiedä...

Anteeksi, en juuri tarinassa puuhaillut hoitsujen kanssa. Mutta tutustumis käynnit ovatkin erikseen. Ens kerralla sitten:D

Nica: Olisi kiva saada vähän kommentteja... Vai pitääkö tehä useampi kertomus? En oo kirjottanu kun oon vastausta oottanu..

Ah joo pahoitteluni, en oo tajunnu et oot jatkanu tota tarinaa Kun alun luin ja odotin jatkoa

Mutta siis.. yleensä parin tarinan välein raapustelen kommentteja, kun haluan vähän enemmän yrittää sanoa aina sitten, ettei ihan tönkkökommentiksi jää.

Oikeasti ihanan mielikuvituksellinen tarina. Ensimmäinen laatuaan täällä. Joulunhenki se varmaan tallissa pyörii kun ihmeellisiä tapahtuu.
Seuraavalla kerralla pääset varmaan hevosten puunaamisen makuun. Heppoihin voi alussa tutustua maneesissa ratsastamalla tai taluttelemalla/juoksuttamalla. Maastoon ensimmäisille kerroille joku mukaan niin reitit oppii. Lisäksi Sepi saattaa olla aika pelle maastossa, joten sen kanssa extra-varovaisuutta.

Pieniä huomautuksia, ihan vain kehittävässä mielessä.
Kappalejaot selkeyttää kummasti ja helpottaa lukijan tehtävää (lisäksi tarina saa lisää pituutta! :D)
Ponit asustelee pihatossa ja Sepi ja Miisa on eri talleissa. Miisa taitaa olla vanhassa tallissa ja Sepi uudessa. Piirsin juuri uuden tallin satulahuoneen ja se kuva löytyy Tallista-sivulta. Siellä näkyy missä on Sepin kaappi!

Mutta hyvältä vaikuttaa! Luen mielelläni lisää.

Voinko käyttää sinua Herkon ja minun hoitopäikyn seuraavassa kirjoituksesssa ?:)

Joo, eli tottakai:)

Itse en ole nyt joulun jälkeen kovin aktiivinen ollut... Mutta kyllä minä täältä uupumuksen syövereistä taas nousen..!

Ja, kysyn samaa. Mielelläni kertoisin tarinan jossa myös sinä olisit!

Joo eli liitän sinut tarinaan:) ja minuakin saa käyttää !(((:

-ihan ekaksi pahoitteluni. En jostain syystä ole voinut kirjautua sisälle tänne ennenkuin tänään, mutta aloitan tarinan ihan tuota pikaa-

venlis:);)

Kello oli tasan kolme. Aivan täysin tismalleen kolme. Olin yrittänyt koko matematiikan tunnin liikuttaa kellon viisareita eteenpäin. Enkä ollut tietenkään onnistunut. Mutta kamalan, kidutustunnin päätteeksi kello oli vihdoinkin kolme, eli koulu loppuisi! Mutta ilmeisesti opettaja aikoi pitää meitä vielä luokassa kuuntelemassa hänen iänikuista saarnaansa x:llä kertomisesta ja y:llä jakamisesta ja plää plää plää. Olimme opetelleet ne asiat jo ainakin vuosi sitten!!
Lopulta, melko räväkkä ja suorasanainen kun olin, nousin kolauttaen tahallani tuolin pulpettia vasten niin kovaa että sain kaikkien huomion, paitsi opettajan joka oli niin uppoutunut luentoonsa ettei kuullut eikä nähnyt muuta. Nostin koululaukkuni olalleni, ja muutama muu oppilas otti minusta epäröiden mallia. Astelin open luokse ja tokaisin, jolloin hän vihdoin huomasi minut.
"Paikallesi siitä" Hän komensi. Tosi vakuuttavasti, voi sentään! Juuri tuollainen peruspelle, joka ei osannut komentaa ollenkaan.
"Mulla on nyt pikkasen kiire, ja kello on kolme, tasan, jotenka Adios, Amigo!" Ei siihen muuta tarvittukaan. Ope kohotti kulmiaan niin että paksusankaiset silmälasit olivat pudota hänen nenältään ja hänen piti korjata pikaisesti niiden asentoa.
"Kappas, tyttöseni, sinähän olet oikeassa! Teidän on korkea aika päästä koulusta! Hei sitten ja muistakaa että x:n kertomisessa..."

Muuta en kuullut, sillä ryntäsin jo käytävää pitkin kohti Mel Sereniä!

Bussimatka osoittautui harvinaisen pitkäksi. Ei se ollut pidentynyt kyllä yhtään, mutta kun on kiire, vauhti jotenkin hidastuu, ainakin siltä tuntuu. Kiire saa Express-bussinkin liikkumaan suunnilleen yhtä nopeasti kun täi tervassa.
Uskot varmasti, miten ihanaa oli kun tuttu, spray-maalilla suihkittu bussipysäkki koppi ilmaantui näkyviin. Painon STOP-nappia ja bussi pysähtyi ja sen ovet aukesivat kirskuen ja vinkuen niin kovaa että se sai muutaman etupenkin mummon pitelemään korviaan.
"Anteeksi kovasti, tämä on jo hirveän vanha bussi" Pahoitteli kuski mummoille.
"Kuules poika, minäkin olen jo vanha, mutten kirsku ja inise tuolla lailla" muuan mummeli tiuskaisi. Kuski meni hämillisenä paikalleen ja tarttui rattiin.
"Kiitos että matkustit Express-bussilla, toivottavasti matka oli meluisa, öh siis, mieluisa, tervetuloa uudelleen" Kuski totesi konemaisesti kunnes hänelle sattui tuo pieni kömmähdys , joka sai mummot hoilaamaan "Linja-autossa on myös tunnelmaa, linja-autossa matka katkeaa.."

Poistuin mahaani pidellen ja heti kun bussi katosi hoilaavine mummoineen, sympaattisine kuskeineen ja vanhoine ovineen tienmutkan taakse, purskahdin raikuvaan nauruun.

***************************************************************************************
Tallipiha, jota NIIIIN rakastin, ilmestyi näkyviin. Se oli aika koruton näin syysaikaan kun majesteettisissa puissa ei enää ollut lehtiä, mutta tee palvelus äläkä kerro tuota äskeistä kommenttia nicalle, please!!!!

"venlis, sä tulit!! Tuu heti auttaan, täällä on ihan sikana näitä lehtiä ja nica, se tyranni laitto mut haravoimaan!" huusi Jesse tallin edustalta jossa yritti haravoida 20cm paksuista lehtimattoa yhteen kasaan. Taisi olla melko vaativa homma...

" Älä ole avuton! Kyllähän nyt raavas mies ton homman hoitaa ku vettä vaan!" hymähdin. Autoin Jesseä ainoastaa sen verran, että kävin pölläyttämässä kaikki hänen jo vaivalla haravoimansa lehdet hänen päälleen.
"Enkös vain ollutkin aika enkeli, mitä?" kysyin ja kiiruhdin tallia kohti jottei märkä, kurainen Jesse, joka yritti repiä lehtiä hupparinsa sisältä, saisi minua kiinni.
"Enkeli? Piru sinä olet!" Hän huusi perääni.

Tallissa tuoksui vahvasti hevosshampoo ja valjasrasva. Käytävällä oli avoinna jonkin moinen kavioöljy purnukka, ja lattialla sen näköisiä töhryjä, että ainoastaan nica( )
Voisi saada niitä aikaan.

"Nyt sinä hemskutin kaakki pysyt paikoillasi! Kaikki muut olen puunannut ja sinä kehtaat kenkkuilla!! Johan nyt on aikoihin eletty, Scentless!" nica kiukkusi.
Vai niin. nicaa en ollut ikinä kuullut noin kiukkuisena. Scentless, eli Sepi, oli minun hoidokkini, ja nica käytti harvoin Sepistä se virallista nimeä. Siitä saatoin päätellä, että nicalla ja Sepillä oli yhteinen ongelma, ja mahdollisesti myös minä olin ogelmissa. Ja vaikken olisikaan, kaikki, jotka ovat kuulleet nican vihaisena, voivat vahvistaa, että hän jotain siinä raivostuneen sarvikuonon ja tappovalmiin leijonan välillä. Kumpikaan yksinään ei kuulosta kovinkaan mieluislta, mutta yhdistettynä.. se laittaa jo viimeistään miettimään, pakeneeko paikalta kun siihen on vielä mahdollisuus, vai astuuko karhun pesään... tai leijona-sarvikuonon häkkiin.

Minä valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon, ja kadun sitä vielä pitkään.. Sain mustan silmän (ei, älkää nyt käsittäkö väärin, minä en saanut nicalta tälliä!) ja aivan sairaalloisen kipeän selän.

Pesupaikalla asiat eivät olisi voineet huonommin mennä.
Nicalla oli joitain teknisiä ongelmia vesiletkun kanssa. Ja samoin hanan. Jälkeenpäin sain selville, että hanasta ei tullut lämmintä vettä, mitä nica ei tajunnut. Hän oli vihainen, kun Sepi alkoi inhota kylmää vettä, yhdisti sen letkuun kuten viisas hevonen ainakin, ja vältteli siis sitä. Nica ymmärsi yskän vasta, kun tuli siinä sählingissä suihkuttaneeksi itsensä läpikotaisesti märäksi. (Joko kylmä vesi kirkasti ajattelukykyä, tai nica ymmärsi ettei kylmä vesi tuntunutkaan niin mukavalta) Niinpä nica katsoi tarpeelliseksi laittaa lämmintä vettä tulemaan, mikä oli tietysti se kaikkein viisain ratkaisu. No, lämpötilaa vaihdetaan hanasta, sen tietää ääliökin, mikä nica ei tietenkään ollut. Mutta hanapa ei totellut, vesi oli ja pysyi kylmänä. Nican siinä hanalle raivotessa häneltä taisi päästä unohtumaan Sepi, joka hirnui ja tempoi ja potki ketjuissa yrittäen väistellä kylmää vesisuihkua joka huiteli ympäriinsä täysin vauhkona. Myös minä sain siinä raikastavan pikasuihkun kun tulin pelastushommiin.

"Voi kehveli! Auttakaa nyt ihmeessä!" nica kirosi puoliääneen ja huomasi sitten minut.
"Sinä, auta nyt! Nääthän sinä, mikä tilanne on!" Hän sanoi kasvot tomaatin punaisina ja kääntyi sitten takaisin hanan puoleen.
"Nyt se ei enää suostu edes sammumaan!"

Nappasin lähimmän riimunnarun ja napsautin sen kiinni Sepin riimuun. Otin tarpeeksi pitkän välimatkan hevoseen, sillä arvasin että se ryntäisi vauhkona kun päästäisin sen irti. Sitten irrotin ketjut, varoen ja valmiina pidättämään Sepiä. Kun toinen viimeinen ketjuista kolahti seinään sen merkiksi että Sepi ei enää ollut kahlehdittuna pesuboxiin. Se pyöritteli silmiään niin että vain valkuaiset näkyivät ja valkea vaahto värjäsi kaulan. Tosin vaahto oli vain shampoota, minkä huomasin jälkeenpäin.

Mutta kummakyllä Sepi ei rynnännyt vaan tepasteli korkein askelin vierelleni.
"Hyyvää poika, soo, ihan rauhassa nyt" rauhoittelin oria ja talutin sen karsinaansa. Varmistin, että se rauhoittui ennenkuin palasin nican luo.

JATKUU...

jatkoa..

Jätin Sepin karsinaansa kuopimaan, ja kiirehdin pesuboxiin takaisin. nicalla ei mennyt sen paremmin, ja aloin jo miettiä mitä teen jos nicakaan ei tuon parempaan pystyisi. Onneksi me "hevoslikat" emme ole mitään idioottimaista tyhjäpää sakkia, vaan ideoita meillä pää suorastaan pursuaa! Nappasin epäröimättä kiinni villiintyneestä vesiletkusta välittämättä tuon taivaallista sen venkoilusta. Se yritti kietoutua ympärilleni kuin kuristajakäärme ja kylmä vesi oli.. No, todellakin lamaannuttavan kylmää!
Sen verran letku kuitenkin sai aikaan, että palautti mieleeni pikkuserkkuni boa-käärmeen, Kurluko se nyt oli nimeltään? Se oli yrittänyt kuristaa minut ja jopa purra! Hyi, sen tapauksen jälkeen olen kiertänyt käärmeet kaukaa! (Mikäs nyt naurattaa? Kokeilepa itse kuristua boan otteesta kun pikkuserkkusi pärskyy vieressäsi iloisena kuin viiden pennin hevonen, niinkä se sanonta nyt meni? Lyödäänkö vetoa, ettei sen jälkeen enää naurata!)

Ikävä kyllä, letkua ei paljoa hetkauttanut minun kiinni pitämiseni. Mutta saduissakin paikalle karauttaa lumenvalkoisella ratsulla uljas prinssi.. Tänään tämä prinssi oli(rumpujen pärinää.. ratatataa...) Jesse! Siinä vasta oikea ritari! Hän ilmestyi paikalle anoakseen nicalta armoa haravoinnin suhteen, mutta häntä odotti ihana yllätys. Vedessä lainehtiva pesuboxi, nica joka näytti lähinnä rabiestautiselta tomaatilta, ja minä, Suuren Boakuningas Vesiletkun taltuttaja!
"Ohhoh, viidakonkuningas Tarzanin vaimo Jane palaa ja kukistaa, kyllä, vastustajansa SUURESSA VESISODASSA!! Aivan, hyvät katsojat! Aivan!" Jesse huusi kuin jääkiekko selostaja. Miten fiksua, tallissa huutaa ja vieläpä nican kuullen. Empä haluaisi olla hänen nahoissaan kun nica aloittaisi saarnansa.
"Jesse! Tallissa ei huudeta! Se on sääntö numero 1! JA AUTA NYT HYVÄ IHMINEN!" ahaa. nicakin rikkoi siis sääntöä numero 1. Tosin nicalla taitaa olla "sääntö nro. 1" aika monta.

Aivan, tietenkään minä en saa pitää paikkaani tämän kertomuksen sankarina, suurena Janena, vaan Prinssi Jesse, joka karautti paikalle mielikuvitushevosellaan, vie kaiken kunnian. Heti kun hän vähän väänsi ja roplasi ja taas väänsi ja käänsi hieman, vesi muuttui ensin lämpimämmäksi, ja lopulta veden tulo katkesi kokonaan. Jesse otti hupparin yltään ja puristelisiitä enimmät vedet pois. Nica näytti aikas uupuneelta, sopersi jotain epäselvää vakuutuksista ja hevosshampoosta, joten katsoimme parhaaksi taluttaa hänet toimistoon lepäämään. Jesse tuki nican kulkua eikä näyttänyt tarvitsevan apua, joten minä livahdin tarkistamaan oliko hevosilla kaikki OK.

Sepi hörisi jo täysin rentoutuneena. Minä olin aikalailla helpottunut, sillä olin luullut sen olevan täysin paniikissa kaikesta huudosta ja metelistä. Solo vähän katseli minua sillä silmällä että "tuoko on se häirikkö? Taidanpa antaa kaviosta jos lähemmäksi tulee", Vertti potkiskeli ovea ja saatoin nähdä kaurasangon kuvat sen silmissä, Ani senkun päristeli ja katsoi minua lempeästi kuin sanoakseen "kaikki okoo, mutta katsokin että emäntä tulee kuntoon" ja Reeve piti omaa showta karsinassaan, kiinnittämättä mitään huomiota minuun; tuskinpa se oli pesuboxi kohtausta huomannutkaan!

Nappasin Sepin karsinan edestä sen harjalaatikon, kukalie sen sinne sitten unohtanutkin. Sepi tervehti minua tökkäisemällä olkapäähän, mutta aika vaisusti. Mutta ei se ihmekään ollut, kun emme kovin tuttuja vielä olleet. Otin pölyharjan ja suin enimmät shampoo vaahdot ja muut pölyt poies. Sitten tuttuun tyyliin muut harjat; kumisuka, piikkisuka, kovaharja, kumisuka, pehmeäharja ja viimeiseksi kaviokoukku. Muuten Sepi oli seisonut ihan paikallaan, mutta kun kavioita yritin puhdistaa, tuli oripojalle kiire jonnekin. Sidoin sitten kiinni, jos se asiaa auttaisi. Eipä enää pyörinyt, vaan jalkojaan nosteli vimmatusti ja jos yritti väkisin nostaa, antoi samanpuolen takajalka etujalkoja nostaessa selvän palautteen: ei kivaa. Älä tee noin! Maanittelemalla Sepi vaan katsoi kummissaan, että mitäs toi hoitaja noin herkkikseksi rupesi? Kun takajalkoja yritti nostaa, saattoi etujalka antaa "onnenpotkun" takapuoleen. Onneksi Sepi vain pilaili, eikä ladannut voimaa "potkuunsa" mikäli sitä voi potkaisuksi kutsua. Jos olisi täräyttänyt oikein kunnolla, olisin lentänyt karsinan takaseinään pää edellä.

Siinä 10 minuuttia yhtä jalkaa kohti kykittyäni alkoi selässä tuntua jo oikein mukavasti. Joko alat ymmärtää, mistä kipeys tuli selkääni?

Mutta onnen tunne oli sitäkin suurempi kun edessä oli viimeinen jalka, vasen etujalka, jonka jälkeen voisin oikaista selkäni! Sepi taisi väsyä temppuiluun, mikä oli sinänsä tosi hyvä juttu, mutta ikävää oli se etten ollut varautunut äkilliseen kiltteyspuuskaan. Sepi nosti nimittäin avuliaasti jalkansa valmiiksi ylös.. ja minä tyhmä tungin naamani niin lähelle että kavio kopsahti ikävästi silmäkulmaani. Siitä tuli siis musta silmä. Ei onneksi mitään sen vakavampaa, mustelma kaikkosi parissa päivässä, ja turvotus oli poissa jo seuraavana aamuna.
"Voi Sepi, minkä teit" huokaisin ja hieroin silmäkulmaani johon kavio oli kopsahtanut. Mikä päivä!

Kun astuin ulos karsinasta tajusin ensimmäistä kertaa, miten kylmä minulla oli. Minulla oli edelleen kouluvaatteeni, nyt märät ja tiukasti ihooni liimaantuneet mustat legginssit ja värikäs kaksi numeroa liian iso Puman huppari. Äiti ei olisi innoissaan märistä vaatteista, mutta onneksi ne eivät olleet menneet pilalle lopullisesti!

"Hei tuletkos auttaan? Mä en tiedä miten toi kahvinkeitin toimiii ja nican kahvihammasta kolottaa ilmeisestikin" Jesse huhuili. Eikä auttanut muu kuin lähteä toimistoon keittämään nicalle kahvia.
*******************************************************************************************
Kuusi kupillista mustaa kahvia myöhemmin nica oli taas aivan oma määrätietoinen ja pirteä itsensä. Minä olin vaihtanut ylleni kuluneet ratsastushousuni ja lämmittävän fleecen. Olin ottanut työn alle Sepin varusteet, satulan ja suitset, sillä ne kaipasivat todellakin pesua. Jesse oli havainnut jonkun rypeneen Vertin kanssa maastossa, ja aloitti kuumeisen hinkkaamisen hänkin. (kukas siellä maastossa olisi rypenyt? eikai vaan Jesse?) nica, jolla piti olla koko ajan jotain tekemistä, oli hyvin avulias ja siisti Miisan kamppeita, mistä olen hänelle hyvin kiitollinen.

"Jesse, nyt saa sitten lorvailu riittää! Sinä tartut haravan varteen ja haravoit ne lehdet heti kun Vertin suitset on saatu edustuskuntoon. venlis, sinun vastuullesi jää vielä liikuttaa Sepi, silä on liikaa energiaa ja se kaipaa tuon kamalan pesuhetken jälkeen muuta ajateltavaa. Vie se vaikka pikaiselle talutusretkelle tuolle hiekkatielle" nica lateli ohjeita. Itse hän meni tarkistamaan oliko pesuboxissa tapahtunut sen kummempia vahinkoja.

"Sepi-poju, mennääks pienelle kävelylle? Ihan lyhkäselle vaan, sillä sitten mun pitää ehtiä vielä bussiinkin" juttelin Sepille napsauttaessani riimunnarun lukon orin riimuun. Vertti ilmoitti karsinastaan vastalauseensa potkimalla hullunlailla oveaan.
" Joo, joo! Hetki!" Laitoin Sepin vielä hetkeksi käytävälle kiinni odottamaan, ja hain vintiltä heiniä. Jotta hevosten välille ei syntyisi eripuraa, annoin kaikille tasan sylillisen heinää, ja kiiruhdin sitten Sepi vanavedessäni ulos sulkien oven visusti perässäni - oli jo kylmä, ja saatoin tuntea miten pakkanen teki tuloaan.

Sepi tallusti tyystin rauhallisena vierelläni kun kuljimme hiekkatietä pitkin. Välillä se pysähtyi kuuntelemaan jotain korvat terhakkaasti hörössä ja katse jossain kaukana kaukaisuudessa. Ja sitten jatkoimme taas matkaa ihan hiljaa. Kun jossain parin kilsan päässä käännyimme ympäri, otin hieman tiukemman ja lyhyemmän narun.
"Ravattaisko vähän?"
Sepi vastasi huvittuneella hörinällä. "jos uskallat"

Ennen kuin ehdin antaa merkkiäkään, Sepi lähti jo liidokkaaseen raviin. Minä yritin riippua siinä rinnalla, mikä näytti varmaan aika vammaselta:D
Ravasimme koko matkan tallille asti, minä melko hengästyneenä mutta Sepi näytti lähinnä ylpeältä syystä jota minä en voinut ymmärtää.

"Tule nyt jeesimään!" kajahti tuttu epätoivoinen ääni. Jesse se siellä anoi apua.
" et ole näemmä edistynyt ollenkaan. No, minäpä autan, vien vain ensin Sepin talliin ja ruokin sen"
"Kiitti"

Sepi ymmärsi sanan "ruoka" merkityksen, joten meinasimme rynnätä oven läpi. Sepi oli ihan täpinöissään ja kajautti kuuluvan hirnahduksenkin tyyliin "MINÄ OLEN TÄÄLLÄ TAAS MITES MENEE??" Mokomakin elvistelijä!

Laitoin Sepin karsinaansa ja kiinnitin salvan kunnolla, karkaaminen se vielä puuttuisikin! Sitten suuntasin rehuvarastoa kohti sekoittamaan Miisalle ja Sepille ilta-apetta.


"Ookeei... Nappasin kaksi astiaa joissa luki kauniilla fontilla "Scentless" & toisessa luki "Mischa" Kauhoin ruokintaohjeen mukaisesti tavaraa kumpaankin kippoon ja siitä sitten "asianomaisille" jotka jo innoissaan odottivat ruokaansa.

"Olkaa hyvä" sanoin molemmille. Sitten painuin toimistoon pakkaamaan kamppeitani ja sulloin ne jo ahtaaksi käyvään tallikassiini. Sitten astelin ulos viilenevään ja hämärtyvään iltaan.

Ai niin. Se Jesse.

"Tuun ihan just!" Huusin ja laskin kassini maahan. Sitten otin vauhtia ja loikkasin vaikuttavalla takapuoliplätsillä vai miksikä pikkupojat sitä hyppyä nyt nimittävätkään, suoraan lehtikasaan, jonka monenkirjavat lehdet pöllähtivät iloisesti joka suuntaan.

"Jo toisen kerran tänään!" valitti Jesse. Hän saisi haravoida vielä pitkään.

Voiko ihanammin päivä enää loppua! Kotiin minut kuljetti sama Express bussi joka oli tuonutkin, sama kuskikin, tosin mummot eivät enää olleet kyydissäxD!!

P.S. Nicalle ei tullut muuta vahinkoa kuin vesilasku, joka ei sekään kovin suuri ollut.
Ja "arvostelua" pian, thank you!

Olipa tarina! Ihanan pitkä, mutta ei puuduttava. Hyvä idea erottaa tietyt kohdat viivoilla, niin saa tarinaa vähän pätkittyä osiin, mikä helpottaa lukemista.

Teksti on hyvää. Joissakin kohdissa vähän.. miten sen sanoisi huolimatonta, mutta se ymmärrettäköön. Jotkut kohdat jouduin lukemaan muutamaan kertaa, kun en oikein tajunnut mitä niissä oikeastaan sanottiin (niin paljon suluissa asioita tarinan keskellä)
Mutta siis ihanan humoristinen tarina, laittoi hymyilyttämään (varsinkin tuo Jessen kiusaaminen), vaikka nyt asiat eivät oikeasti mitään 'hauskoja' olleetkaan.. vesivahinko ja kipeät selät. Silti :'D

Kuka on Solo? Beaako tarkoitat?

Näitä lisää, mielellään luen. Harmi kun jatkoa joutui odottamaan niin pitkään.

Jo aamulla tiesin, ettei tämä päivä tulisi olemaan parhaitani. Selkää, jalkoja, niskaa, joka paikkaa jomotti kuin olisi junan alle jäänyt. Mieli oli musta kuin avaruuden musta aukko, eikä juurikaan huvittanut nousta. Hei, tänään alkoi syysloma! Miksi pitäisikään nousta!?

Ikävä kyllä äiti oli erimieltä asiasta. Juuri kun olin kääntämässä kylkeä jatkaakseni uniani hän rämäytti oven auki ja kailotti pirteänä kuin peipponen:
"Ylös, ulos ja lenkille! Sää on mitä mainioin, viileä ja kuulas syysilma!"
"Viileä ja kuulas? Mielummin lämpimät untuvatäkit ja unimaailman Karibia" ilmoitin, mutta äiti kiskaisi peiton yltäni.
" Senkin laiskamato! Heti ylös! Viileä suihku ja aamiaispuuro ja johan on taas tytössä virtaa!" Hän ilmoitti ja kiirehti sitten herättämään muut perheenjäsenet yhtä kovakouraisesti.

Mutta minkäs teet, ylös oli noustava. Raahauduin hiukset sotkussa alakertaan suihkuun. Mutta lämpimään sellaiseen. Yleensä se auttoi, mutta tänään se antoi kiukulleni lisää voimaa. Et usko, miten minun teki mieli huutaa ja raivota kuin pikkulapsi, sillä joka paikkaa särki ja joka asia ärsytti. Syyslomalla kuului levätä, eikä herätä kukonlaulun aikaan syömään puuroa! Kiskoin vihaisesti ylleni repaleiset, kulahtaneet, lähes värittömäksi kuluneet ja haalistuneet farkut ylleni ja löysinpä vielä vanhan ratsastustalvitakkini. Eikö täällä enää lämmitettykkään? Toppatakki piti ylle pukea jos ei halunnut jäätyä!

Kun astelin keittiöön metsästämään aamupalaa, kävi ilmi etten ollutkaan herännyt "kukonlaulun" aikaan, sillä kello lähenteli kymmentä. Pikapuuro saisi minun puolestani jäädä homehtumaan kaappiin, pengoin kaapista itselleni maissihiutaleita ja sämpylää. Taisin näyttää aika kamalalta ja vihaiselta, sillä isänikin huomasi sen. Yleensä hän nenä niin kiinni lehdessä ettei huomaakaan muuta.
" Mikäs sua nyt noin kiukuttaa?" hän uteli.
" Näkyykse noin selkeesti sinne asti?" tiuskaisin takaisin, mutta äänestäni uupui se viimeinen terä.
"Sullahan on oikein sellanen myrskypilvi päänpäällä. Tällä hetkellä se salamoi ja jyrisee ja on täysin tuhkanharmaa" isä hymyili leveästi.
Katsoin häntä vaativasti.
"Vitsailet. Tosi huono läppä" ahdoin sämpylää nieluuni välittämättä isän hölmistyneestä ilmeestä. Yleensä hänen kehnot puujalkavitsinsä jaksoivat naurattaa minua.
"Sulla taitaa olla sellaisia kasvukipuja. Ne on sekä henkisiä että fyysisiä" hän totesi sitten kääntäen taas katseensa lehteen.
"Mutta jospa asiaa auttaisi se että kuskaisin sinut tallille tänään" hän ehdotti sitten.

Se karkotti pahan mieleni hetkeksi aikaa.
"nyt hetikö?"
Isää nauratti.
"Kunhan olet ahtanut ruokasi mahaasi, niin heti sitten."
********************************************************************************************************************************

"Tulen hakemaan sitten iltapäivästä" isä vilkutti autosta ja rullasi sitten ikkunan kiinni. Vilkutin pikaisesti takaisin ja lähdin sitten kävelemään kohti tallia. Ilmeisesti lähes kaikki hoitajat olivat paikalla, sillä tallilla oli aikamoinen meno ja melske. nica oli survonut ylleen tiukat nahkasaappaat ja kermanvalkoiset ratsastushousut, mitkä saivat hänen jalkansa näyttämään lähinnä tikuilta. Punaisen ratsastustakin rintamuksessa komeili rivi kiiötäviä pinssejä. "Mel Seren" "VRL" "Serenin Kingi" tai jotain sinnepäin niissä luki. Tähyilin Jesseä, ja hän kasaili kentällä esteitä kahdelle ratsastaja-tytölle, jotka hyppäsivät Balilla ja Moonalla. Maastoon olivat lähdossä Hiccup ja Eepi hoitajineen. Koulukentällä Reita ja Suvi tekivät laajoja kaarroksia ja suuria, täydellisen pyöreitä voltteja ratsuinaan Luihu ja Lily. Sepi hirnui tarhastaan, ja Cina vastasi tallista, jossa hyörinä oli myös äärimmäisen kova. Hoitajat säntäilivät sinne tänne loimia ja harjapakkeja mukanaan raahaten, joku varusti hoidokkiaan ja toinen leperteli omalleen samalla kun yritti hoitaa harjauksen siinä sivussa. Kauempaa kurkkasi Miisan pää; ikävä kyllä hampaat irvessä ja korvat luimussa.

JAtKoA kiireen vuoksi myöhemmin!

JATKUUPI!!

Huokaisin. Vai Miisakin pahalla päällä. Sepä mainiota.
Aloin jo vakavasti harkita, että vaihtaisin ratsukseni sittenkin Sepin, joka oli ilmeisen hyvätuulinen. Mutta haavekuva romuttui, kun ilmoitustaululla luki suurin kirjaimin:
"TARHASSA OLEVILLA HEVOSILLA LEPOPÄIVÄ; ETHÄN RATSASTA!!"

Eli Miisalla siis.
Astelin tallikäytävän läpi Miisan karsinaa kohti. Olen aina ollut hitusen dramaattinen ihminen, ja halusin tähänkin tilanteeseen hieman eksotiikkaa. Olin ilokseni tunkenut RayBanit takkini taskuun, vaikken enää niitä tarvitsisikaan. Asettelin ne silmilleni, ja keskityin näyttämään mahdollisimman coolilta. (xD)

Hälinä ympärilläni hiljeni. Tallikäytävällä oleva Cina pärskähti hämmentyneenä.

"A-anteeksi, mutta taisitte astua juuri Cinan lantakasaan. O-olen hyvin pahoillani, mutta kun en ehtinyt m-minä..." sopersi säikähtänyt tallityttö.
Vilkaisin saappaitani. Tein nopean päätelmän. Ei suuria vahinkoja. Kaikki OK.
" Ei mitään, don't worry." Käännyin taputtamaan Cinaa lautasille.
Hälinä palasi kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

Sidoin Miisan varmuuden vuoksi tiukasti kiinni, enkä uskaltautunut takapään lähettyville. Ohikulkija tiesi kertoa, että Miisalla oli lihassärkyä, ja se aristi selän, niskan ja jalkojen seutua - kuten minäkin!! Luultavasti se oli siksi kiukkuinen kuin ampiainen, eikä halunnut kenenkään koskevan itseensä. nica sai harmaita hiuksia Miisan takia, sillä hän halusi itse, ihan henkilökohtaisesti, ratsastaa Miisalla, ehkä valmentautua ja testata kokeeksi muutaman kisankin. Mutta eihän kiukkuisella ja kipeällä hevosella voinut ratsastaa! Ymmärsin hyvin nican kiukun ja huolen.

Suitsinta meni suhteellisen hyvin, kunhan varoin koskemasta korvien taakse tai muuten rasittamasta niskaa. Satulan laitto oli hankalampaa, sillä Miisan selkä oli todellakin arkana. Heppapolo.

Talutin Miisan kentälle, ja katselin haikaillen Jessen ja muiden "auttavien käsien" perään. Tuskinpa pääsisin selkään asti, kun Miisan veti raivostuneen lohikäärmeen roolia.

"Apuako täällä tarvitaan?" kysyi ystävällinen ääni. Näin upeimman orin, joka oli koskaan tielleni sattunut (sepin jälkeen!!) ja nuoren naisen, joka hymyili iloisesti.
"Kiitos kyllä, Miisa käy kuumana" ilmoitin helpottuneena.
"Okei, mutta puhutaan Miisasta Mischana, sillä minun nimeni on miisa", nainen ilmoitti ja jätti sitten orinsa kaemmas irti.
"Herkko osaa käyttäytyä kyllä, älä huoli" miisa naurahti huolestuneelle ilmeelleni ja tarttui jämäkästi kiinni Mischan kuolainrenkaaseen. Tamma rauhoittui, ja uskalsin selkään. Mutta heti alkukäynneissä kävi selväksi, ettei Mischaa kiinnostanut tippaakaan treenata kanssani.
JATKOA!!

Kun olin varmistanut, että miisa piti tiukasti kiinni Michan kuolainrenkaasta, kipusin vaivaisen näköisesti sen selkään. Mischa luimi ja sen häntä pyöri kuin propelli, yritäpä nyt siinä olla rentona ja rauhallisena...

"Okei, ota vaan ohjat ja siirry uralle. Juu, nyt kun se on vähän kiukkuisempi, niin ota vaan jo nyt kunnon tuntuma, mutta eieiei älä kisko! Hyvä, juuri noin! Säilytä tuo istunta! Ja tuntuma on juuri sopiva!" miisa huusi kentän reunalta kuin mikäkin ratsastuksenopettaja. Kun Mischa alkoi hieman rentoutua, kiipesi hän oman hevosensa, Herkon, selkään.
"Onks tää hyvä? Yritän istuu sillai et Mischaa ei satu, mutta se on ongelmallista.."
"Hyvältä tuo vaikuttaa, just tismalleen. En sais itsekään Mischaa kulkemaan paremmin" naurahti miisa.

Siinä vähän käppäiltyämme ja hevosia taivuttellessamme lämpimiksemme, ehdotti miisa että otettaisiin ravitehtäviä, voltteja ja pääty-ja keskiympyröitä. Minulle se sopi, Mischalle ei. Se reagoi pohkeeseen pukilla ja semmoisella kiljahduksella, että huhhuh! Nappasin oitis ohjat kireämmiksi ja käänsin kiukkuisen hepan isolle ympyrälle.

"Mitäs temppuilet?" kysyin. Kun Mischa rauhoittui, otin ravin. Myös Herkko lähti ravaamaan, enkä voinut kuin ihastella sen sulavia, suuria liikkeitä. Mischa kulki jäykkänä ja inhottavana.
"Herkko pistää parastaan kun on yleisöä" miisa sanoi ja taputti oriaan. "On se niin mussukka!"

Tässä vaiheessa tarinaan tulee yllättänä käännekohta; Mischa pukitti, veti nakkarin, ja hyppäsi pystyyn, kaikki kahden sekunnin sisällä. En oikein pysynyt mukana... Tömähdin maahan, ja Mischa nelisti tallia kohti hypäten isolla loikallakentän aidan yli. Yritin huutaa, mutta sain suuni täyteen hiekkaa joten se oli mahdottomuus.

"Oletko kunnossa?" "Se oli tyylikästä!" "Hello, onkos vintti pimeänä?!" kommentteja sain kuulla maatessani maassa. Ponkaisin siitä ylös ja puistelin hiekat vaatteistani.

"Mikä kiukkupylly! Huhhuh sentään!" äsähdin ja tarvoin tallia kohti. Siellä minua odotti nica. Hän riisui Mischalta jo varusteita.
"Yleensä käskisin sinun nousta uudestaan selkään, mutta en tänään. Olen nimittäin varma, että Miisa on kipeä! Katso nyt, miten se aristaa selkäänsäkin!" hän huudahti minut nähdessään.
"En usko, että se on mitään vakavaa", sanoin. "Ne ovat vain kasvukipuja!"



Okei, tiedän oli surkea tarina mutta olin ollut jo ihan tarpeekseni koneella ja halusin saada tarinan valmiiksi. Sorppa!:)